sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Telakalla tapahtuu pitkästä aikaa

Pitkästä aikaa telakalla tapahtui! Olemme Huhuun kanssa kumpikin juosseet pää kolmantena jalkana ja yrittäneet pitää pakkaa kasassa parhaan taitomme mukaan. Tänään viimeinkin saimme aikataulut kohtaamaan ja sulkeuduimme hetkeksi telakalle.

Olin kuullut Tardista kohdanneista onnettomuuksista ja peuran paloittelemisesta samassa tilassa ja kauhulla yritin olla ajattelematta, mikä minua odottaisi telakalla. Hyvä, ei ainakaan veriroiskeita pitkin seiniä. Aina puoli voittoa. Isä oli ilmoittanut leikkaavansa ovet irti, koska en ollut ehtinyt käydä pitkiin aikoihin. Ilmeisesti hän yritti auttaa. Leikkaamisessa oli käynyt sitten vähän kaikenlaista, kuviosaha oli hajonnut ja lainaan saatu käsisirkkeli oli jyrsäissyt jostain reunasta palasen. Onneksi tuhot eivät kuitenkaan olleet mitenkään näkyviä, ja pääsimme aloittamaan ovien kasaamisen pienen tilannekatsauksen jälkeen.

Totta kai armas kirvesmiespikkuveljeni sattui paikalle lusmuamaan ja naureskelemaan alkeellisille nikkarointitaidoillemme. Kun tarpeeksi monta kertaa olimme kuulleet "Siis miksi te teette noin? Eikö kannattaisi tehdä näin?" -viisastelua, saimme suostuteltua herran itse näyttämään, kun kerran niin hyvin tiesi. Sitten alkoikin tapahtua, ja saimme kolmisin koottua ovet ennätysvauhtia. Lisäksi veljen hyväksi täytyy sanoa, että lutupulla oli tuonut töistä Tardikseen saranat, mikä minusta oli ehkä liikuttavin sisarusrakkaudenosoitus hetkeen. Olen ehkä se kahjo isosisko, joka kokoaa autotallissa scifi-tv-sarjan transdimensionaalista aikakonetta, joka näyttää poliisipuhelinkopilta, mutta tykkää se veli minusta silti, vaikka olenkin nolo. Tai sitten projektistamme oikeasti yritetään päästä mahdollisimman pian eroon ja sitä joudutetaan tällaisilla tarvelahjuksilla, jotta meidän ei tarvitse vetkuttaa projektia puuttuvien saranoiden takia. Mene ja tiedä.

Kadonneita lautoja löytyi ja tarvittavia lautoja oli kadonnut. En edelleenkään tiedä, mihin yksi määrämittaan sahattu pystylauta oli kadonnut, mutta nyt niitä yhtäkkiä olikin jopa yksi ylimääräinen. Sen sijaan valmiiksi sahattuja pienempiä lautoja, jotka oli tarkistuslaskettu pariin otteeseen, oli nyt kadonnut yksi. Alan tosissaan epäillä, että Tardis jopa irrallisena puutavarana lipsuu dimensioiden väliin ihan miten sattuu. Siinä vaiheessa, jos valmiita seiniä alkaa katoilla, saatan jo hyppiä seinille. Onneksi nurkissa nyt lojuikin sitten yksi ylimääräinen lauta, josta saimme puuttuvan palasen oveen. Ei tarvinnut jättää ovia siltä osin kesken.

Seuraavaksi onkin tiedossa sitten vähän lisää maalaamista, saranoiden asentamista, ikkunoiden rakentelemista, puhelinluukun väkästelyä, puhelimen virittelemistä... Taitaa olla, että ihan seuraavaksi täytyy tehdä jonkinlainen työvaihelista, jota voimme ryhtyä seuraamaan selkeyden nimissä. Maalikauppaankin pitäisi marssia. Osaakohan myyjä antaa oikean sävyistä sinistä maalia, jos sanon vain "tardiksensininen"?

Luntakin tulla tuprutteli sillä aikaa, kun olimme telakan suojissa. Oli hassua avata ovi ja huomata, että maa tosiaan oli ihan kunnolla valkoisena ja lisää tuli edelleen taivaalta. Valitettavasti meidän piti lopettaa, koska olin lupautunut katsomaan 3-vuotiaan pummilapsen balettiesitystä.

Vaikka minua edelleen harmittaakin, etten saa Tardista jouluksi kotiin, tuntui silti hyvältä päästä pitkästä aikaa telakalle. Vaikka edistyminen onkin hidasta, me kuitenkin edistymme. Vaikka jälkikään ei ole kaikkien taiteen sääntöjen mukaista, kyllä siitä vielä hyvä tulee. Ainakin riittävän hyvä meille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti