keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Ruttoepäilyjä ja tähtisumuja

Tassutellessani ympäri hiljaista kämppää pellavapaidassa ja keittäessäni aamupuuroa renessanssipuvussa, kun kadulla ei liikkunut ketään ja kaikkialla lepäsi rikkumaton hiljaisuus, mietin, että tämä ei varmaan ole sitä, mitä normaalit ihmiset tekevät aikaisin loppiaisaamuna. Ennen auringonnousua kömmin jo essun kyytiin. Huhuu tohotti kakkospilotin paikalla, miten koko aikakapseli oli alkanut soida, kun olin yrittänyt soittaa essulle. Essu vain hymyili omaan hiljaiseen tapaansa ja hekotteli, että tämähän on vähän kuin liikkuva puhelinkoppi.

Niin kuin viime kerrallakin, pakkanen nakersi nenänpäätä ja nipisteli poskia, kun kipusimme linnalle. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten rouva Ingeborg Tott oli asettunut taloksi. Viimeksihän hän oli vasta saapunut ja kierteli linnassa katsastamassa paikkoja. Istahdimme rouvainkammariin muiden naisten seuraan ja otimme käsityömme esiin. Onneksi viime kerralla tapaamaamme turhan innokasta apulaiskirjuria ei näkynyt missään, koska hän varmasti olisi paljastanut bluffimme alta aikayksikön. Nyt meillä kävi tuuri, eikä kukaan kysellyt turhan tarkkoja kysymyksiä.

Olimme jo hieman huolissamme, kun toista kolmen naisen seuruettamme ei kuulunut. Mietin jo, oliko heille mahtanut käydä jotain, koska keli oli ollut melko karu, ja essunkin kapseli meinasi jäätyä matkalla (sisäpuolelta, varmasti jokin ongelma aikataskun sulkemisessa). Mutta niin vain nuoremmankin kuskin ohjastama kapseli viimein putkahti oikeaan aikaan ja paikkaan, vaikka ehdimmekin jo soittaa, missä he olivat. Paikka oli jo hollilla, mutta oikeaa aikaa vielä haettiin.



Koska rouvainkammaria ei oltu ehditty vielä lämmittää riittävästi kovien pakkasten iskettyä äkkiä, lähdin rouvien matkaan, kun he nousivat verrytelläkseen jäseniään ja kävelläkseen lämmitelläkseen. He johdattivat minut aivan uusiin huoneisiin, joissa en aikaisemmin ollut käynytkään. Kiipesimme kapeita, jyrkkiä portaita ylös ja alas, vaelsimme halki salien. Pistäydyimme myös rapsakkaassa ulkoilmassa ja tähyilimme pihan elämää. (Se siitä lämmittelemisestä...)


Vuosi 1506. Enää vain -20 astetta pakkasta.

Olin jo aikaisemmin kiinnittänyt huomiota, että linnan pihalla mekastettiin jostakin. Olin nähnyt kahden naisen meuhkaavan väkijoukon edessä jotain paiseista ja sipuleista. Ensin luulin toisen naisen läksyttävän toista sipuleiden palelluttamisesta, mutta kun kuulin sanan "rutto", sydämeni jysähti. Rutto. Täällä? Nyt? Pahus.

Olimme palanneet rouvien kanssa takaisin sisälle, kun yllättäen törmäsimme näihin aikaisemmin pihamaalla näkemiini palvelusväen naisiin. Siinä he hiippailivat kuin varkaissa, säikkyinä ja valmiina säpsähtämään ensimmäistäkin henkilöä, joka heidät näkisi. Kovastihan he pyytelivätkin anteeksi. Mitä asiaa heillä oli linnan toiseen kerrokseen? Keittiöpiialla ja kutojalla? Heidän pälyilevistä katseistaan päätellen ei niin mitään luvallista asiaa. Tiedustelin, tiesikö rouva Ingeborg, että he olivat täällä. Kysymys säikäytti heidät.

Tiesin, että naiset olisivat pulassa, jos rouva Ingeborg saisi tietää. Toisaalta tiesin, ettei Ingeborg-rouva kuolisi vielä pariin vuoteen, joten mahdollisen ruton kanssa olisi turha riskeerata. Ilmoitin naisille meneväni kertomaan rouvalle heidän seikkailuistaan. Ainakin he saisivat mahdollisuuden paeta takaisin palvelusväen puolelle.

