tiistai 30. elokuuta 2016

Traconin tärpit

Tracon on aivan pian! Tarkalleen ottaen niinkin pian kuin ensi viikonloppuna. Conia odotan jo innolla. Hulvatonta seuraa, mielenkiintoista ohjelmaa ja arvatenkin paljon juoksemista luvassa.

Traconissa harjoitetaan uusien aikamatkaajien rekrytoimista. Jos olet aina halunnut päästä aikamatkailemaan, kannattaa joko nykäistä helmasta professori Songia tai suunnata askelensa suurelle, vihreä-valkoraidalliselle teltalle Sorsapuistossa ja kirjoittaa nimensä listaan. Hämeen keskiaikaseura esittelee teltalla toimintaansa ja historian elävöittämistä harrastuksena. Huhutaan, että Humalasalon joukkoihin on soluttautunut myös aikamatkaajia, jotka suihkivat keskiajan lisäksi vuosisatoja ristiin rastiin ihan miten sattuu.

Aika-akateeminen poppoomme järjestää Traconissa myös ohjelmaa kumpanakin päivänä.

Aikamatka-akatemian piirustuskoulu
lauantaina 3.9. klo 12.00-13.30
Hämeen keskiaikaseuran teltalla Sorsapuistossa

Joskus aikamatkoilla on tilanteita, joissa on parempi piirtää muistiinpanonsa nopeasti ja juosta, ennen kuin malli käy kiinni. Tule opettelemaan croquis-piirtämistä! Pajassa piirretään useita luonnosmaisia piirroksia elävästä mallista eri asennoissa. Piirustusaika pitenee loppua kohti. Hiiliä, lyijykyniä ja piirustuspaperia on tarjolla, mutta on hyvä tuoda omat piirustusvälineet mahdollisuuksien mukaan etenkin, jos haluaa piirtää erikoisemmilla välineillä.

Joskus reissuissa olisi ihan aiheellista osata piirtää muistiinpanoja vaikkapa myöhempää lajitunnistusta helpottamaan. Tiedäthän, kun kohtaa vieraan lajin edustajan, näkee erikoisen kasvin, iskee silmänsä hurmaavaan muukalaiseen, mutta aika ei anna vetää esiin kameraa, akku on lopussa tai tekniikka muuten vain pettää. Usein nopeuskin olisi valttia, jotta ehtii vielä karkuunkin, ennen kuin sitä joutuu tunnistamaan lajin hampaiston ja ruoansulatuselimistön perusteella. Piirrä ja juokse -metodin hallitseminen edes auttavasti on jokaisen aikamatkaajan perustaitoja.

Huhuu piirteli 1700-luvun naamiaistanssiaisissa.

Menneisyyden tanssikoulu
sunnuntaina 4.9. klo 13.00-14.45
Pieni sali

Tanssitaito kuului menneisyydessä tärkeänä osana sekä nuorten aatelisten miesten että naisten hyvään kasvatukseen. Se oli suosittua viihdettä ja taitoa pidettiin arvossa. Tanssiminen sulostuttaa liikkeitä ja kehittää kehonhallintaa, mistä on hyötyä myös taistelukentillä. Hämeen keskiaikaseuran kanssa sinunkin on mahdollista opetella näitä menneisyyden taitoja. Opetamme historiallisten tanssien perusteita ja helppoja tansseja keskiajan lopulta ja uuden ajan alusta. Mitään ennakkotietoa aiheesta ei tarvita.

Professori River Song on tuonut renessanssista elävän (lievästi laittoman) näytteen esittelemään renessanssin hovitansseja. Tanssitaitokin kuuluu aikamatkaajan perusrepertuaariin: kun ei ole tanssilattialla eksyksissä kuin kalapuikko vaniljakastikkeessa, suorastaan solahtaa juhlaväen sekaan ja saa tietää yhtä jos toistakin mielenkiintoista tai voi jopa hurmata Ranskan kuninkaan hienostuneella ranneliikkeellä tai nousta Elisabet I:n suosioon pirteällä pohjetyöskentelyllä.

torstai 12. toukokuuta 2016

Sisustustarroja, aseita ja reissua pukkaa

Tiedättekös, kuulkaas, minähän olen ollut kuin kiiltäväpaperisten sisustus- ja kotoilulehtien sivuilta suorastaan: olen tilannut netistä sisustustarran! Yritin töissäkin kuulostaa normaalilta, mutta työkaverit katsoivat minua hetken hiljaa ja kysyivät sitten, lukeeko tarrassani kenties jotain "Star Wars" tai "May the Force be with you". Aika liki! Siinä lukee Police Public Call Box! Eikä se koskaan pääse seinälle, koska en välitä sisustustarroista, mutta käytämme sitä sapluunana Tardiksen kylteille. Hah, Internetz - varaosat Tardikseesi suoraan kotiovelle!


Kuolasimme eilen Huhuun kanssa steampunk-vermeitä ja lähdimme sitten ex tempore shoppailemaan Huhuun ehdotettua: "Lähdetäänkö ostamaan vesipyssyjä?" "Ja suklaata!" Niin me sitten menimme. Ei ole hyvä tytön juoksennella ympäri universumia ilman asetta. Edellisyönäkin näin unta, jossa puolitehoinen dalek tappoi minut, ja ase olisi todennäköisesti pelastanut minut, mutta kun tästä käydään aina niin suurta vääntöä, että saako minulla olla asetta vai ei...

Oli yllättävän vaikea löytää mitään järkevää leluasetta tuunausprojektin pohjaksi. Toki Duon kauppojen valikoima ei ollut järin laaja, ja vaikka Nerfit näyttivät hyviltä, emme halunneet niin kalliita askartelupohjia. K-Marketista löytyi ihan hauska nallipyssy. Se oli pieni ja näppärä, joskin vähän tylsän kulmikas, mutta hintaa oli sopivasti 3,95 euroa, joten se päätyi ainakin testikappaleeksi. Kyllä se minulle välttää. Se on oikeastaan aika näpsäkän oloinen, ja pienellä maalilla ja muulla hinkkaamisella siitä tulee varmasti oikein hyvä steampunk-ase.

Telakalla on nyt hieman hiljaisempaa taas, koska helatorstai ja äitienpäivä veivät meidät omille teillemme ja nyt viikonloppuna on taas aika kaivaa renessanssivehkeet kaapista ja suunnata Hämeen linnaan. Ehtihän tässä jo ollakin viisi viikkoa taukoa aikamatkailusta. Se on tuntunut ihan hyvältä hektisen alkuvuoden jälkeen, mutta on nyt jo taas aikakin päästä reissuun! Ihanaa, pääsee taas seikkailemaan! Olen jo aivan valmis. Joko mennään?

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Vappuhulinat telakalla

Viikolla emme ehtineetkään yhdessä telakkapuuhiin, mutta pyörähdin itsekseni maalaamassa ovia. Työpäivän päätteeksi oli mukava hypätä keskustasta bussiin ja uppoutua kuuntelemaan seikkailusoundtrackiäni. Vajosin omiin, eskapistisiin ajatuksiini ja kuvittelin olevani avaruusarmeijan kuljetusyksikössä, josta River's Pathin pauhatessa luureissa hyppäsin telakan kohdalla pois päästäkseni marssimaan telakkavuorooni. Töihin vain! Olihan minulla lupaus pidettävänä.



Välillä piti tietenkin käydä syömässä, kun antoi maalin kuivua. Melkoisen mukava etu siinä on, että telakka siirrettiin porukoiden autotalliin: muonitus ainakin pelaa! Kyllä minä mieluummin työpäivän jälkeen maalaan kuin kokkaan. Jälkiruoaksi oli äidin tekemään pannaria. Nams! Kyllä kelpasi jatkaa maalaamista.

Om nom nom, pannaria!

Molemmat ovet on nyt maalattu kahteen kertaan sinisellä. Seuraavaksi sitten puhelinluukkua ja ikkunoita. Police Box -kylttejä yritetään selvästi vältellä.

Toinen ovi valmis, toinen maalattu vasta kerran.

Rimaa ikkunanpuitteisiin tuli haettua lauantaiaamuna. Niiden maalaaminen on aivan tuskaista touhua! Ja minä kun luulin, että minulla riittäisi Tardiksen parissa kärsivällisyyttä vaikka mihin, mutta näköjään raja tuli tässä vastaan. Vietävän vimpulat!


Vappuhulinat jatkuivat telakalla sunnuntainakin, kun vihdoin pääsimme nyhertämään ikkunoita ja ikkunanpuitteita. Pohjalainen jääräjyrsin oli taas kovassa huudossa: käsipelillä ratkeavat kaikki ongelmat! Miksi siis turhaan käyttämään mitään turhia koneita?

Huhuu huolehti tällä kertaa telakan eeppisestä soittolistasta orkesterisovitetun pelimusiikin merkeissä. Dramaattiset sävelet tahdittivat suuria päätöksiämme, kuten "liimaa vai nauloja?" ja muita kimurantteja kysymyksiä, ja seesteisemmät soinnut saivat sormet kuin salavihkaa hyväilemään sinisen seinän suloisia muotoja. Kyllä, oli taas hieman lennokasta.

Mutta saimme me jotain aikaankin! Siis muutakin kuin tahmaisia silikonitahroja kaikkialla ja muutaman millin mittavirheitä, jotka osaamme nyt välttää.

Korjataan sivuseinän kulmaa. Leikkaa, liimaa, askartele - ja peitä jälkesi?

Mittaillaan ja sahaillaan.

Juu, alkavat pikkuhiljaa näyttää ikkunoilta.

Ensimmäinen valmis ikkuna, jei!

Kaksin aina kaunihimpi.

VAROITUS! Saattaa aiheuttaa
typerän onnellisia hymyjä.


maanantai 25. huhtikuuta 2016

Kuplista sinisin

Eipä ole telakalla tapahtunut juuri mitään sitten joulukuun. Ei ole liikaa tapahtunut täällä blogissakaan. Kaikki tämä hiljaisuus siitä yksinkertaisesta syystä, että tosiasiassa olen juossut alkuvuoden pitkin poikin. Tammi-helmikuu oli aivan kaameaa aikaa aikamatkailun puolesta: koko ajan olisi pitänyt olla jossain, ja niin minä olinkin. Maaliskuu oli hieman rauhallisempi, mutta osuihan siihenkin Tampere Kuplii ja aloimme valmistautua kevättanssiaisiimme. Huhtikuun alussa tanssiaisetkin (feat. fetsi ja Tuhannen ja yhden yön tarinat 1700-luvulla) tuli juhlittua pois alta. Pari viikkoa meni toipumiseen ja siivoamiseen. Nyt vihdoin ei ole mitään ihmeellisempää työn alla, joten vihdoin ja viimein on ollut aikaa tassutella telakan suojiin Tardis-projektin pariin.

Surullista kyllä, Tardis on aiheuttanut paljon kitkaa minun ja vanhempieni välillä. Toki ymmärrän, että pinna saattaa olla kireällä, kun aikuinen, nikkarointitaidoton tytär valtaa autotallin rakentaakseen jotain scifi-härpätintä, joka näyttää puhelinkopilta. Täysin käsittämätöntä. Eihän siinä ole mitään järkeä! Mitä sellaisellakaan tekee? Mihin se tulee? Pariin otteeseen on asiasta käyty kiivasta, kovasävyistä keskustelua, ja nyt oikeastaan ihmettelen, olenko jotenkin onnistunut selittämään, että tämä on minulle tärkeää, vai ovatko porukat vain tajunneet, että inttäminen on turhaa ja ilman sitä Tardis on nopeammin ulkona heidän autotallistaan ja minun riesanani kaksioni nurkassa. Välillä epätoivo on iskenyt minuunkin. Eihän tässä ole mitään järkeä! Olen vain yrittänyt vahvistaa sinistä kuplaani, jotten luovuttaisi ja jättäisi projektia kesken. Toisaalta isäkin yllätti silittelemällä Tardiksen seinää ja toteamalla, että se on aika kaunis vähän kuluneen näköisenä. Samoin äiti pysähtyi ovelle tuijottamaan ja totesi hämmästyneenä: "Onpa se kauniin värinen!" Alan tosissaan epäillä, että Tardis näin palasinakin lähettää suojakeinonaan jotain kenttää, joka saa kaikki rakastamaan sitä. Olen hämmentynyt. Hämmentynyt mutta onnellinen.

Mitään sen kummempaa Tardikselle ei ole tapahtunut viime joulukuun jälkeen. Seinät ja ovi saivat puuttuvat rimansa pienen säätämisen jälkeen. Ostin aluksi aivan liian paksua rimaa, ja se oli pakko vaihtaa ohuempaan ihan jo Tardis-paran linjakkuuden tähden. Sitten olenkin vain maalaillut seiniä sinisiksi odotellessani, että saisin Huhuun telakalle jeesaamaan Police Box -kylttien rakentamisen kanssa.

Nope, ihan liian kömpelöä. Keskirimat vaihtoon!

No, nyt on linjakkaampaa!

Hello, old girl! 

Piipahdin tänään telakalla töiden jälkeen. Toimistopäivän jälkeen päässä surisi vain harmaa mössö, ja kuunvaihdetta enteilevä stressi yritti hiipiä niskan päälle. Olin ilmoittanut isälle olevani tulossa, ja oli ihanaa suoria autotalliin, kun odottamassa oli toista maalikerrosta odottava seinä ja avattu maalipurkki pensseleineen.

Tervetuloa telakalle! Oliko hyvä työpäivä?

Niinpä vain sujahdus telakkahaalareihin! (Isä vaatii, että käytän haalareita, jotten sotke itseäni. Voi, isä...) Poikkeuksellisesti sain touhuta aivan itsekseni ilman, että kukaan edes ramppasi autotallissa joko hakemassa jotain tai muuten vain kyttäämässä tekemisiäni. Oli ihanan rentouttavaa olla ihan keskenään ja maalata Tardista Chameleon Circuitia kuunnellen. Jep, whovianin unelmailtapäivä. Naureskelin itsekseni, miten pöhköä ja jopa siirappista koko touhu oli, mutta toisaalta en voi kieltää, ettenkö oikeasti olisi ollut äärettömän onnellinen sutiessani sinistä maalia Type 40:n tahtiin ja liian suurissa haalareissani jammaillen. Välillä pitää vain olla höpsö ja heittää tylsä ja järkevä talousassistentti nurkkaan.


Ensimmäisen sinisen kerroksen jälkeen lopputulos on varsin epätasainen. Valkoinen pohjamaali puskee paikoin näkyviin, vaikka miten yrittäisi maalata tasaisesti. Jälki on itse asiassa aika hienoa. Tardis näyttää todella kuluneelta ja rähjääntyneeltä, juuri jostain dimensioloukustaan vaivalla materialisoituneelta. On oikeastaan sääli maalata päälle toiseen kertaan, mutta ehkä kuluneen lookin aika on vasta joskus myöhemmin.

Paikoittain Tardis oli ottanut
turpiinsa ihan kunnolla. Sisustajien
intoilemaa rappioromantiikkaako?

Toinen maalikerros kohentaa vanhan
rouvan ilmettä kummasti. 

Kas, ensimmäinen ovikin löytyi!

Toinen ovi sai vielä toimia
haalarinaulakkona päivän päätteeksi.

Tämänpäiväinen pyrähdys telakalle oli hyvin lyhyt. Tila ja tekeminen loppuivat vähän kesken, kun olisi pitänyt odottaa maalin kuivumista tai siirtää märkä seinä pystyyn kuivumaan. Siihen minulla ei ollut muskeleita itsekseni, joten päätin olla riskeeraamatta seinää, itseäni, autotallia, varastohyllyjä, kalastusvälineitä tai mitään muutakaan. Niin oli aika sulkea maalipurkki, pestä pensseli ja ripustaa haalarit naulaan. Oveen. Naulaan. No, kuitenkin.

Mikä sininen? Tämä vai tuo? Tämä.
Mutta jos kuitenkin tuo...?
Vaiko sittenkin tämä toinen?

Projektin lämmittelemiseen on kuulunut vähän kaikenlaista. Rautakaupassa ravaamista. Maalin valitsemista. Pinterest-taulun kokoamista. Mutta ennen kaikkea minun piti päättää, mitä Tardista olemme tekemässä! Kun aloitimme projektin, olin päivänselvää, että rakentaisimme 9./10. Tohtorin Tardiksen. Nyt asia ei ollutkaan enää niin yksioikoinen, kiitos ajan kulumisen ja unimaailmani.

Minähän en alkujaan pitänyt lainkaan 11. Tohtorin Tardiksesta. Se ei vain miellyttänyt silmääni samalla tavoin kuin edeltäjänsä. Ajan mittaan silmä tottui ärsyttäviin, valkoisiin ikkunanpokiin, kirkkaampaan väriin ja myös uuteen konsolihuoneeseen. Vaikka 10. Tohtori on ollut minulle hyvin tärkeä ja vaikka luulin, että Kymppi olisi the one and only Tohtorini, jo ajat sitten huomasin, etten kyennyt ajattelemaan niin: Tohtori olisi Tohtori, vaikka naama vaihtuisi, enkä pystynyt enää rankkaamaan Tohtorin inkarnaatioita tärkeysjärjestykseen. Minusta se tuntui vain todella väärältä ja julmalta. En ikinä haluaisi, että minulle tehtäisiin niin. Ei, Tohtori olisi minulle aina sama, vanha Tohtori - pärstästä viis!

Niinpä hieman yllättäen - tai unimaailmani huomioon ottaen ei niin yllättäen - päädyin kuitenkin rakentamaan 11. Tohtorin Tardista. Olen kuitenkin unissani reissannut sen verran enemmän 11. Tohtorin kanssa, aikajanamme ovat kietoutuneet toisiinsa erottamattomasti, ja pöhkö rusettikaula kävi minua unessakin lohduttamassa, kun podin ahdistusta Tardiksen rakentamisesta. Tämäkin on jännä, sillä 11. Tohtori Tardiksensa tavoin ei aluksi ollut suurimpia fanitukseni kohteita, ja 11. Tohtorista on tullut minulle tärkeä suureksi osaksi unieni takia tai ainakin ne ovat auttaneet kovasti. Jännää.

Tällä viikolla olisi tarkoitus telakoitua ainakin vielä keskiviikkona Huhuun kanssa. Jos seuraavat hommat saadaan käyntiin keskiviikkona, voin erakoitua telakalla viikonloppunakin. Pläh, jokin vappu - kuka sellaista nyt jaksaa juhlia, jos voi rassata Tardista?

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Tampere Kuplii 2016: Kuorokeikka, kaapu ja kiharoita

Kuoromme Pixel Sisters oli pyydetty Tampere Kupliille cosplay-kisan väliaikanumeroksi. Samana päivänä olisi tietenkin ollut Helsingissä Hakasalmen huvilalla 1770-luvun assemblée, ja minun piti valita: kuoro ja sarjakuvafestarit vai 1770-luku ja aikalainen assemblée konsertteineen? Ei minua pitäisi laittaa valitsemaan tällaisista asioista! Alkuvuodesta oli tullut tehtyä niin paljon aikamatkakeikkaa, että toden sanoen olin jo melko väsynyt ja tarvitsin kevyemmän viikonlopun. Ajatus Helsinkiin matkustamisesta ja korsettiin vääntäytymisestä tuntui turhan raskaalta, joten kotikulmilla rennommin vietetty viikonloppu veti pitemmän korren. Sitä paitsi en pääsisi Popcult Helsinkiinkään 1700-luvun naamiohuvien takia, joten pitihän keväässä jotain nörtähtävää olla!

Ihan vain, jotta en olisi tehnyt Kupliistakaan liian helppoa itselleni, päätin rykäistä ja täyttää yhden uudenvuodenlupauksistani: päätin kokeilla cossaamista elämäni ensimmäistä kertaa. Osittain ajatus lähti kuoron keikasta cosplay-kisan väliajalla: olimme puhuneet - niin kuin usein ennen keikkaa - että keikalle saisi pukeutua cossiin, hassusti tai muuten vain nörtisti. Olemme vannoneet, että mitään kuorokaapujahan emme hanki vaan olisimme iloisen sekava häröpallokuoro myös keikoilla. En vain keksinyt, mitä laittaisin keikalle päälleni. Kaapissa oli lähinnä vain historiallisia pukuja.

Halusin jotain, mitä ei tunnistettaisi. Ei mitään tiettyä hahmoa. Ei ainakaan mitään tunnettua. En ollut valmis kohtaamaan hahmon fanien odotuksia siitä, millainen hahmon pitäisi olla. Tämä oli yksi takaraivossa ahdistuksen rumpua takova ajatus. Siksi siis mieluummin jotain omaa kivaa, jota muut eivät tunnistaisi. Josta muilla ei olisi odotuksia.

Jotain ei niin helposti tunnistettavaa Doctor Whosta? Pallottelin myös peruspotterin kanssa, mutta jotenkin Tylypahkan koulupuku ei nyt vain napannut. Korpinkynnen koulukaapu lojui edelleen keskeneräisenä kaapin nurkassa. Koulukaavusta sain kuitenkin idean, joka yhdistyi hauskasti erääseen uneeni, jossa pyörähdin Time Lord Academyssa historian-matematiikan kokeessa ja pakenin paradoksista raivostunutta Rassilonia. Avasin How To Be a Time Lord -opukseni ja ta-daa!


Time Lord Academyn opiskelijakaavut. Leiskuvan punaista prydonialaisille. Ei mitään hajua, mikä on fandomin virallinen suhtautuminen näihin kaapuihin. Ovatko kaanonia vai eivät? Aivan sama! Erityisenä plussana oli tietenkin se, että kaavun pystyi tekemään houppelanden/varhaisen burgundinpuvun kaavalla, jolloin sain siitä myös pätevän puvun 1400-luvun seikkailuihini.

Kirjansitojanaapurini vaati saada tehdä minulle Tardis-nuottikansion. Ehkä nuottikansiosta voisi päätellä, mihin koko kaapuhärdelli saattaisi liittyä. Samoin kuin rintapielessä roikkuvasta valtavasta soljesta, jos symboli oli yhtään tuttu.


Huiviin en ollut tyytyväinen, mutta Eurokankaan valikoima ei kauheasti lämmittänyt kiireessä. Tein myös sen virheen, että silitin huivin. Ei olisi kannattanut. Ihanainen Tardis-kansio on Tiinatupunan käsialaa, ja soljen maalasi Huhuu, joka myös auttoi puvun kanssa valtavasti.

Tukenani ja turvanani bussissa ja Kupliilla oli totta kai Tiinatupuna ja henkivartijanani salskea assassiini, joka myös cossasi elämänsä ensimmäistä kertaa.

Kuorokaapu sittenkin!
Time Lord Academy - Prydonian Chapter.

Kihihi, skannaan komean assassiinin... 

Laulaminen oli kivaa. Oli mukava taas saada halata rauhoittavasti esiintymisjännitystä potevia. On tästä viestinnän opettajan mielestä psykopaatin ominaisuudesta (phah!) jotain hyötyä: kun ei itse pode esiintymisjännitystä, voi rauhoitella muita. Keikkakin meni mukavasti. En ihan ymmärtänyt kisan juontajien huumoria, mutten olekaan koskaan välittänyt cosplay-kisojen juonnoista vaan olen ennemmin potenut jotain myötähäpeän ja ärsytyksen sekaista tunnetta ja todennut olevani luultavasti vain joko liian vanha tai liian ulkona skenestä. Luultavasti sekä että. Ainakin yleisössä istunut teiniosastomme kertoi kasvot loistaen, että juonnot olivat "ihan mahtavia". Minkäs sille mahtaa, jos vain on pihalla...


Sunnuntaina purin hammasta, keräsin kaiken rohkeuteni, poljin perfektionismini maanrakoon ja ulkoilutin kaappi-Riveriä. Eräänä unettomana yönä maatessani hereillä ja pohtiessani cossaamista, maailmaa ja kaikkea sain jonkinlaisen hullun päähänpiston ja aloin kaivella kaappejani. En tiedä, pitäisikö minun huolestua, jos löysin kaapeistani sekä Riverin (ilman kunnollisia housuja) että 11. Tohtorin (ilman henkseleitä). Koska olin muutenkin ajatellut ostaa pitkästä aikaa housut, etsin Riverille housut, ja siinä se sitten oli: kaappicosplayversio Riveristä. Olei, fuskasin housujen kohdalla, onko se paha?

River oli minulle erityisen herkkä paikka ja vaati minulta paljon rohkeutta. Ensinnäkin River on minulle tärkeä hahmo sekä jo sarjan puolesta että myös unieni vuoksi. Mielestäni Riveriä on kohdeltu kaltoin niin sarjan maailmassa kuin sen ulkopuolellakin pelkkänä hahmona: River ei koskaan saa olla River. Tai pikemminkin Melody Pond ei koskaan saanut olla Melody Pond. Riverin tarinan tuntien tietää, ettei hän koskaan todella saanut kasvaa omaksi itsekseen. Tämän lisäksi suhtaudun myös hyvin nyrpeästi Moffatin näkemykseen Riveristä hahmona, joka tuo sarjaan seksiä ja hämmentää Tohtoria. Mielestäni Moffatin "seksiä, tissejä ja räjähdyksiä" -ajatusmaailma Riverin ympärillä höyläsi Riveristä ohuemman hahmon, josta oli tietyt odotukset ja joka ei koskaan saavuttanut täyttä potentiaaliaan. Joka tapauksessa!

Tiesin, että River tunnistettaisiin ainakin yritelmäksi. Tiesin, että minulla oli kovia odotuksia Riveristä. Tiesin, että jokaisella, joka hahmon tunnistaisi, olisi jonkinlainen mielikuva hahmosta. Olin aivan hermona. Tukka meni huonosti, koska en osaa tehdä kuin ponnarin itselleni. Kaikki oli muutenkin huonosti. Pelotti, ja halusin sittenkin vain vaihtaa vaatteet ja piiloutua massaan, mutta kello oli liikaa ja oli pakko juosta bussiin, jota urhea naaburini pidätteli.

Ei se sitten loppujen lopuksi ollut niin kamalaa. Tiedän, etten ollut täydellinen, mutta karu fakta on, etten ole upea Alex Kingston. Minä olen vain minä. Sydämeni suli täysin, kun ehkä juuri ja juuri kouluikäinen tyttö tuli kysymään, saisiko hän ottaa minusta kuvan. Kaikista hauskinta oli kuitenkin hassutella kavereiden kanssa. Riverkin tahtoi kiihkeästi tutustua assassiiniin, koska oli kuullut hieman huhuja, että varsin pätevä huppuhemmo oli viettänyt aikaansa Aïdan kanssa. River pääsi myös monelle luennolle. Pääasiassa päivä kuluikin luentoja kuunnellen ja vähän dalekia kurittaen.

Ainakin asenne luentoihin oli kohdallaan.

Reipas psykopaatti aamuluennolla. "Mitä? Eihän tämä
edes ole arkeologiaa? Saanko jämät kahvista?"
Feat. Naaburin aamukahvin loput. 

Päivän urheiluna dalekin monottamista.
HUOM! Dalekia ei vahingoitettu edes vahingossa.

"I'm River Song. Check your records again."
(Eih, en päässyt sanomaan tätä! Dalek antautui liian nopeasti.)

Päivän huippukohtia oli totta kai dalekin kohtaaminen. Olen aivan täysin rakentajan fani. Niin kuin olen kaikkien taitavien ihmisten. Oli riemastuttavaa loikata dalekin eteen. Jestas, että tuntui hyvältä pistää dalek anomaan armoa. Oli sangen nautinnollista kuulla, miten se aneli edessäni. Ah! Taisin todella löytää sisäisen Riverini.
"Hello!"
"No, not you again! Mercy!"
"Say it again!"
"Mercy!"
"Louder."
"Mercy!"
Mutta voi miksi minulla ei vieläkään ole alfamesoniasetta?! Ensi kerralla tusautan dalekia oikein kunnolla. Ei äänimeisselistä ole mihinkään. Kunnon pyssy sen olla pitää. Niin! Ehkä seuraavalla kerralla sitten.

"Oh. It died."

Huomaamattomat. Assassiini leikkii näkymätöntä ja blendaa penkillä.

Ai niin, Qui-Gon Jinn! [Tähän väliin fanityttökiljuntaa!] Tosin en tiedä, oliko kyseessä juuri Qui-Gon Jinn, mutta nähdessäni kyseisen hahmon 10-12-vuotias minäni kiljaisi riemusta nähdessään vihdoin mestari Qui-Gonin, jota oli niin kovasti odottanut päästäkseen jeditemppeliin opiskelemaan jediksi.


Otetaas tätä sotarikollista niskasta kiinni,
ja kohta lähtee River Songilta pää irti. Eiku...
Luottaisitko galaksin kohtalon
tämän kolmikon käsiin?

Pakollinen action pose.

Kaikki luennot yllättivät minut positiivisesti. Sandman-luennolta olisin ehkä kaivannut syvempää sisältöä. Ankkatohtorin Kontturin metalepsis-luento oli mielenkiintoinen, ja jostain syystä liikutuin lähes kyyneliin asti nähdessäni esimerkkejä lempisarjoistani valkokankaalla. #Prinsessaluento (Naiskuva Disneyn klassikoissa) oli myös todella virkistävä yllätys! Rakastin näkökulmaa, sillä olen itsekin lopen kyllästynyt jatkuvaan marmatukseen siitä, miten Disney-prinsessat ovat, no, Disney-prinsessoja, passiivisia neitoja pulassa, pelkkiä objekteja ja niin edelleen. Tällä luennolla silmäni kostuivat myös tuon tuosta. Oli vain niin mahtavaa.

Mahtavan Kupliin kruunuksi minäkin lankesin. Huhuu, tuo ystävistä katalin, johdatti minut kiusaukseen. Siinä edessäni kohosi houkutusten sarjakuvahylly, ja Huhuu, tuo sarjakuvamaailmaan viekkaasti viettelevä kärmes, osoitti, että tuossahan niitä olisi hyllyssä, Sandman-albumeja. Riittää, että vain ojennat käpäläsi ja vilautat pankkikorttia, ja ne kaikki voivat olla sinun! Pian olin kahta albumia onnellisempi ja huomasin alkaneeni kerätä omaa Sandman-kokoelmaa. Ehkä Huhuu ei vain enää halua, että itken ja kuolaan hänen albumeittensa väliin.

Mutta, kas, selvisin viikonlopusta hengissä! Oli kivaa. Kukaan ei tietääkseni loukkaantunut tai pahoittanut mieltänsä olemassaolostani tai cossauskokeiluistani. Oli voimauttavaa nitistää "en ole tarpeeksi hyvä tai kaunis enkä edes näytä ihmiseltä" -ajatukset edes hetkeksi ja uskaltaa sen sijaan. Minä uskalsin!

Sain laulaa ihanan kuoromme kanssa. Toivottavasti meistä tykättiin. Meillä ainakin oli hyvä meininki. Luennoilla oli kiva istua. Oli kiva tavata kavereita ja kerrankin hengata ilman aikataulua. Oli loppujen lopuksi mukavan rento viikonloppu. Tapahtumapaikkana pidin Tampere-talosta verrattuna aikaisempien vuosien Siperiaan, jonka käytäville tapahtuma on vähän hukkunut. Tampere-talossa kaikki oli kompaktisti ja selkeästi esillä, ja ohjelmasta toiseen oli helppo suunnistaa. Tätä lisää. Jee, sarjakuvia ja nörttäystä!

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Vapriikki Vintage 2016

Kun meitä pyydettiin 1700-lukuteemaiseen Vapriikki Vintageen, päivämäärä harmitti meitä: samaan aikaan olisi Humalasalon Talvi-ilta. Suurin osa meistä olisi siellä. Kun universumi sitten sotki asioita sähköiskuja antavan suihkun avulla ja tapahtuma siirtyi toiseen aikaan ja paikkaan, olimme kaikki vapaita osallistumaan myös Vapriikki Vintageen. Kahden naisen rokokoomiehityksemme pukuluentoineen paisui pukugalleriaksi, muotinäytökseksi, kampausnäytökseksi ja -luennoksi sekä tanssitunniksi.

Sain taas hyvin jännästi houkuteltua porukkaa mukaan. Kuoroharjoitusten etkoilla kysäisin varovasti, josko joku olisi kiinnostunut tulemaan muotinäytökseen malliksi, ja yllättäen minulla olikin puoli kuoroa käsi pystyssä suorastaan tunkemassa mukaan. Hauskinta on, että näistä malleistakin suuri osa taisi saada viikonlopun jälkeen aikamatkakärpäsen pureman. Hah, ja minä sentään houkuttelin heidät mukaan ihan ilman Tardista! Kokonaisen lauman! E:n sain mukaan lupaamalla, että hän saa riisua herra tanssimestarin lavalla. Tämäkin suostuttelu hoitui kevyesti yhdellä virkkeellä. Hups.

Päädyimme Vapriikin twiittiinkin.

Torstaina köijäsimme kassikaupalla pukuja Vapriikkiin, kun menimme kokoamaan pukugalleriaa. Modernit mallinuket, jotka kenottivat mitä luonnottomammissa asennoissa, olivat melkoinen haaste. Yritimme matkia paria asentoa, joissa nuket olivat, ja totesimme, että oikea ihminen ei vain väänny sellaisiin asentoihin, ellei sitten ole yltiönotkea sirkustaiteilija. Kun rokokoomuodin estetiikkaan kuului korsetilla suoraksi kartioksi jäykistetty yläosa, saimmekin hetken pohtia, miten saamme puvut nukkien päälle. Puvut olisi ollut helpompi saada istumaan korsetin päälle, mutta eihän meillä ollut ylimääräisiä korsetteja. Toisekseen korsetteja taas ei olisi saanut puettua kenottavien nukkien päälle, kuten myöhemmin alusvaatenukkea pukiessamme totesimme. Niinpä turvauduimme Kekäleen muoti-ikkunasta tuttuun kuplamuovikikkaan ja toppasimme parhaamme mukaan nukkien kurveja piiloon.

"Mitäs tölläät?"

Kaikki puvut eivät menneet kiinni. Liha väistää, muovi ei.

Osa kaipasi vielä lisää alusvaatteita.

Mallinukeissa on aina ollut mielestäni jotain pelottavaa. Luultavasti se johtuu siitä, etten näe kunnolla, ja nuket tulevat näkökenttään siksi aivan yllättäen ja saatan luulla niitä ihmisiksi (useammin kuin näkevät ihmiset). Toisaalta myös niiden ilmeettömyys ja eleettömyys on erityisen luotaantyöntävää minusta. Siinä mielessä en yhtään ihmettele, mistä autonit ovat saaneet alkunsa. Voin sanoa, että hieman hyysi selkäpiitä, kun lauantaiaamuna laskeuduimme harmaaseen, autioon näyttelytilaan, jossa nuket seisoivat äänettöminä, kasvottomina ringissä kylmien valojen keskellä. Niitä ei tahtonut päästää liian pitkäksi aikaa pois näkökentästään.

Loppujen lopuksi pukugalleriasta tuli ihan kiva. Eiväthän puvut istuneet aivan niin kuin niiden olisi pitänyt, eivätkä ne olleet niin edukseen kuin ne olisivat voineet olla, mutta ihan kohtuullisesti saimme ne kuitenkin nukkien päälle. Nukkien kuskaaminen alakerran näyttelytilasta postimuseon ja museoravintolan halki olikin sitten melkoisen hauskaa. Onneksi en ollut saattamassa kuin paria nukkea. Hissi hieman reistaili, ja autio postimuseo aiheutti sätkyjä, kun liikkeeseen reagoiva näyttö toitotti tervehdyksensä, kun rullasimme nukkeja sen ohi. Autio, pimeä museo, jossa ei pitäisi olla ketään, ja yhtäkkiä ylipirteä miesääni kajauttaa hyvät päivät näkymättömistä.

Nukkearmeija. Rivin toista päätä ei kukaan muistanut kuvata. 

Vauhtia päivään velosipedin selästä.

Ennen tanssituntia ehdin käydä muutamaan otteeseen kuolaamassa Rhian myyntipisteellä ihanaa, sinistä mekkoa. Rhia, tuo ovela, kiero nainen paljasti, että hänellä on vielä kyseistä kangasta jäljellä runsain mitoin, joten ehkäpä joskus moinen herkku kaappiini eksyy. Jos vain joskus ensin uskaltaudun sovittamaan sitä. Mutta kun tahtoisin sellaisen niin kovasti! Huhuu ja Nora onnistuivat sen sijaan bongaamaan minulle pitsikynsikkäät, ja enhän minä voinut kieltäytyä, kun nämä kaksi olivat niin innoissaan ja vanha myyjärouvakin oli niin herttainen. Pahus, ei saisi päästää kavereita shoppailemaan puolestani! Pitää jossain välissä vähän mallailla kynsikkäitä. Ne olivat aikas sievät. Onneksi minulla on pienet räpylät.

Lauantaina oli tanssin vuoro. Opetimme pari helppoa solatanssia yleisölle ja esitimme pari muuta. Esitystanssit eivät menneet niin kovin hyvin. Olin jo iltapäivään mennessä ehtinyt kävellä varpaani muusiksi korollisilla kengilläni, ja tanssiminen oli valtavan vaikeaa. Liukastelin ympäriinsä silkkisukillani, mutta niin vain siitäkin selvittiin. Saimme ihan mukavasti ihmisiä mukaan kokeilemaan tansseja. Ilmeetkään eivät olleet niin järkyttyneitä tai nuivaantuneita kuin ne olisivat voineet olla. Voisin jopa uskoa, että ihmiset pitivät tanssimisesta. Yleensä yleisön saaminen mukaan on paljon hankalampaa.

Hole in the Wall

Tanssii tanssimestarin kanssa

Barokkitanssin eleganssia?

Kun meillä kerran oli loppupäivä vapaata, seikkailimme Vapriikissa senkin edestä. Kohtasimme muun muassa dinosauruksen nimeltä Allo, kiikuimme keinuhevosella, ajoimme metsäkonetta (taas!), pelasimme (taas!) ja tutustuimme viestinnän historiaan Rupriikissa.

Päivää, Allo! Älä syö mua!

E oli varma, että Alloa kutsutaan Alloksi, koska Tohtori on kuitenkin törmännyt paikalle ja yrittänyt puhua sille ranskaa. "'Allo, saurus!" Näin on taas allosauruksenkin mysteeri ratkennut.

Epäterveellisin mahdollinen kulma tutustua allosaurukseen.

Vapriikin pusikoissa vaani suuri peto.

Allo-saurus.

Allo-parka oli luultavasti jähmetetty aikaan. Epäilen, että se oli meidän onnemme, koska muuten meistä olisi voinut tulla Allon välipala. Epäilen, että metalliluitetusta korsetistani olisi saattanut jäädä jotain Allon hampaiden väliin inhottavasti hiertämään.

Nukketalofiboja.

Aulan mainosnäytössä teksti oli niin tiivis,
että luin "Aikaleikkiä". 

Vuosisatojen yli levittäytynyt jengimme tarkkailee menoa. 

Tällaista oli meno Vapriikki Vintagessa. Väkeä oli paljon.

Essulla oli kauppa, se essun kauppa on.

Metsäkoneen puikoissa rokokootällingissä.

Murmeli hakkasi raivokkaasti Tetristä.


Jäin hatustani jumiin puhelinpalloon.
"Mitä, eikö tämä olekaan sisältä suurempi?"

Lauantaina nautimme myös kamarineuvos Kari-Paavo Kokin luennosta. Pääsimme perehtymään Kustaa III:n elämään. Nautin suunnattomasti luennosta: en ollut pitkään aikaan istunut kunnon luennolla. Luennoitsijana kamarineuvos oli todella sympaattinen. Aiheeseensa intohimoisesti suhtautuvat ihmiset ovat aivan mahtavia.

Lauantai-ilta menikin tukkaa kähertäessä ja Doctor Whota katsoessa: Sain nakitettua Murmelin rullaamaan foliohatun päähäni, ja siinä samalla pystyi kivasti katsomaan jakson verran seitsemättä kautta eteenpäin. Keittiössä tehtiin siinä sivussa ihmeitä, jotta nälkäiset aikamatkaajat saivat ruokaa. Iltamyöhällä istuin vielä sängylläni kokoamassa seuraavan päivän kampausnäytöksen diasarjaa ja chatti kävi kuumana Huhuun kanssa.

Sunnuntai olikin yhtä hösseliä. Olimme Huhuun kanssa pitämässä kampausnäytöstä heti aamupäivästä, ja iltapäivällä olisi muotinäytös, jota varten olisi puettava, kammattava ja meikattava liuta malleja.
Onneksi meillä oli muotinäytöstiimissä tehokkaita ja taitavia käsipareja ja omatoimisia malleja, joten kaaokselta vältyttiin.

Kuinka monta pukijaa tarvitaan yhden naisen pukemiseen.

Aikamatkaajat auditoriossa kertomassa kampauksista.  

Vapriikin auditoriossa pidimme kampausnäytöksen yhteydessä pienen luennon 1700-luvun hiusmuodista ja sen kehityksestä. Sillä välin, kun Kikka taiteili essun päähän ikonista laivakampausta, Huhuu ja minä mursimme yleisön ennakkokäsityksiä 1700-luvun korkeista partavaahtoperuukeista. Suurimman osan vuosisataahan kampaukset olivat hyvin matalia ja maltillisia, mutta totta kai 60-80-lukujen korkeat kampaukset ovat jääneet enemmän mieleen ja raivanneet tiensä populaarikulttuuriin edustamaan 1700-luvun hiusmuotia. Mielellään vielä toteutettuina kiiltävänvalkoisilla nylonperuukeilla, jos vain mahdollista. Diasarjaamme voi katsella täältä. Se sisältää pelkkiä hiusmuodin muuttumista havainnollistavia kuvia. 

Huhuu puhui, ja minä painoin nappia.

Essu sai päähänsä paatin.
Kutreilla kellui USS Constitution.
Kuva: M. Arvonen

Yritin pysytellä poissa jaloista, kun maanalaisessa tukikohdassamme tohistiin muotinäytöstä kasaan. Päädyin kuitenkin mystisesti auttamaan karoliiniunivormun pukemisessa Riverin nolosta äänikukkalapiosta jutellen ja Moffatin mielenliikkeitä puntaroiden. Siinä sivussa tervehdin sotamies Brota, ja alan nyt ymmärtää, miksi on niin kauhean vaikeaa pitää yllä asiallisen ja kunniallisen aikamatkaajan mainetta. Eikös joku heti napannut kuvan, kun toivotin hyvää huomenta halauksen kera!

Pyörähdimme taas kuuntelemaan Kari-Paavo Kokin luentoa. Ihailin valkokankaalla vilahtelevia kauniita paikkoja, joissa en ollut vielä käynyt. Sain listalleni muutaman todella hyvän kohteen, joissa pitäisi käydä. Valitettavasti luento venyi sen verran, että meidän oli pakko könytä hyvin epäelegantisti etummaisen penkkirivin yli ja livahdettava valmistautumaan muotinäytökseen.

Esittelimme muotinäytöksessä 1700-luvun muotia aina myöhäisbarokista 1800-luvun alun empireen. Pitihän yleisön tietää, mistä rokokoomuotiin tultiin ja mihin siitä päädyttiin. Pukuja oli mukana noin kolmisenkymmentä kaikkea piioista ja sotilaista ylhäisaatelin matkustus- ja juhlapukuihin.

Käydään läpi näytöksen runkoa essun johdolla.
Kuva: M. Arvonen

Pixel Sisters poseeraa.
Kuva: M. Arvonen

Koko poppoo kasassa.
Kuva: M. Arvonen

Essu johdatti meidät läpi vuosisadan tyrskyisän muodin.
Kuva: M. Arvonen

Kas, näin lähtivät herrasväeltä vaatteet piikojen avustuksella!
Kuva: M. Arvonen

Vielä kerran koolla näytöksen päätteeksi.
Kuva: M. Arvonen

Näytöksen jälkeen valuimme valloittamaan Atelieri O. Haapalan studion. Siinä sivukorvalla kuuntelin, miten pitkä, laiha, miellyttävännäköinen mies haastatteli essua englanniksi. Toimittaja oli joko Financial Timesista tai New York Timesista, mutta me salakuuntelijat emme oikeastaan koskaan saaneet täyttä varmuutta asiasta.

Spoilers!

Muut mussukat.

Pixel Sistersin aikamatkaajaosasto.

Melkoinen urakkahan se oli, mutta oli se myös ihan hauskaakin. Pienestä parin naisen luennosta paisui taas puolivahingossa kolmenkymmenen hengen muotinäytös, kampausnäytös, pukugalleria, tanssitunti, ties mitä! Vaikka ulos näkyi ehkä vain kauniisti puettuja ja kammattuja ihmisiä, pari viikkoa vierähti vallan sujuvasti pukuja sovittaen, kasaten, luentoa valmistellen, gallerian tekstejä naputellen, viestien ja tiedottaen porukan sisällä, hallinnoiden peruutuksia ja hoitaen kaikkea muuta sumplimista. Onneksi yövieraani sentään olivat ihanan omatoimisia ja ruokkivat minut lauantai-iltana: minä kun en tällaisina viikonloppuina yleensä koskaan muista syödä (niin kuin en nytkään Vapriikissa, löysin taskustani ruokalippuja). Muutenkin oli helpottavaa voida luottaa siihen, että kaikki sujuu ja kaikki hoitavat hommansa ja vähän enemmänkin, kun Huhuu, Mayah ja Nora olivat vauhdissa tukikohdassamme. Pöhelöt pikselit, kuorokaverini, olivat aivan mainioita touhottaessaan niin innoissaan muotinäytöksestä. Ilman heitä näytös olisikin jäänyt vähän tyngäksi. Rohkeita pikseleitä, kun hyppäsivät noin vain mukaan! Kiitos kaikille.

Totta kai viikonlopun kunniaksi perinteinen aikamatkaajan pörrökuva! Tätä oli jo vähän tuskaista selvittää.

Tyytyväinen aikamatkaaja.