sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Tampere Kuplii 2016: Kuorokeikka, kaapu ja kiharoita

Kuoromme Pixel Sisters oli pyydetty Tampere Kupliille cosplay-kisan väliaikanumeroksi. Samana päivänä olisi tietenkin ollut Helsingissä Hakasalmen huvilalla 1770-luvun assemblée, ja minun piti valita: kuoro ja sarjakuvafestarit vai 1770-luku ja aikalainen assemblée konsertteineen? Ei minua pitäisi laittaa valitsemaan tällaisista asioista! Alkuvuodesta oli tullut tehtyä niin paljon aikamatkakeikkaa, että toden sanoen olin jo melko väsynyt ja tarvitsin kevyemmän viikonlopun. Ajatus Helsinkiin matkustamisesta ja korsettiin vääntäytymisestä tuntui turhan raskaalta, joten kotikulmilla rennommin vietetty viikonloppu veti pitemmän korren. Sitä paitsi en pääsisi Popcult Helsinkiinkään 1700-luvun naamiohuvien takia, joten pitihän keväässä jotain nörtähtävää olla!

Ihan vain, jotta en olisi tehnyt Kupliistakaan liian helppoa itselleni, päätin rykäistä ja täyttää yhden uudenvuodenlupauksistani: päätin kokeilla cossaamista elämäni ensimmäistä kertaa. Osittain ajatus lähti kuoron keikasta cosplay-kisan väliajalla: olimme puhuneet - niin kuin usein ennen keikkaa - että keikalle saisi pukeutua cossiin, hassusti tai muuten vain nörtisti. Olemme vannoneet, että mitään kuorokaapujahan emme hanki vaan olisimme iloisen sekava häröpallokuoro myös keikoilla. En vain keksinyt, mitä laittaisin keikalle päälleni. Kaapissa oli lähinnä vain historiallisia pukuja.

Halusin jotain, mitä ei tunnistettaisi. Ei mitään tiettyä hahmoa. Ei ainakaan mitään tunnettua. En ollut valmis kohtaamaan hahmon fanien odotuksia siitä, millainen hahmon pitäisi olla. Tämä oli yksi takaraivossa ahdistuksen rumpua takova ajatus. Siksi siis mieluummin jotain omaa kivaa, jota muut eivät tunnistaisi. Josta muilla ei olisi odotuksia.

Jotain ei niin helposti tunnistettavaa Doctor Whosta? Pallottelin myös peruspotterin kanssa, mutta jotenkin Tylypahkan koulupuku ei nyt vain napannut. Korpinkynnen koulukaapu lojui edelleen keskeneräisenä kaapin nurkassa. Koulukaavusta sain kuitenkin idean, joka yhdistyi hauskasti erääseen uneeni, jossa pyörähdin Time Lord Academyssa historian-matematiikan kokeessa ja pakenin paradoksista raivostunutta Rassilonia. Avasin How To Be a Time Lord -opukseni ja ta-daa!


Time Lord Academyn opiskelijakaavut. Leiskuvan punaista prydonialaisille. Ei mitään hajua, mikä on fandomin virallinen suhtautuminen näihin kaapuihin. Ovatko kaanonia vai eivät? Aivan sama! Erityisenä plussana oli tietenkin se, että kaavun pystyi tekemään houppelanden/varhaisen burgundinpuvun kaavalla, jolloin sain siitä myös pätevän puvun 1400-luvun seikkailuihini.

Kirjansitojanaapurini vaati saada tehdä minulle Tardis-nuottikansion. Ehkä nuottikansiosta voisi päätellä, mihin koko kaapuhärdelli saattaisi liittyä. Samoin kuin rintapielessä roikkuvasta valtavasta soljesta, jos symboli oli yhtään tuttu.


Huiviin en ollut tyytyväinen, mutta Eurokankaan valikoima ei kauheasti lämmittänyt kiireessä. Tein myös sen virheen, että silitin huivin. Ei olisi kannattanut. Ihanainen Tardis-kansio on Tiinatupunan käsialaa, ja soljen maalasi Huhuu, joka myös auttoi puvun kanssa valtavasti.

Tukenani ja turvanani bussissa ja Kupliilla oli totta kai Tiinatupuna ja henkivartijanani salskea assassiini, joka myös cossasi elämänsä ensimmäistä kertaa.

Kuorokaapu sittenkin!
Time Lord Academy - Prydonian Chapter.

Kihihi, skannaan komean assassiinin... 

Laulaminen oli kivaa. Oli mukava taas saada halata rauhoittavasti esiintymisjännitystä potevia. On tästä viestinnän opettajan mielestä psykopaatin ominaisuudesta (phah!) jotain hyötyä: kun ei itse pode esiintymisjännitystä, voi rauhoitella muita. Keikkakin meni mukavasti. En ihan ymmärtänyt kisan juontajien huumoria, mutten olekaan koskaan välittänyt cosplay-kisojen juonnoista vaan olen ennemmin potenut jotain myötähäpeän ja ärsytyksen sekaista tunnetta ja todennut olevani luultavasti vain joko liian vanha tai liian ulkona skenestä. Luultavasti sekä että. Ainakin yleisössä istunut teiniosastomme kertoi kasvot loistaen, että juonnot olivat "ihan mahtavia". Minkäs sille mahtaa, jos vain on pihalla...


Sunnuntaina purin hammasta, keräsin kaiken rohkeuteni, poljin perfektionismini maanrakoon ja ulkoilutin kaappi-Riveriä. Eräänä unettomana yönä maatessani hereillä ja pohtiessani cossaamista, maailmaa ja kaikkea sain jonkinlaisen hullun päähänpiston ja aloin kaivella kaappejani. En tiedä, pitäisikö minun huolestua, jos löysin kaapeistani sekä Riverin (ilman kunnollisia housuja) että 11. Tohtorin (ilman henkseleitä). Koska olin muutenkin ajatellut ostaa pitkästä aikaa housut, etsin Riverille housut, ja siinä se sitten oli: kaappicosplayversio Riveristä. Olei, fuskasin housujen kohdalla, onko se paha?

River oli minulle erityisen herkkä paikka ja vaati minulta paljon rohkeutta. Ensinnäkin River on minulle tärkeä hahmo sekä jo sarjan puolesta että myös unieni vuoksi. Mielestäni Riveriä on kohdeltu kaltoin niin sarjan maailmassa kuin sen ulkopuolellakin pelkkänä hahmona: River ei koskaan saa olla River. Tai pikemminkin Melody Pond ei koskaan saanut olla Melody Pond. Riverin tarinan tuntien tietää, ettei hän koskaan todella saanut kasvaa omaksi itsekseen. Tämän lisäksi suhtaudun myös hyvin nyrpeästi Moffatin näkemykseen Riveristä hahmona, joka tuo sarjaan seksiä ja hämmentää Tohtoria. Mielestäni Moffatin "seksiä, tissejä ja räjähdyksiä" -ajatusmaailma Riverin ympärillä höyläsi Riveristä ohuemman hahmon, josta oli tietyt odotukset ja joka ei koskaan saavuttanut täyttä potentiaaliaan. Joka tapauksessa!

Tiesin, että River tunnistettaisiin ainakin yritelmäksi. Tiesin, että minulla oli kovia odotuksia Riveristä. Tiesin, että jokaisella, joka hahmon tunnistaisi, olisi jonkinlainen mielikuva hahmosta. Olin aivan hermona. Tukka meni huonosti, koska en osaa tehdä kuin ponnarin itselleni. Kaikki oli muutenkin huonosti. Pelotti, ja halusin sittenkin vain vaihtaa vaatteet ja piiloutua massaan, mutta kello oli liikaa ja oli pakko juosta bussiin, jota urhea naaburini pidätteli.

Ei se sitten loppujen lopuksi ollut niin kamalaa. Tiedän, etten ollut täydellinen, mutta karu fakta on, etten ole upea Alex Kingston. Minä olen vain minä. Sydämeni suli täysin, kun ehkä juuri ja juuri kouluikäinen tyttö tuli kysymään, saisiko hän ottaa minusta kuvan. Kaikista hauskinta oli kuitenkin hassutella kavereiden kanssa. Riverkin tahtoi kiihkeästi tutustua assassiiniin, koska oli kuullut hieman huhuja, että varsin pätevä huppuhemmo oli viettänyt aikaansa Aïdan kanssa. River pääsi myös monelle luennolle. Pääasiassa päivä kuluikin luentoja kuunnellen ja vähän dalekia kurittaen.

Ainakin asenne luentoihin oli kohdallaan.

Reipas psykopaatti aamuluennolla. "Mitä? Eihän tämä
edes ole arkeologiaa? Saanko jämät kahvista?"
Feat. Naaburin aamukahvin loput. 

Päivän urheiluna dalekin monottamista.
HUOM! Dalekia ei vahingoitettu edes vahingossa.

"I'm River Song. Check your records again."
(Eih, en päässyt sanomaan tätä! Dalek antautui liian nopeasti.)

Päivän huippukohtia oli totta kai dalekin kohtaaminen. Olen aivan täysin rakentajan fani. Niin kuin olen kaikkien taitavien ihmisten. Oli riemastuttavaa loikata dalekin eteen. Jestas, että tuntui hyvältä pistää dalek anomaan armoa. Oli sangen nautinnollista kuulla, miten se aneli edessäni. Ah! Taisin todella löytää sisäisen Riverini.
"Hello!"
"No, not you again! Mercy!"
"Say it again!"
"Mercy!"
"Louder."
"Mercy!"
Mutta voi miksi minulla ei vieläkään ole alfamesoniasetta?! Ensi kerralla tusautan dalekia oikein kunnolla. Ei äänimeisselistä ole mihinkään. Kunnon pyssy sen olla pitää. Niin! Ehkä seuraavalla kerralla sitten.

"Oh. It died."

Huomaamattomat. Assassiini leikkii näkymätöntä ja blendaa penkillä.

Ai niin, Qui-Gon Jinn! [Tähän väliin fanityttökiljuntaa!] Tosin en tiedä, oliko kyseessä juuri Qui-Gon Jinn, mutta nähdessäni kyseisen hahmon 10-12-vuotias minäni kiljaisi riemusta nähdessään vihdoin mestari Qui-Gonin, jota oli niin kovasti odottanut päästäkseen jeditemppeliin opiskelemaan jediksi.


Otetaas tätä sotarikollista niskasta kiinni,
ja kohta lähtee River Songilta pää irti. Eiku...
Luottaisitko galaksin kohtalon
tämän kolmikon käsiin?

Pakollinen action pose.

Kaikki luennot yllättivät minut positiivisesti. Sandman-luennolta olisin ehkä kaivannut syvempää sisältöä. Ankkatohtorin Kontturin metalepsis-luento oli mielenkiintoinen, ja jostain syystä liikutuin lähes kyyneliin asti nähdessäni esimerkkejä lempisarjoistani valkokankaalla. #Prinsessaluento (Naiskuva Disneyn klassikoissa) oli myös todella virkistävä yllätys! Rakastin näkökulmaa, sillä olen itsekin lopen kyllästynyt jatkuvaan marmatukseen siitä, miten Disney-prinsessat ovat, no, Disney-prinsessoja, passiivisia neitoja pulassa, pelkkiä objekteja ja niin edelleen. Tällä luennolla silmäni kostuivat myös tuon tuosta. Oli vain niin mahtavaa.

Mahtavan Kupliin kruunuksi minäkin lankesin. Huhuu, tuo ystävistä katalin, johdatti minut kiusaukseen. Siinä edessäni kohosi houkutusten sarjakuvahylly, ja Huhuu, tuo sarjakuvamaailmaan viekkaasti viettelevä kärmes, osoitti, että tuossahan niitä olisi hyllyssä, Sandman-albumeja. Riittää, että vain ojennat käpäläsi ja vilautat pankkikorttia, ja ne kaikki voivat olla sinun! Pian olin kahta albumia onnellisempi ja huomasin alkaneeni kerätä omaa Sandman-kokoelmaa. Ehkä Huhuu ei vain enää halua, että itken ja kuolaan hänen albumeittensa väliin.

Mutta, kas, selvisin viikonlopusta hengissä! Oli kivaa. Kukaan ei tietääkseni loukkaantunut tai pahoittanut mieltänsä olemassaolostani tai cossauskokeiluistani. Oli voimauttavaa nitistää "en ole tarpeeksi hyvä tai kaunis enkä edes näytä ihmiseltä" -ajatukset edes hetkeksi ja uskaltaa sen sijaan. Minä uskalsin!

Sain laulaa ihanan kuoromme kanssa. Toivottavasti meistä tykättiin. Meillä ainakin oli hyvä meininki. Luennoilla oli kiva istua. Oli kiva tavata kavereita ja kerrankin hengata ilman aikataulua. Oli loppujen lopuksi mukavan rento viikonloppu. Tapahtumapaikkana pidin Tampere-talosta verrattuna aikaisempien vuosien Siperiaan, jonka käytäville tapahtuma on vähän hukkunut. Tampere-talossa kaikki oli kompaktisti ja selkeästi esillä, ja ohjelmasta toiseen oli helppo suunnistaa. Tätä lisää. Jee, sarjakuvia ja nörttäystä!