Marssin etsimään rouva Ingeborgia. Löysinkin hänet kappalaisen luota keskustelemasta Vanhasta Testamentista. Jokin selvästi askarrutti rouvan mieltä. Kerroin, että salissa pyöri sinne kuulumatonta palveluskuntaa ja että rouva ehkä tahtoisi puuttua tähän, ennen kuin sattuisi mitään. Rouva kiitti tiedosta, ja minä vetäydyin rouvainkammariin muiden naisten seuraan. Kaivoin nyörihaarukkani esiin ja yritin näyttää siltä kuin tekisin jotain nostellen ja kiristellen laiskasti silmukan toisensa jälkeen. Jos saisin siitä joskus nyörin Hilsulta saamaani muhviin, oikein hyvä.

Rouvainkammarissa keskustelu hersyi iloisena. Rouvat kertoivat melkoisia tarinoita muista aatelisista, ja kävi hyvin selväksi, että eivät he itsekään olleet lainkaan tylsiä, paikallaan istuskelevia, kirjontatyöhönsä uppoutuneita naisia. Ehei! Olipa heistä yksi juuri lähdössä ylittämään talvista merta vieraillakseen oikein hovissa.

Eräs nuori mies palveluskunnasta eksyi töissään rouvainkammariin ja näytti niin säikähtäneeltä, ettei varmaan ollut koskaan aikaisemmin siellä käynytkään. Pah, täyttä harhaa, että rouvainkammarissa olisi hiljaista ja ainoa ääni olisi ompeluneulain suihke! Kyllä naiset ovat kautta aikojen puhua kalkattaneet keskenään. Kreivitär yritti jopa kiusoitella nuorukaista jäämään seuraksemme sillä verukkeella, että kyllähän rouvainkammarissa pitäisi aina nuori mies olla seurana. Sattuipa niin, että rouva Ingeborg saapui juuri tuolloin huoneeseen ja kysyi pojalta, mitä hän siellä toimitti. Nuori mies vastasi änkyttäen, että ei mitään, mutta kun meteli oli kuin tavernassa. "Ja sinä varmaan odotat, että minä tulin nyt tarjoilemaan?" rouva Ingeborg näpäytti. "En toki, rouva", poikaparka vastasi, ja Ingeborg-rouva hätisteli häntä matkoihinsa.

Vaihdettuaan muutaman sanan kanssamme hän sanoi menevänsä vielä odottamaan kappalaista, joka oli lähtenyt käymään jossain. Joku naisista sanoi nähneensä kappalaisen pihalla meuhkaamassa kahden naisen kanssa. Rouva Ingeborg kohotti kulmiaan ja poistui odottamaan kappalaista huokaisten kappalaisen käyttäytyvän omituisesti. Jokin selvästi painoi rouva Ingeborgia.

Jonkin aikaa kului, kunnes yhtäkkiä ovesta putkahti täysin varoittamatta kutoja perässään keittiöpiika, joka piteli sipuleita käsissään. Heidän perässään töllisteli sekalainen lauma palvelusväkeä, kyläläisiä, ihmettelijöitä. Pirkoksi esittäytynyt kutoja niiaili syvään korkea-arvoisten rouvien edessä ja pahoitteli, että he sillä lailla törmäsivät sisään. Kun heiltä kysyttiin, mitä he oikein toimittivat, Pirkko selitti, että he etsivät kappalaista, koska Valpurilla oli rutto. Kauhuissaan rouvat nostivat hihansa suunsa eteen, ja katsoin parhaaksi tehdä samoin. Närkästyneitä käskyjä poistua heti paikalla saastuttamasta ilmaa sateli rouvien keskuudesta.

Pirkko ja Valpuri olivat jo poistumassa jatkamaan kappalaisen etsimistä, kun rouva Ingeborg purjehti topakkana sisään kuultuaan hälyä ja vaati tietää, mistä moinen meteli. Miksi kutoja ja keittiöpiika olivat rouvainkamarissa häiritsemässä korkea-arvoisia rouvia? Pahoitellen ja niiaillen Pirkko selitti rouvalle, että he olivat vain etsimässä kappalaista. Ingeborg tiukkasi, miksi Valpuri piteli käsissään sipuleita: ruokaohjeitako hän oli kyselemässä? Kutoja-Pirkko melkein kuiskasi puoliääneen, että nyt oli niin, että Valpurilla on rutto. "Rutto! No, mitä te sitten oikein täällä teette tartuttamassa muita ihmisiä?" Ingeborg korotti ääntään. Niin peitti hänkin suunsa ja nenänsä hihallaan ja käski Valpurin pysyä kaukana. Pirkko pyysi ja aneli anteeksi: he olivat vain tulleet tapaamaan kappalaista, joka oli sanonut voivansa auttaa. Rouva Ingeborg sätti naisia: Yrittivätkö he tartuttaa hänetkin ruttoon? Halusivatko he, että hän kuolisi ruttoon? "Ei tietenkään, rouva", Pirkko mateli. "Onko tämä jokin Folke Gregerinpojan juoni lähettää linnaan rutto?" Ingeborg kivahti. Pirkko puisteli päätään kiivaasti ja kielteli. Ymmärsin kyllä, että Ingeborg-rouvan välit Folke Gregerinpoikaan eivät olleet järin lämpimät: olihan linnan entinen vouti yrittänyt saada linnan takaisin itselleen, mutta Ingeborg oli pitänyt hänet loitolla ja nautti paikallisen väen ja aatelin suosiota.

Lopulta Ingeborg neuvoi Pirkon ja Valpurin kappalaisen luo ja käski Valpurin olla hengittämättä. "Älä edes hengitä! Älä yhtään hengitä, ymmärsitkö?" Hiivin Murmelin kanssa pällistelevän seurueen perään, ja jäimme norkoilemaan kappalaisen huoneen ovensuuhun. Väki toljotti meitä kuin lehmä uutta porttia. Ehkä olimme englantilais- ja venetsialaishenkisissä puvuissamme melkoinen nähtävyys.

Kuuntelimme, miten Pirkko selitti tilannetta kappalaiselle. Kappalainen mutisi ja mietiskeli kuin paraskin oppinut mies. Puhuttiin ruton taudinkuvasta, keinoista parantaa rutto, välttää rutto ja estää sen leviäminen. Kappalainen oli ollut oikein Turussa ja saanut siellä oppia kokeneilta tohtoreilta. Pirkko kertoi, miten oli kuullut, että ruton voisi ampua tykillä pois: rutto säikähtäisi pamausta ja katoaisi. Kappalainen pyöritteli päätään ja sanoi, että paras tapa parantaa rutto oli tappaa siihen sairastuneet ja estää sen leviäminen. Sama koski myös kissoja: kissat pitäisi tappaa. Rouva Ingeborg kauhistui, ja Pirkko oli jo heti tyynnyttelemässä, ettei toki rouvan kissaa, mutta muut. Myös suojelevia tuoksupusseja suositeltiin käytettäväksi. Lopulta kappalainen uskaltautui katsomaan Valpurin kädessä olevaa paisetta. Hetken katseltuaan kappalainen kysyi, oliko Valpuri ollut pelloilla heinää tekemässä. Piskuisella äänellä Valpuri piipitti totta kai olleensa mukana heinätöissä, kaikkihan siellä olivat olleet. Niin kappalainen lohdutteli, ettei ollut syytä huolestua rutosta: paiseesta löytyi palanen heinänkortta. Valpuri oli vain saanut haavan käteensä, korsi oli tulehduttanut sen ja synnyttänyt ilkeän paiseen. Tämä oli helpotus kuulla. Olin jo ehtinyt pohtia, miten varmistaisimme, ettei meillä ollut ruttoa ja ettemme toisi sitä omaan aikaamme.

Huhuu, varsinainen valopää.

Huhuu yritti opettaa Murmelia kirjomaan, mutta kirjontamallin jäljentäminen sangen keskiaikaisissa olosuhteissa olikin yllättävän hankalaa. Tomerana naisena Huhuu kiipesi ikkunalle ja alkoi jäljentää kuvaa lasia vasten. Tässä välissä me karkasimme Murmelin kanssa omille teillemme. Murmeli vipelsikin sitten kaikkiin mahdollisiin koloihin.


Taas suljettuja portaita.



Täältähän me tultiin, eikö?

Eihän meitä seurata?

Mitäs jännää täällä on? Ai, täältä pääsee tähän saliin, jossa 110 vuoden
päästä
meinaan lentää nokalleni juostessani pimeässä. 

Aikamatkaajan aika normipäivä. 

Mutta hei! Ei ruttoa, se on hyvä juttu! Jee!

Murmelin muotokuva 

Vaiheikas päivä ja hapsottava tukka.

Jotain jännää näkyvissä? Ei oikeastaan. 

Täällä on jo paljon jännempää!

Tähystysmurmeli.

Löysimme pari sellaista käytävää, joita emme olleet ennen kulkeneetkaan, kun kiipesimme kolmanteen kerrokseen. Kai se oli kolmas kerros? Varmaankin. Muuten linnassa oli melko rauhallista, tavallista, tyypillisen linnamaista. Sitten askelemme johtivat meidät jännän äärelle. Huone oli tumma ja hiljainen. Sen toisella seinustalla hohti sinisenä himmeän pleksin takana kummallisten kuutioiden rivistö. Ne oli erotettu toisistaan erillisiksi osastoiksi hapsuverhoin. Mieleeni tuli jonkinlainen puhdistuskammioiden sarja. Tai ehkä niissä prosessoitiin jotain? Ajatus toi hyytävästi metallilta kalskahtavia ajatuksia, ja kiiruhdin askeleitani kammioiden läpi. Ne olivat hiljaisia. Aivan kuin olisin voinut kuulla jotain, mutta se oli karkasi aina korvan ulottumattomiin. Kurtistelin kulmiani. En pitänyt kammioiden tunnelmasta. Ne hyysivät selkäpiitäni. Lisäksi huoneen nurkassa oli tuoli, joka toi inhottavasti mieleen jonkinlaisen toimenpidetuolin, kotoisasti ehkä hammaslääkärin, mutta ties mitä siinä olisikaan tehty. En uskaltanut kajota siihen.

Huoneessa oli kuitenkin jotain, mikä kiinnitti huomioni vielä kammioitakin tehokkaammin. Heti ovella pysähdyin ihastuksesta: lattian läpi näkyi tähtisumuja! Ihastuneena kävelin niiden lomassa. Hah, sain kävellä tähtisumujen lomassa! Ajatus hymyilytti. Sitten tajusin, että minun piti olla keskiaikaisessa linnassa, ja kauniina hohtavat tähtisumut muuttuivatkin epäilyttäviksi. Kai se nyt on vähintäänkin epäilyttävää, että keskiaikaisen linnan lattiassa on reikiä, joista näkee eri puolilla avaruutta hohtavia tähtisumuja?



Olin neuvoton. Ne olivat niin kauniita, mutta niiden ei kuulunut olla siellä. Se herätti levottomuuteni. Kyykistyin tutkimaan niitä lähemmin. Koska tähtisumut eivät varsinaisesti olleet toistensa lähinaapureita, päättelin, että jokainen ikkuna oli erillinen ja suunnattu eri puolelle universumia. Miksi? Mitä hyötyä siitä oli? Siis tokihan näkymät olivat lumoavia, mutta tuskin kukaan moista viritelmää rakentaisi ihan vain maisemista nauttiakseen. Tai no, mistä sitä ikinä tietää... Eniten minua kuumotti kysymys, pääsikö niistä kulkemaan. Jos pääsi, niin miten ja oliko liikenne yksi- vai kaksisuuntaista? Miksi eri tähtisumujen ja vuoden 1506 linnan välille tahdottiin tällainen yhteys? Ainoa järkevä ajatus oli, että jotain oli tullut tänne, luonut tämän yhteyden ja todennäköisesti tahtoi tuoda sumuista jotain tänne. Tai lähettää täältä tietoa sinne? Tai energiaa? Raaka-aineita? Ihmiset tätä tuskin olivat tehneet. Eivät ainakaan vuoden 1506 ihmiset eivätkä ainakaan senaikaisella teknologialla.


Pengoin vyölaukkuani. Olin unohtanut äänimeisselin kotiin. No, aamulla oli tullut hieman kiire. Aina ei voi mennä ihan putkeen. Enkä minä tiedä, mitä olisin sillä edes tehnyt. Tohtoria tässä olisi tarvittu.


