sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Vapriikki Vintage 2016

Kun meitä pyydettiin 1700-lukuteemaiseen Vapriikki Vintageen, päivämäärä harmitti meitä: samaan aikaan olisi Humalasalon Talvi-ilta. Suurin osa meistä olisi siellä. Kun universumi sitten sotki asioita sähköiskuja antavan suihkun avulla ja tapahtuma siirtyi toiseen aikaan ja paikkaan, olimme kaikki vapaita osallistumaan myös Vapriikki Vintageen. Kahden naisen rokokoomiehityksemme pukuluentoineen paisui pukugalleriaksi, muotinäytökseksi, kampausnäytökseksi ja -luennoksi sekä tanssitunniksi.

Sain taas hyvin jännästi houkuteltua porukkaa mukaan. Kuoroharjoitusten etkoilla kysäisin varovasti, josko joku olisi kiinnostunut tulemaan muotinäytökseen malliksi, ja yllättäen minulla olikin puoli kuoroa käsi pystyssä suorastaan tunkemassa mukaan. Hauskinta on, että näistä malleistakin suuri osa taisi saada viikonlopun jälkeen aikamatkakärpäsen pureman. Hah, ja minä sentään houkuttelin heidät mukaan ihan ilman Tardista! Kokonaisen lauman! E:n sain mukaan lupaamalla, että hän saa riisua herra tanssimestarin lavalla. Tämäkin suostuttelu hoitui kevyesti yhdellä virkkeellä. Hups.

Päädyimme Vapriikin twiittiinkin.

Torstaina köijäsimme kassikaupalla pukuja Vapriikkiin, kun menimme kokoamaan pukugalleriaa. Modernit mallinuket, jotka kenottivat mitä luonnottomammissa asennoissa, olivat melkoinen haaste. Yritimme matkia paria asentoa, joissa nuket olivat, ja totesimme, että oikea ihminen ei vain väänny sellaisiin asentoihin, ellei sitten ole yltiönotkea sirkustaiteilija. Kun rokokoomuodin estetiikkaan kuului korsetilla suoraksi kartioksi jäykistetty yläosa, saimmekin hetken pohtia, miten saamme puvut nukkien päälle. Puvut olisi ollut helpompi saada istumaan korsetin päälle, mutta eihän meillä ollut ylimääräisiä korsetteja. Toisekseen korsetteja taas ei olisi saanut puettua kenottavien nukkien päälle, kuten myöhemmin alusvaatenukkea pukiessamme totesimme. Niinpä turvauduimme Kekäleen muoti-ikkunasta tuttuun kuplamuovikikkaan ja toppasimme parhaamme mukaan nukkien kurveja piiloon.

"Mitäs tölläät?"

Kaikki puvut eivät menneet kiinni. Liha väistää, muovi ei.

Osa kaipasi vielä lisää alusvaatteita.

Mallinukeissa on aina ollut mielestäni jotain pelottavaa. Luultavasti se johtuu siitä, etten näe kunnolla, ja nuket tulevat näkökenttään siksi aivan yllättäen ja saatan luulla niitä ihmisiksi (useammin kuin näkevät ihmiset). Toisaalta myös niiden ilmeettömyys ja eleettömyys on erityisen luotaantyöntävää minusta. Siinä mielessä en yhtään ihmettele, mistä autonit ovat saaneet alkunsa. Voin sanoa, että hieman hyysi selkäpiitä, kun lauantaiaamuna laskeuduimme harmaaseen, autioon näyttelytilaan, jossa nuket seisoivat äänettöminä, kasvottomina ringissä kylmien valojen keskellä. Niitä ei tahtonut päästää liian pitkäksi aikaa pois näkökentästään.

Loppujen lopuksi pukugalleriasta tuli ihan kiva. Eiväthän puvut istuneet aivan niin kuin niiden olisi pitänyt, eivätkä ne olleet niin edukseen kuin ne olisivat voineet olla, mutta ihan kohtuullisesti saimme ne kuitenkin nukkien päälle. Nukkien kuskaaminen alakerran näyttelytilasta postimuseon ja museoravintolan halki olikin sitten melkoisen hauskaa. Onneksi en ollut saattamassa kuin paria nukkea. Hissi hieman reistaili, ja autio postimuseo aiheutti sätkyjä, kun liikkeeseen reagoiva näyttö toitotti tervehdyksensä, kun rullasimme nukkeja sen ohi. Autio, pimeä museo, jossa ei pitäisi olla ketään, ja yhtäkkiä ylipirteä miesääni kajauttaa hyvät päivät näkymättömistä.

Nukkearmeija. Rivin toista päätä ei kukaan muistanut kuvata. 

Vauhtia päivään velosipedin selästä.

Ennen tanssituntia ehdin käydä muutamaan otteeseen kuolaamassa Rhian myyntipisteellä ihanaa, sinistä mekkoa. Rhia, tuo ovela, kiero nainen paljasti, että hänellä on vielä kyseistä kangasta jäljellä runsain mitoin, joten ehkäpä joskus moinen herkku kaappiini eksyy. Jos vain joskus ensin uskaltaudun sovittamaan sitä. Mutta kun tahtoisin sellaisen niin kovasti! Huhuu ja Nora onnistuivat sen sijaan bongaamaan minulle pitsikynsikkäät, ja enhän minä voinut kieltäytyä, kun nämä kaksi olivat niin innoissaan ja vanha myyjärouvakin oli niin herttainen. Pahus, ei saisi päästää kavereita shoppailemaan puolestani! Pitää jossain välissä vähän mallailla kynsikkäitä. Ne olivat aikas sievät. Onneksi minulla on pienet räpylät.

Lauantaina oli tanssin vuoro. Opetimme pari helppoa solatanssia yleisölle ja esitimme pari muuta. Esitystanssit eivät menneet niin kovin hyvin. Olin jo iltapäivään mennessä ehtinyt kävellä varpaani muusiksi korollisilla kengilläni, ja tanssiminen oli valtavan vaikeaa. Liukastelin ympäriinsä silkkisukillani, mutta niin vain siitäkin selvittiin. Saimme ihan mukavasti ihmisiä mukaan kokeilemaan tansseja. Ilmeetkään eivät olleet niin järkyttyneitä tai nuivaantuneita kuin ne olisivat voineet olla. Voisin jopa uskoa, että ihmiset pitivät tanssimisesta. Yleensä yleisön saaminen mukaan on paljon hankalampaa.

Hole in the Wall

Tanssii tanssimestarin kanssa

Barokkitanssin eleganssia?

Kun meillä kerran oli loppupäivä vapaata, seikkailimme Vapriikissa senkin edestä. Kohtasimme muun muassa dinosauruksen nimeltä Allo, kiikuimme keinuhevosella, ajoimme metsäkonetta (taas!), pelasimme (taas!) ja tutustuimme viestinnän historiaan Rupriikissa.

Päivää, Allo! Älä syö mua!

E oli varma, että Alloa kutsutaan Alloksi, koska Tohtori on kuitenkin törmännyt paikalle ja yrittänyt puhua sille ranskaa. "'Allo, saurus!" Näin on taas allosauruksenkin mysteeri ratkennut.

Epäterveellisin mahdollinen kulma tutustua allosaurukseen.

Vapriikin pusikoissa vaani suuri peto.

Allo-saurus.

Allo-parka oli luultavasti jähmetetty aikaan. Epäilen, että se oli meidän onnemme, koska muuten meistä olisi voinut tulla Allon välipala. Epäilen, että metalliluitetusta korsetistani olisi saattanut jäädä jotain Allon hampaiden väliin inhottavasti hiertämään.

Nukketalofiboja.

Aulan mainosnäytössä teksti oli niin tiivis,
että luin "Aikaleikkiä". 

Vuosisatojen yli levittäytynyt jengimme tarkkailee menoa. 

Tällaista oli meno Vapriikki Vintagessa. Väkeä oli paljon.

Essulla oli kauppa, se essun kauppa on.

Metsäkoneen puikoissa rokokootällingissä.

Murmeli hakkasi raivokkaasti Tetristä.


Jäin hatustani jumiin puhelinpalloon.
"Mitä, eikö tämä olekaan sisältä suurempi?"

Lauantaina nautimme myös kamarineuvos Kari-Paavo Kokin luennosta. Pääsimme perehtymään Kustaa III:n elämään. Nautin suunnattomasti luennosta: en ollut pitkään aikaan istunut kunnon luennolla. Luennoitsijana kamarineuvos oli todella sympaattinen. Aiheeseensa intohimoisesti suhtautuvat ihmiset ovat aivan mahtavia.

Lauantai-ilta menikin tukkaa kähertäessä ja Doctor Whota katsoessa: Sain nakitettua Murmelin rullaamaan foliohatun päähäni, ja siinä samalla pystyi kivasti katsomaan jakson verran seitsemättä kautta eteenpäin. Keittiössä tehtiin siinä sivussa ihmeitä, jotta nälkäiset aikamatkaajat saivat ruokaa. Iltamyöhällä istuin vielä sängylläni kokoamassa seuraavan päivän kampausnäytöksen diasarjaa ja chatti kävi kuumana Huhuun kanssa.

Sunnuntai olikin yhtä hösseliä. Olimme Huhuun kanssa pitämässä kampausnäytöstä heti aamupäivästä, ja iltapäivällä olisi muotinäytös, jota varten olisi puettava, kammattava ja meikattava liuta malleja.
Onneksi meillä oli muotinäytöstiimissä tehokkaita ja taitavia käsipareja ja omatoimisia malleja, joten kaaokselta vältyttiin.

Kuinka monta pukijaa tarvitaan yhden naisen pukemiseen.

Aikamatkaajat auditoriossa kertomassa kampauksista.  

Vapriikin auditoriossa pidimme kampausnäytöksen yhteydessä pienen luennon 1700-luvun hiusmuodista ja sen kehityksestä. Sillä välin, kun Kikka taiteili essun päähän ikonista laivakampausta, Huhuu ja minä mursimme yleisön ennakkokäsityksiä 1700-luvun korkeista partavaahtoperuukeista. Suurimman osan vuosisataahan kampaukset olivat hyvin matalia ja maltillisia, mutta totta kai 60-80-lukujen korkeat kampaukset ovat jääneet enemmän mieleen ja raivanneet tiensä populaarikulttuuriin edustamaan 1700-luvun hiusmuotia. Mielellään vielä toteutettuina kiiltävänvalkoisilla nylonperuukeilla, jos vain mahdollista. Diasarjaamme voi katsella täältä. Se sisältää pelkkiä hiusmuodin muuttumista havainnollistavia kuvia. 

Huhuu puhui, ja minä painoin nappia.

Essu sai päähänsä paatin.
Kutreilla kellui USS Constitution.
Kuva: M. Arvonen

Yritin pysytellä poissa jaloista, kun maanalaisessa tukikohdassamme tohistiin muotinäytöstä kasaan. Päädyin kuitenkin mystisesti auttamaan karoliiniunivormun pukemisessa Riverin nolosta äänikukkalapiosta jutellen ja Moffatin mielenliikkeitä puntaroiden. Siinä sivussa tervehdin sotamies Brota, ja alan nyt ymmärtää, miksi on niin kauhean vaikeaa pitää yllä asiallisen ja kunniallisen aikamatkaajan mainetta. Eikös joku heti napannut kuvan, kun toivotin hyvää huomenta halauksen kera!

Pyörähdimme taas kuuntelemaan Kari-Paavo Kokin luentoa. Ihailin valkokankaalla vilahtelevia kauniita paikkoja, joissa en ollut vielä käynyt. Sain listalleni muutaman todella hyvän kohteen, joissa pitäisi käydä. Valitettavasti luento venyi sen verran, että meidän oli pakko könytä hyvin epäelegantisti etummaisen penkkirivin yli ja livahdettava valmistautumaan muotinäytökseen.

Esittelimme muotinäytöksessä 1700-luvun muotia aina myöhäisbarokista 1800-luvun alun empireen. Pitihän yleisön tietää, mistä rokokoomuotiin tultiin ja mihin siitä päädyttiin. Pukuja oli mukana noin kolmisenkymmentä kaikkea piioista ja sotilaista ylhäisaatelin matkustus- ja juhlapukuihin.

Käydään läpi näytöksen runkoa essun johdolla.
Kuva: M. Arvonen

Pixel Sisters poseeraa.
Kuva: M. Arvonen

Koko poppoo kasassa.
Kuva: M. Arvonen

Essu johdatti meidät läpi vuosisadan tyrskyisän muodin.
Kuva: M. Arvonen

Kas, näin lähtivät herrasväeltä vaatteet piikojen avustuksella!
Kuva: M. Arvonen

Vielä kerran koolla näytöksen päätteeksi.
Kuva: M. Arvonen

Näytöksen jälkeen valuimme valloittamaan Atelieri O. Haapalan studion. Siinä sivukorvalla kuuntelin, miten pitkä, laiha, miellyttävännäköinen mies haastatteli essua englanniksi. Toimittaja oli joko Financial Timesista tai New York Timesista, mutta me salakuuntelijat emme oikeastaan koskaan saaneet täyttä varmuutta asiasta.

Spoilers!

Muut mussukat.

Pixel Sistersin aikamatkaajaosasto.

Melkoinen urakkahan se oli, mutta oli se myös ihan hauskaakin. Pienestä parin naisen luennosta paisui taas puolivahingossa kolmenkymmenen hengen muotinäytös, kampausnäytös, pukugalleria, tanssitunti, ties mitä! Vaikka ulos näkyi ehkä vain kauniisti puettuja ja kammattuja ihmisiä, pari viikkoa vierähti vallan sujuvasti pukuja sovittaen, kasaten, luentoa valmistellen, gallerian tekstejä naputellen, viestien ja tiedottaen porukan sisällä, hallinnoiden peruutuksia ja hoitaen kaikkea muuta sumplimista. Onneksi yövieraani sentään olivat ihanan omatoimisia ja ruokkivat minut lauantai-iltana: minä kun en tällaisina viikonloppuina yleensä koskaan muista syödä (niin kuin en nytkään Vapriikissa, löysin taskustani ruokalippuja). Muutenkin oli helpottavaa voida luottaa siihen, että kaikki sujuu ja kaikki hoitavat hommansa ja vähän enemmänkin, kun Huhuu, Mayah ja Nora olivat vauhdissa tukikohdassamme. Pöhelöt pikselit, kuorokaverini, olivat aivan mainioita touhottaessaan niin innoissaan muotinäytöksestä. Ilman heitä näytös olisikin jäänyt vähän tyngäksi. Rohkeita pikseleitä, kun hyppäsivät noin vain mukaan! Kiitos kaikille.

Totta kai viikonlopun kunniaksi perinteinen aikamatkaajan pörrökuva! Tätä oli jo vähän tuskaista selvittää.

Tyytyväinen aikamatkaaja.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Ruttoepäilyjä ja tähtisumuja

Tassutellessani ympäri hiljaista kämppää pellavapaidassa ja keittäessäni aamupuuroa renessanssipuvussa, kun kadulla ei liikkunut ketään ja kaikkialla lepäsi rikkumaton hiljaisuus, mietin, että tämä ei varmaan ole sitä, mitä normaalit ihmiset tekevät aikaisin loppiaisaamuna. Ennen auringonnousua kömmin jo essun kyytiin. Huhuu tohotti kakkospilotin paikalla, miten koko aikakapseli oli alkanut soida, kun olin yrittänyt soittaa essulle. Essu vain hymyili omaan hiljaiseen tapaansa ja hekotteli, että tämähän on vähän kuin liikkuva puhelinkoppi.

Niin kuin viime kerrallakin, pakkanen nakersi nenänpäätä ja nipisteli poskia, kun kipusimme linnalle. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten rouva Ingeborg Tott oli asettunut taloksi. Viimeksihän hän oli vasta saapunut ja kierteli linnassa katsastamassa paikkoja. Istahdimme rouvainkammariin muiden naisten seuraan ja otimme käsityömme esiin. Onneksi viime kerralla tapaamaamme turhan innokasta apulaiskirjuria ei näkynyt missään, koska hän varmasti olisi paljastanut bluffimme alta aikayksikön. Nyt meillä kävi tuuri, eikä kukaan kysellyt turhan tarkkoja kysymyksiä.

Olimme jo hieman huolissamme, kun toista kolmen naisen seuruettamme ei kuulunut. Mietin jo, oliko heille mahtanut käydä jotain, koska keli oli ollut melko karu, ja essunkin kapseli meinasi jäätyä matkalla (sisäpuolelta, varmasti jokin ongelma aikataskun sulkemisessa). Mutta niin vain nuoremmankin kuskin ohjastama kapseli viimein putkahti oikeaan aikaan ja paikkaan, vaikka ehdimmekin jo soittaa, missä he olivat. Paikka oli jo hollilla, mutta oikeaa aikaa vielä haettiin.



Koska rouvainkammaria ei oltu ehditty vielä lämmittää riittävästi kovien pakkasten iskettyä äkkiä, lähdin rouvien matkaan, kun he nousivat verrytelläkseen jäseniään ja kävelläkseen lämmitelläkseen. He johdattivat minut aivan uusiin huoneisiin, joissa en aikaisemmin ollut käynytkään. Kiipesimme kapeita, jyrkkiä portaita ylös ja alas, vaelsimme halki salien. Pistäydyimme myös rapsakkaassa ulkoilmassa ja tähyilimme pihan elämää. (Se siitä lämmittelemisestä...)


Vuosi 1506. Enää vain -20 astetta pakkasta.

Olin jo aikaisemmin kiinnittänyt huomiota, että linnan pihalla mekastettiin jostakin. Olin nähnyt kahden naisen meuhkaavan väkijoukon edessä jotain paiseista ja sipuleista. Ensin luulin toisen naisen läksyttävän toista sipuleiden palelluttamisesta, mutta kun kuulin sanan "rutto", sydämeni jysähti. Rutto. Täällä? Nyt? Pahus.

Olimme palanneet rouvien kanssa takaisin sisälle, kun yllättäen törmäsimme näihin aikaisemmin pihamaalla näkemiini palvelusväen naisiin. Siinä he hiippailivat kuin varkaissa, säikkyinä ja valmiina säpsähtämään ensimmäistäkin henkilöä, joka heidät näkisi. Kovastihan he pyytelivätkin anteeksi. Mitä asiaa heillä oli linnan toiseen kerrokseen? Keittiöpiialla ja kutojalla? Heidän pälyilevistä katseistaan päätellen ei niin mitään luvallista asiaa. Tiedustelin, tiesikö rouva Ingeborg, että he olivat täällä. Kysymys säikäytti heidät.

Tiesin, että naiset olisivat pulassa, jos rouva Ingeborg saisi tietää. Toisaalta tiesin, ettei Ingeborg-rouva kuolisi vielä pariin vuoteen, joten mahdollisen ruton kanssa olisi turha riskeerata. Ilmoitin naisille meneväni kertomaan rouvalle heidän seikkailuistaan. Ainakin he saisivat mahdollisuuden paeta takaisin palvelusväen puolelle.

Marssin etsimään rouva Ingeborgia. Löysinkin hänet kappalaisen luota keskustelemasta Vanhasta Testamentista. Jokin selvästi askarrutti rouvan mieltä. Kerroin, että salissa pyöri sinne kuulumatonta palveluskuntaa ja että rouva ehkä tahtoisi puuttua tähän, ennen kuin sattuisi mitään. Rouva kiitti tiedosta, ja minä vetäydyin rouvainkammariin muiden naisten seuraan. Kaivoin nyörihaarukkani esiin ja yritin näyttää siltä kuin tekisin jotain nostellen ja kiristellen laiskasti silmukan toisensa jälkeen. Jos saisin siitä joskus nyörin Hilsulta saamaani muhviin, oikein hyvä.

Rouvainkammarissa keskustelu hersyi iloisena. Rouvat kertoivat melkoisia tarinoita muista aatelisista, ja kävi hyvin selväksi, että eivät he itsekään olleet lainkaan tylsiä, paikallaan istuskelevia, kirjontatyöhönsä uppoutuneita naisia. Ehei! Olipa heistä yksi juuri lähdössä ylittämään talvista merta vieraillakseen oikein hovissa.

Eräs nuori mies palveluskunnasta eksyi töissään rouvainkammariin ja näytti niin säikähtäneeltä, ettei varmaan ollut koskaan aikaisemmin siellä käynytkään. Pah, täyttä harhaa, että rouvainkammarissa olisi hiljaista ja ainoa ääni olisi ompeluneulain suihke! Kyllä naiset ovat kautta aikojen puhua kalkattaneet keskenään. Kreivitär yritti jopa kiusoitella nuorukaista jäämään seuraksemme sillä verukkeella, että kyllähän rouvainkammarissa pitäisi aina nuori mies olla seurana. Sattuipa niin, että rouva Ingeborg saapui juuri tuolloin huoneeseen ja kysyi pojalta, mitä hän siellä toimitti. Nuori mies vastasi änkyttäen, että ei mitään, mutta kun meteli oli kuin tavernassa. "Ja sinä varmaan odotat, että minä tulin nyt tarjoilemaan?" rouva Ingeborg näpäytti. "En toki, rouva", poikaparka vastasi, ja Ingeborg-rouva hätisteli häntä matkoihinsa.

Vaihdettuaan muutaman sanan kanssamme hän sanoi menevänsä vielä odottamaan kappalaista, joka oli lähtenyt käymään jossain. Joku naisista sanoi nähneensä kappalaisen pihalla meuhkaamassa kahden naisen kanssa. Rouva Ingeborg kohotti kulmiaan ja poistui odottamaan kappalaista huokaisten kappalaisen käyttäytyvän omituisesti. Jokin selvästi painoi rouva Ingeborgia.

Jonkin aikaa kului, kunnes yhtäkkiä ovesta putkahti täysin varoittamatta kutoja perässään keittiöpiika, joka piteli sipuleita käsissään. Heidän perässään töllisteli sekalainen lauma palvelusväkeä, kyläläisiä, ihmettelijöitä. Pirkoksi esittäytynyt kutoja niiaili syvään korkea-arvoisten rouvien edessä ja pahoitteli, että he sillä lailla törmäsivät sisään. Kun heiltä kysyttiin, mitä he oikein toimittivat, Pirkko selitti, että he etsivät kappalaista, koska Valpurilla oli rutto. Kauhuissaan rouvat nostivat hihansa suunsa eteen, ja katsoin parhaaksi tehdä samoin. Närkästyneitä käskyjä poistua heti paikalla saastuttamasta ilmaa sateli rouvien keskuudesta.

Pirkko ja Valpuri olivat jo poistumassa jatkamaan kappalaisen etsimistä, kun rouva Ingeborg purjehti topakkana sisään kuultuaan hälyä ja vaati tietää, mistä moinen meteli. Miksi kutoja ja keittiöpiika olivat rouvainkamarissa häiritsemässä korkea-arvoisia rouvia? Pahoitellen ja niiaillen Pirkko selitti rouvalle, että he olivat vain etsimässä kappalaista. Ingeborg tiukkasi, miksi Valpuri piteli käsissään sipuleita: ruokaohjeitako hän oli kyselemässä? Kutoja-Pirkko melkein kuiskasi puoliääneen, että nyt oli niin, että Valpurilla on rutto. "Rutto! No, mitä te sitten oikein täällä teette tartuttamassa muita ihmisiä?" Ingeborg korotti ääntään. Niin peitti hänkin suunsa ja nenänsä hihallaan ja käski Valpurin pysyä kaukana. Pirkko pyysi ja aneli anteeksi: he olivat vain tulleet tapaamaan kappalaista, joka oli sanonut voivansa auttaa. Rouva Ingeborg sätti naisia: Yrittivätkö he tartuttaa hänetkin ruttoon? Halusivatko he, että hän kuolisi ruttoon? "Ei tietenkään, rouva", Pirkko mateli. "Onko tämä jokin Folke Gregerinpojan juoni lähettää linnaan rutto?" Ingeborg kivahti. Pirkko puisteli päätään kiivaasti ja kielteli. Ymmärsin kyllä, että Ingeborg-rouvan välit Folke Gregerinpoikaan eivät olleet järin lämpimät: olihan linnan entinen vouti yrittänyt saada linnan takaisin itselleen, mutta Ingeborg oli pitänyt hänet loitolla ja nautti paikallisen väen ja aatelin suosiota.

Lopulta Ingeborg neuvoi Pirkon ja Valpurin kappalaisen luo ja käski Valpurin olla hengittämättä. "Älä edes hengitä! Älä yhtään hengitä, ymmärsitkö?" Hiivin Murmelin kanssa pällistelevän seurueen perään, ja jäimme norkoilemaan kappalaisen huoneen ovensuuhun. Väki toljotti meitä kuin lehmä uutta porttia. Ehkä olimme englantilais- ja venetsialaishenkisissä puvuissamme melkoinen nähtävyys.

Kuuntelimme, miten Pirkko selitti tilannetta kappalaiselle. Kappalainen mutisi ja mietiskeli kuin paraskin oppinut mies. Puhuttiin ruton taudinkuvasta, keinoista parantaa rutto, välttää rutto ja estää sen leviäminen. Kappalainen oli ollut oikein Turussa ja saanut siellä oppia kokeneilta tohtoreilta. Pirkko kertoi, miten oli kuullut, että ruton voisi ampua tykillä pois: rutto säikähtäisi pamausta ja katoaisi. Kappalainen pyöritteli päätään ja sanoi, että paras tapa parantaa rutto oli tappaa siihen sairastuneet ja estää sen leviäminen. Sama koski myös kissoja: kissat pitäisi tappaa. Rouva Ingeborg kauhistui, ja Pirkko oli jo heti tyynnyttelemässä, ettei toki rouvan kissaa, mutta muut. Myös suojelevia tuoksupusseja suositeltiin käytettäväksi. Lopulta kappalainen uskaltautui katsomaan Valpurin kädessä olevaa paisetta. Hetken katseltuaan kappalainen kysyi, oliko Valpuri ollut pelloilla heinää tekemässä. Piskuisella äänellä Valpuri piipitti totta kai olleensa mukana heinätöissä, kaikkihan siellä olivat olleet. Niin kappalainen lohdutteli, ettei ollut syytä huolestua rutosta: paiseesta löytyi palanen heinänkortta. Valpuri oli vain saanut haavan käteensä, korsi oli tulehduttanut sen ja synnyttänyt ilkeän paiseen. Tämä oli helpotus kuulla. Olin jo ehtinyt pohtia, miten varmistaisimme, ettei meillä ollut ruttoa ja ettemme toisi sitä omaan aikaamme.

Huhuu, varsinainen valopää.

Huhuu yritti opettaa Murmelia kirjomaan, mutta kirjontamallin jäljentäminen sangen keskiaikaisissa olosuhteissa olikin yllättävän hankalaa. Tomerana naisena Huhuu kiipesi ikkunalle ja alkoi jäljentää kuvaa lasia vasten. Tässä välissä me karkasimme Murmelin kanssa omille teillemme. Murmeli vipelsikin sitten kaikkiin mahdollisiin koloihin.


Taas suljettuja portaita.



Täältähän me tultiin, eikö?

Eihän meitä seurata?

Mitäs jännää täällä on? Ai, täältä pääsee tähän saliin, jossa 110 vuoden
päästä
meinaan lentää nokalleni juostessani pimeässä. 

Aikamatkaajan aika normipäivä. 

Mutta hei! Ei ruttoa, se on hyvä juttu! Jee!

Murmelin muotokuva 

Vaiheikas päivä ja hapsottava tukka.

Jotain jännää näkyvissä? Ei oikeastaan. 

Täällä on jo paljon jännempää!

Tähystysmurmeli.

Löysimme pari sellaista käytävää, joita emme olleet ennen kulkeneetkaan, kun kiipesimme kolmanteen kerrokseen. Kai se oli kolmas kerros? Varmaankin. Muuten linnassa oli melko rauhallista, tavallista, tyypillisen linnamaista. Sitten askelemme johtivat meidät jännän äärelle. Huone oli tumma ja hiljainen. Sen toisella seinustalla hohti sinisenä himmeän pleksin takana kummallisten kuutioiden rivistö. Ne oli erotettu toisistaan erillisiksi osastoiksi hapsuverhoin. Mieleeni tuli jonkinlainen puhdistuskammioiden sarja. Tai ehkä niissä prosessoitiin jotain? Ajatus toi hyytävästi metallilta kalskahtavia ajatuksia, ja kiiruhdin askeleitani kammioiden läpi. Ne olivat hiljaisia. Aivan kuin olisin voinut kuulla jotain, mutta se oli karkasi aina korvan ulottumattomiin. Kurtistelin kulmiani. En pitänyt kammioiden tunnelmasta. Ne hyysivät selkäpiitäni. Lisäksi huoneen nurkassa oli tuoli, joka toi inhottavasti mieleen jonkinlaisen toimenpidetuolin, kotoisasti ehkä hammaslääkärin, mutta ties mitä siinä olisikaan tehty. En uskaltanut kajota siihen.

Huoneessa oli kuitenkin jotain, mikä kiinnitti huomioni vielä kammioitakin tehokkaammin. Heti ovella pysähdyin ihastuksesta: lattian läpi näkyi tähtisumuja! Ihastuneena kävelin niiden lomassa. Hah, sain kävellä tähtisumujen lomassa! Ajatus hymyilytti. Sitten tajusin, että minun piti olla keskiaikaisessa linnassa, ja kauniina hohtavat tähtisumut muuttuivatkin epäilyttäviksi. Kai se nyt on vähintäänkin epäilyttävää, että keskiaikaisen linnan lattiassa on reikiä, joista näkee eri puolilla avaruutta hohtavia tähtisumuja?



Olin neuvoton. Ne olivat niin kauniita, mutta niiden ei kuulunut olla siellä. Se herätti levottomuuteni. Kyykistyin tutkimaan niitä lähemmin. Koska tähtisumut eivät varsinaisesti olleet toistensa lähinaapureita, päättelin, että jokainen ikkuna oli erillinen ja suunnattu eri puolelle universumia. Miksi? Mitä hyötyä siitä oli? Siis tokihan näkymät olivat lumoavia, mutta tuskin kukaan moista viritelmää rakentaisi ihan vain maisemista nauttiakseen. Tai no, mistä sitä ikinä tietää... Eniten minua kuumotti kysymys, pääsikö niistä kulkemaan. Jos pääsi, niin miten ja oliko liikenne yksi- vai kaksisuuntaista? Miksi eri tähtisumujen ja vuoden 1506 linnan välille tahdottiin tällainen yhteys? Ainoa järkevä ajatus oli, että jotain oli tullut tänne, luonut tämän yhteyden ja todennäköisesti tahtoi tuoda sumuista jotain tänne. Tai lähettää täältä tietoa sinne? Tai energiaa? Raaka-aineita? Ihmiset tätä tuskin olivat tehneet. Eivät ainakaan vuoden 1506 ihmiset eivätkä ainakaan senaikaisella teknologialla.


Pengoin vyölaukkuani. Olin unohtanut äänimeisselin kotiin. No, aamulla oli tullut hieman kiire. Aina ei voi mennä ihan putkeen. Enkä minä tiedä, mitä olisin sillä edes tehnyt. Tohtoria tässä olisi tarvittu.


Mitä näillekään nyt sitten tehdä?

Palasimme rouvainkammariin, jottei katoamisestamme huolestuttaisi. Rouvainkammarissa juuri mikään ei ollut muuttunut. Murmeli pääsi Huhuun kirjontaoppiin. Uppouduin nyörihaarukoimiseen ja jutustelemiseen ajatukset yhä kummallisen huoneen parissa askarrellen. Ärsytti suuresti, etten tiennyt, mitä oli meneillään ja mitä sille pitäisi tehdä.

Ingeborg-rouva liittyi rouvien seuraan. Hän vaikutti huolestuneelta. Hän kertoi, miten kappalainen oli kiivaasti väittänyt hänelle, että ihminen oli kone. Tällaiset hengenmiehen puheet huolestuttivat rouva Ingeborgia. Rouva puisteli päätään, miten hän oli huomauttanut kappalaiselle, että ihminen ei ollut kone vaan tarvitsi lepoa, unta ja ruokaa, mutta kappalaisen mielestä nämä olivat sama asia kuin koneen vaatima huolto ja varaosat. Tässä vaiheessa nyörihaarukka lepäsi jo unohdettuna sylissäni, kun kuuntelin korva tarkkana rouvan puheita. Ingeborg-rouvan voivottelu ja huokailu saivat minutkin huolestumaan: jotain kummallista oli meneillään, kun ennen niin kunnollinen kappalainen oli yhtäkkiä alkanut puhua tällaisia.

Varovasti kerroin, että olimme löytäneet omituisen huoneen, jossa oli reikiä avaruuteen. Ingeborg-rouva ei näyttänyt ymmärtävän lainkaan, mistä oikein puhuin. Yritin selittää hänelle, missä huone oli, mutta joko selitin todella huonosti tai selityksessäni ei ollut rouvan korvissa mitään järkeä. Ehkä rouva ei tiennyt huoneesta. Ehkä hän ei voinut nähdä sitä. Havaintosuodatin? 1500-lukulaiselle huoneen teknologia olisi jotain niin kehittynyttä ja vierasta, etteivät he osanneet edes unelmoida sellaisesta. Siksi he eivät nähneet huonetta. Siksi huone oli helppo pitää piilossa. Murmeli ja minä taas, me tulimme tulevaisuudesta ja osasimme kuvitella kaikenlaista. Siksi me näimme huoneen. Voisiko olla, että kummallinen huone oli täällä juuri siksi - piilossa? Sehän voisi olla missä vain, mutta se oli Hämeen linnassa vuonna 1506. Sopivan syrjäinen, verrattain hiljainen paikka, ei liian kehittynyttä teknologiaa. Täydellinen piilopaikka.

Pienen selityksen jälkeen niin Ingeborg-rouva kuin huoneen muutkin naiset olivat ehdottomasti sitä mieltä, että sieltä se ruttokin oli tullut, niistä rei'istä. Tosin eihän mitään ruttoa ollutkaan - Pirkko ja Valpuri olivat herättäneet aivan turhaa pelkoa - mutta jotain pahaa sieltä oli tullut ja sekoittanut kappalaisen pään. Tässä vaiheessa naisten puheissa kappalainen oli jo nähty vehtaamassa naisten kanssa. Minua lähinnä huolestutti kappalaisen näkemys ihmisistä koneina. Joku pyysi rouva Ingeborgia kysymään kappalaiselta, oliko hänen mielestään sielukin vain koneen osa. Kieltämättä olisin halunnut olla kuulemassa kappalaisen vastauksen tähän kysymykseen.

Niin hiljaista kaikkialla.



Mitäköhän tuollakin on? En muistaakseni nähnyt portaiden yläpäätä
yläkerrassa tai en vain ollut tarpeeksi valppaana.




Mitä täällä tapahtuu? 


Lyhyt talvipäivä kääntyi kohti iltahämärää.



Ai, niin! Löysin saman takan, johon Murmeli pesiytyi viimeksi. Ei tarvinne sanoa enempää. Paitsi että se oli sisältä suurempi. Testasimme, että sinne mahtui kahdeksan naisihmistä. 

Girl in the fireplace. Just a routine fire check.