Mitä näillekään nyt sitten tehdä?

Palasimme rouvainkammariin, jottei katoamisestamme huolestuttaisi. Rouvainkammarissa juuri mikään ei ollut muuttunut. Murmeli pääsi Huhuun kirjontaoppiin. Uppouduin nyörihaarukoimiseen ja jutustelemiseen ajatukset yhä kummallisen huoneen parissa askarrellen. Ärsytti suuresti, etten tiennyt, mitä oli meneillään ja mitä sille pitäisi tehdä.

Ingeborg-rouva liittyi rouvien seuraan. Hän vaikutti huolestuneelta. Hän kertoi, miten kappalainen oli kiivaasti väittänyt hänelle, että ihminen oli kone. Tällaiset hengenmiehen puheet huolestuttivat rouva Ingeborgia. Rouva puisteli päätään, miten hän oli huomauttanut kappalaiselle, että ihminen ei ollut kone vaan tarvitsi lepoa, unta ja ruokaa, mutta kappalaisen mielestä nämä olivat sama asia kuin koneen vaatima huolto ja varaosat. Tässä vaiheessa nyörihaarukka lepäsi jo unohdettuna sylissäni, kun kuuntelin korva tarkkana rouvan puheita. Ingeborg-rouvan voivottelu ja huokailu saivat minutkin huolestumaan: jotain kummallista oli meneillään, kun ennen niin kunnollinen kappalainen oli yhtäkkiä alkanut puhua tällaisia.

Varovasti kerroin, että olimme löytäneet omituisen huoneen, jossa oli reikiä avaruuteen. Ingeborg-rouva ei näyttänyt ymmärtävän lainkaan, mistä oikein puhuin. Yritin selittää hänelle, missä huone oli, mutta joko selitin todella huonosti tai selityksessäni ei ollut rouvan korvissa mitään järkeä. Ehkä rouva ei tiennyt huoneesta. Ehkä hän ei voinut nähdä sitä. Havaintosuodatin? 1500-lukulaiselle huoneen teknologia olisi jotain niin kehittynyttä ja vierasta, etteivät he osanneet edes unelmoida sellaisesta. Siksi he eivät nähneet huonetta. Siksi huone oli helppo pitää piilossa. Murmeli ja minä taas, me tulimme tulevaisuudesta ja osasimme kuvitella kaikenlaista. Siksi me näimme huoneen. Voisiko olla, että kummallinen huone oli täällä juuri siksi - piilossa? Sehän voisi olla missä vain, mutta se oli Hämeen linnassa vuonna 1506. Sopivan syrjäinen, verrattain hiljainen paikka, ei liian kehittynyttä teknologiaa. Täydellinen piilopaikka.

Pienen selityksen jälkeen niin Ingeborg-rouva kuin huoneen muutkin naiset olivat ehdottomasti sitä mieltä, että sieltä se ruttokin oli tullut, niistä rei'istä. Tosin eihän mitään ruttoa ollutkaan - Pirkko ja Valpuri olivat herättäneet aivan turhaa pelkoa - mutta jotain pahaa sieltä oli tullut ja sekoittanut kappalaisen pään. Tässä vaiheessa naisten puheissa kappalainen oli jo nähty vehtaamassa naisten kanssa. Minua lähinnä huolestutti kappalaisen näkemys ihmisistä koneina. Joku pyysi rouva Ingeborgia kysymään kappalaiselta, oliko hänen mielestään sielukin vain koneen osa. Kieltämättä olisin halunnut olla kuulemassa kappalaisen vastauksen tähän kysymykseen.

Niin hiljaista kaikkialla.



Mitäköhän tuollakin on? En muistaakseni nähnyt portaiden yläpäätä
yläkerrassa tai en vain ollut tarpeeksi valppaana.




Mitä täällä tapahtuu? 


Lyhyt talvipäivä kääntyi kohti iltahämärää.



Ai, niin! Löysin saman takan, johon Murmeli pesiytyi viimeksi. Ei tarvinne sanoa enempää. Paitsi että se oli sisältä suurempi. Testasimme, että sinne mahtui kahdeksan naisihmistä. 

Girl in the fireplace. Just a routine fire check. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti