sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Kuusen alla

Terveisiä vain suloisen jouluähkyn keskeltä. Nyt ollaan jo joulun sillä puolen, kun kuusen alla kyljen kääntäminen on suurin ponnistus, johon ähkyssään kykenee. Olen jouluihminen ja pidän joulusta. Kunhan se ei sisällä pakonomaista suorittamista ja siivoamista. Minulle joulu on ennen kaikkea aikaa, jolloin muistaa ystäviä ja rakkaita ja viettää kiireettömiä päiviä. Hyvää ruokaa, rauhallista yhdessäoloa.

Tänä vuonna joulu tuli vähän nurkan takaa aivan yllättäen. En ehtinyt juurikaan päästä joulutunnelmaan, kortit jäivät lähettämättä ja lahjatkin melkein hankkimatta. Olin jo vaipumassa joulumökötykseen, mutta ajatus, että pääsisin muistamaan rakkaita aikamatkaajaystäviäni, sytytti vihdoin joulumielen tähänkin arjen ankeuttamaan kuuppaan. Viimeiset päivät ennen joulua olinkin sitten jo taas tutulla joulusykkyrällä. 

Jouluheräämiseni tapahtui vain aivan liian myöhään, mutta tiesin, että aikamatkaajaystävieni lahjojen suhteen saatoin luottaa Tippetin ihmeelliseen Doroteaan. Kokosimme Huhuun kanssa yhdessä Murmelille tee-se-itse-keskiaikamekkotarvikepaketin, koska Murmeli kaipasi kipeästi uutta, ehjää ja hieman lämpimämpää keskiaikamekkoa. Villan Huhuu oli löytänyt tyypillisellä tuurillaan ihan sattumalta, ja minä metsästin nappeja. Nappiasiassa luotin täysin Tippetin-tätiin. Kaiken jouluhulinan keskellä Tippetin-täti oli kertakaikkisen upea ja näki paljon vaivaa saadakseen tilaukseni ajoissa perille, vaikka tinalähetys oli ollut myöhässä. Samassa paketissa tulivat myös Hilsun joululahjat: villaa huppuun, silkkisiä kirjontalankoja ja huntuneuloja. Tippetin uskomattomien toimitusaikojen (olen ihan varma, että Dorotealla on jokin vänkä aikakone), paketti ehti perille jopa niin ajoissa, että Hilsukin sai oman lahjansa vielä ollessaan Tampereella kyläilemässä. 

Nyt pysyy Hilsulla huntu menossa mukana
ja hartiat lämpiminä keskiajalla.

Hetken verran istuskelin olohuoneen lattialla hämmentyneenä päätäni raapien, kun paketista putkahti aivan liian monta nytteröä silkkilankaa. Kävin tilaustani läpi ja väänsin ja käänsin, mutta silti vyyhtejä oli viisi liikaa. Pistin Dorotealle viestiä, ja sain vastaukseksi, että vyyhtejä oli ihan oikea määrä. Herttainen Dorotea! Olisihan se pitänyt arvata... Ei kai sille mitään mahda: Dorotea on kultaisin kauppias keskiajalla. En millään malttaisi odottaa, että taas törmäisin reissuillani Doroteaan oikein kasvokkain ja pääsisin oikein turisemaan (ja lääppimään ihania villoja).

Jouluyllätys Tippetin Dorotean tapaan.

Hilsun mystinen joululahja, jota hän urhoollisesti ompeli pitkin viikonloppua, osoittautui silkkiseksi, 1700-luvun muhviksi. Olenkin jo moneen otteeseen ollut palelluttaa räpyläni Viaporin viimoissa. Nyt on tassuilla sovelias suojapaikka! Shantung-silkki välkehtii kauniissa sinisen ja punaisen sävyissä. Taidan haarukoida siihen vielä nyörin varmuuden varaksi, jotta saan muhvin ripustettua kaulaani, jos täytyykin yhtäkkiä juosta ja huolehtia helmat pois jaloista. Oi, muhvilo organzanauharusetteineen!

Valokuvassa muhvi näyttää merimakkaralta.
Pitäisiköhän minun opetella kuvaamaan?

Yksi kirjekuori sai lähteä halkomaan aikaa ja avaruutta mukanaan kortti, jota vilauttamalla pääsee melkein minne vain. Se tosin toimii lähinnä vain nykyisen maantieteellisen Suomen alueella, mutta pääseehän sillä seikkailemaan myös Ruotsin valtakunnan itäisissä osissa vuosina 1150-1809 sekä Suomen suuriruhtinaskunnassa 1809-1917. Mukaan tietenkin vielä terveisiä ja ohjeet, miten venyttää vuotta kuukaudella. Jep, 12 kk = 13 kk, jos malttaa lukea ohjeet eikä viskaa niitä supernovaan! Lisäsin moisen kortin omaankin varustelaukkuuni kaiken varalta. Vaikutti oikein näppärältä ja haisi seikkailuilta - siis jotakuinkin vastustamaton. Taisipa Huhuunkin paketissa lymytä samanlainen kortti. Pitäähän sitä nyt olla seuraa, kun lähtee tutkiskelemaan menneitä! Ja museot ovat muutenkin Huhuun luontaista elinympäristöä.

Kaikkien aikojen kortti - lue ohjeet, älä heitä supernovaan!
Seikkailuja odotellessa.

Huhuu luonnollisesti oli oma ihana, höppänä itsensä. Valtavassa lasipurkissa oli aikamatkaajan eväsmuffinssien kuivat tarpeet ja ohjeet. Miten minusta tuntuu, että joku kutsui itsensä muffinsseille? Ai, miten niin meillä on tapana mussuttaa herkkuja ja lipittää teetä? Tjaa-a... Muffinssitarpeiden mukana paketissa oli myös joulukoristeita kuuseeni. Helmiaskarteluihin haksahtanut Huhuu oli taiteillut minulle kuuseen Tardiksen ja pari somaa rusettia, koska bow ties are cool ja sitä rataa. Voi, Huhuu... Hymyilen vieläkin pöljästi, mutta vielä pöljemmin myhäilin poistuessamme Helmimeristä ja törmätessämme myymälän puolella nuoreen naiseen, jolla oli Tardis-kassi kainalossaan. Pitihän sitä kehua. Hieno oli. Hih. Liekö arvannut, että takahuone oli täynnä aikamatkaajia?


Kuusi sai hieman täydennystä. 

Pikselöitynyt Tardis ja erittäin cool pikselirusetti. 

Ehkä herttaisimman paketin sain kuitenkin mummulta. Mummu ei ymmärrä yhtään mitään Doctor Whosta, aikamatkaamisesta eikä oikein elävöittämisestäkään. Sain mummulta punaisen puhelinkoppikeksipurkin. Jo lähtökohtaisesti yhdistelmä Lontoo + puhelinkoppi sulatti sydämeni, koska olen ollut heikkoina punaisiin puhelinkoppeihin aina siitä lähtien, kun olen pienenä katsonut Paddingtonia. Kun eilen tapaninpäivänä lojuin kuusen alla lukemassa Baletin tähti -kirjaa kolmivuotiaan kummi-pummilapseni kanssa, kuulin, miten mummu selitti serkulleni: "Juu, se on puhelinkoppi. Ida kun niin tykkää noista englantilaisista puhelinkopeista. Se, kuule, rakentaakin sellaista tuolla autotallissa, sellaista oikein isoa, ja se on kauhean tärkeä." Aaws, eihän tuo keksipurkki se ihan Tardis ole, mutta pääsee ehdottomasti tärkeiden puhelinkoppien listallani aivan kärkikahinoihin.

Tärkeät puhelinkopit - Top 2

Hieman hymyilyttivät myös isältä saamani tummanpunaiset talvitennarit. Jotta voin sitten juosta nyt talvellakin bussiin ilman, että varpaat palelevat. Tunan paketista kuoriutui yllätyksekseni Tardis-muistivihko, mikä täysin odottamattomana asiana lämmitti kovasti sydäntä. Samoin kuin pikkuveljeltäni saama lahjakortti kirjakauppaan. Raukkaparka vannoi, ettei enää ikinä astu jalallaankaan kirjakauppaan: nyt hänen edelleen oli jonossa ollut 50 ihmistä, ja se oli kuulemma ollut kauheaa. Sääli, kirjakaupathan ovat aivan ihania paikkoja - eivät tosin jouluruuhkan aikaan, mutta muuten... 

Ai niin! Pienenä toivoin joka joulu Arvaa kuka -peliä, enkä koskaan saanut sitä. Luulen, että joulupukilta tai Tohtorilta on nyt mennyt sekaisin 6- ja 26-vuotias Ida, sillä mitäpä muutakaan tänä jouluna putkahti paketista. Noo, pummilapsi alkaa olla kohta sen ikäinen, että ehkä sitä voi pelata sitten pummilapsen ja pummitädin laatuajan nimissä. 

Jouluaaton "joko saa antaa ihmisille lahjoja" -kiemurteluista tuntuu olevan jo ikuisuus. Hyvin pullea ikuisuus, jota voisin ihan mielelläni jatkaa vielä muutaman päivän lueskelemalla ja torkkumalla päiväunia. Töissä odottaa melkoinen loppuvuoden puserrus, ja pää tuntuu olevan täynnä harmaata puuroa. En ole oikein koskaan pitänyt välipäivistä, koska ne ovat jotenkin niin upottavan epämääräisiä ja tylsiä. Välipäivät, mitä ne edes ovat? Ei päivien välissä ole mitään välipäiviä. Jos on, niin miksei kaikkien päivien välissä ole välipäiviä? Ovatko ne niitä kuuluisia lisätunteja vuorokauteen? Ovatko välipäivät jotenkin pienempiä ja piilevämpiä? Kätkössä oikeiden päivien välissä? Pah. Liian omituista. 

Taidan sinnitellä välipäivien yli ajattelemalla vuoden ensimmäistä aikamatkaa, pyrähdystä keskiajalle Hämeen linnaan. Siihen ei ole kuin puolitoista viikkoa, ja siitä starttaakin sitten taas vauhdikas vuosi. Sitä ennen kuitenkin toivottavasti vielä niitä eväsmuffinsseja ja hyvää seuraa, Doctor Whon jouluspesiaali Plevnassa ja 1700-luvun muotinäytöksen ja kampausnäytöksen suunnittelemista. Kyllähän tätä tekemistä taas piisaakin! 

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Leppoisaa löffäilyä

Viikonloppu on mennyt mukavasti rauhassa aikamatkaajaseurasta nauttien, kun Knotberry Chroniclesin Hilsu tuli käymään. Mukavaa, että pitkästä aikaa ehdimme mekin ihan vain olla ilman aikamatkailua. Joskus kotona olohuoneen matolla löffääminen vain on oikein tervetullutta vaihtelua.

Perjantain käytimme kuitenkin tehokkaasti ravaamalla ensin vähän ympäri keskustaa, jotta sain pari joululahjaa hankittua ja haettua essulta Helmimerin keskustatukikohdasta 1880-luvun hameeni ja puvuista jääneet kankaat. Hilsu kävi ostamassa nauhaa mystiseen joululahjaani. Samalla nappasimme mukaamme ruokatarpeita, jotta saatoimme pesiytyä koko illaksi Huhuun ompeluluolaan. Niin sitä taas syntyi Hilsulle keskiaikamekkoa Humalasalon Talvi-iltaa varten. Murmelin kanssa sen sijaan selailimme empirepukukirjaa. Ilmeisesti Murmelillakin on seuraava pukuprojekti jo tiedossa... Minä olin tietenkin unohtanut/jättänyt omat projektini kotiin: renessanssihihat ovat edelleen viimeistelemättä, mutta koska nyt ei oikein jaksanut, voin panikoida niitä lähempänä Talvi-iltaa.

Yllättäen lauantaina lähdimme jouluostoksille keskustaan - ja metsästämään joululahjastani kadonneita silkkikaistaleita. Pyörimme joulutorilla, ja olin saada sydänhalvauksen, kun kauhujen keskusaukiolla olin törmätä joulupukkiin. Olenko koskaan maininnut, että pelkään joulupukkeja aivan tolkuttomasti? Olen aina pelännyt (tästä on todisteena traumaattinen joulukotivideo 90-luvun alusta) ja pelkään yhä. Doctor Who ei ole auttanut asiaa sitten tippaakaan, voin sanoa.

Toinen hirvitys oli Koskikeskuksessa.
Onko niitä pakko olla joka kulmalla?

Matkalla Koskikeskukseen poikkesimme Ateljeekadun myymälään moikkaamaan kuorokaveriani Tiinatupunaa. Kirjansitojaparka oli hyljätty yksin myymälään - miten vastuutonta! Kuinkas sattuikaan, kirjansitoja sitoi meidät sohvaan iskemällä teekupit eteemme, ja siinähän me sitten hetken jos toisenkin turisimme. Plus tiedän, mitä saan joululahjaksi: yritin ostaa ihanaa kirjakorua, jossa oli kultainen A kannessa, mutta Pupu tahtoikin antaa sen joululahjaksi, kun vain muuntaisi sen korvakorusta kaulakoruksi. Jee, saan A-kirjakorun steampunk-asuuni! Olen aivan täpinöissäni.

Lauantain suurimpiin ponnistuksiin kanakeiton keittämisen ohella kuului joulukuusen kokoaminen. Hilsu ompeli joululahjaani, ja Murmelikin oli pesiytynyt namikulhon äärelle. Taustalla pyöri Joulupukki ja noitarumpu, ja pakersin kuusta kasaan oksa oksalta. Vinohan siitä tuli ja varsin wibbly-wobbly, kun en saanut ruuveja kiristettyä kunnolla, mutta kyllä se pystyssä pysyy. Ehdin jo hetken miettiä vaihtoehtoa, etten pystyttäisi kuusta tänä vuonna ollenkaan, mutta kyllä se taas lämmittää aikamatkaajan mieltä niin valtavasti, että olen tyytyväinen, että jaksoin ponnistella sen kasaan.


Ilta venyi pitkään ja vaihtui yöksi. Me lojuimme Hilsun kanssa pyjamat päällä pörrömatolla kuusen katveessa Tardiksen valossa ja pohdiskelimme aikaa ja aikamatkustamista. Minne haluaisimme matkustaa? Mitä tehdä? Keitä tavata? Mihin aikamatkustamista voisi käyttää? Miten voisimme tietää, mitkä asiat vaikuttaisivat historiaan ja muuttaisivat aikaa? Yritimme keksiä, voisiko joku ahneliini rikastua aikamatkustamisen avulla esim. käymällä antiikki- tai taidekauppaa, ja totesimme, että tuskinpa vain. Pyörittelimme eettisiä ja moraalisia kysymyksiä. Voi, yölliset pohdiskelut...! Aivan parhautta. Oli niin lokoisaa tietää olevansa oikeassa seurassa ja voivansa puhua vapaasti.

Jouluakin pääsimme jo vähän viettämään, kun vaihdoimme paketteja, joita ei kylläkään oltu paketoitu. Elämäni aikamatkaajien joululahjoista kirjoitan kuitenkin vasta myöhemmin - oi, spoilers! Olen kuitenkin jo nyt aivan sykeröllä onnesta. Minulla on elämässäni aivan ihania ihmisiä, joita saan kiittää siitä, että he ovat olleet tähän asti mukana yhteisissä seikkailuissamme. Hihii, saan vielä hieman tonttuilla ennen joulua! Kivaa! Vaikka tonttufetsiä en vielä täksi jouluksi saanutkaan.

Aina välillä on hyvä olla rauhallista aikaa ystävien kanssa. Aina ei tarvitse olla juoksemassa pää kolmantena jalkana. Sitä voi hetken verran ihan vain olla onnesta pulleana. Sitten jaksaakin taas paremmin uusissa seikkailuissa. Ja niitähän piisaa!

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Telakalla tapahtuu pitkästä aikaa

Pitkästä aikaa telakalla tapahtui! Olemme Huhuun kanssa kumpikin juosseet pää kolmantena jalkana ja yrittäneet pitää pakkaa kasassa parhaan taitomme mukaan. Tänään viimeinkin saimme aikataulut kohtaamaan ja sulkeuduimme hetkeksi telakalle.

Olin kuullut Tardista kohdanneista onnettomuuksista ja peuran paloittelemisesta samassa tilassa ja kauhulla yritin olla ajattelematta, mikä minua odottaisi telakalla. Hyvä, ei ainakaan veriroiskeita pitkin seiniä. Aina puoli voittoa. Isä oli ilmoittanut leikkaavansa ovet irti, koska en ollut ehtinyt käydä pitkiin aikoihin. Ilmeisesti hän yritti auttaa. Leikkaamisessa oli käynyt sitten vähän kaikenlaista, kuviosaha oli hajonnut ja lainaan saatu käsisirkkeli oli jyrsäissyt jostain reunasta palasen. Onneksi tuhot eivät kuitenkaan olleet mitenkään näkyviä, ja pääsimme aloittamaan ovien kasaamisen pienen tilannekatsauksen jälkeen.

Totta kai armas kirvesmiespikkuveljeni sattui paikalle lusmuamaan ja naureskelemaan alkeellisille nikkarointitaidoillemme. Kun tarpeeksi monta kertaa olimme kuulleet "Siis miksi te teette noin? Eikö kannattaisi tehdä näin?" -viisastelua, saimme suostuteltua herran itse näyttämään, kun kerran niin hyvin tiesi. Sitten alkoikin tapahtua, ja saimme kolmisin koottua ovet ennätysvauhtia. Lisäksi veljen hyväksi täytyy sanoa, että lutupulla oli tuonut töistä Tardikseen saranat, mikä minusta oli ehkä liikuttavin sisarusrakkaudenosoitus hetkeen. Olen ehkä se kahjo isosisko, joka kokoaa autotallissa scifi-tv-sarjan transdimensionaalista aikakonetta, joka näyttää poliisipuhelinkopilta, mutta tykkää se veli minusta silti, vaikka olenkin nolo. Tai sitten projektistamme oikeasti yritetään päästä mahdollisimman pian eroon ja sitä joudutetaan tällaisilla tarvelahjuksilla, jotta meidän ei tarvitse vetkuttaa projektia puuttuvien saranoiden takia. Mene ja tiedä.

Kadonneita lautoja löytyi ja tarvittavia lautoja oli kadonnut. En edelleenkään tiedä, mihin yksi määrämittaan sahattu pystylauta oli kadonnut, mutta nyt niitä yhtäkkiä olikin jopa yksi ylimääräinen. Sen sijaan valmiiksi sahattuja pienempiä lautoja, jotka oli tarkistuslaskettu pariin otteeseen, oli nyt kadonnut yksi. Alan tosissaan epäillä, että Tardis jopa irrallisena puutavarana lipsuu dimensioiden väliin ihan miten sattuu. Siinä vaiheessa, jos valmiita seiniä alkaa katoilla, saatan jo hyppiä seinille. Onneksi nurkissa nyt lojuikin sitten yksi ylimääräinen lauta, josta saimme puuttuvan palasen oveen. Ei tarvinnut jättää ovia siltä osin kesken.

Seuraavaksi onkin tiedossa sitten vähän lisää maalaamista, saranoiden asentamista, ikkunoiden rakentelemista, puhelinluukun väkästelyä, puhelimen virittelemistä... Taitaa olla, että ihan seuraavaksi täytyy tehdä jonkinlainen työvaihelista, jota voimme ryhtyä seuraamaan selkeyden nimissä. Maalikauppaankin pitäisi marssia. Osaakohan myyjä antaa oikean sävyistä sinistä maalia, jos sanon vain "tardiksensininen"?

Luntakin tulla tuprutteli sillä aikaa, kun olimme telakan suojissa. Oli hassua avata ovi ja huomata, että maa tosiaan oli ihan kunnolla valkoisena ja lisää tuli edelleen taivaalta. Valitettavasti meidän piti lopettaa, koska olin lupautunut katsomaan 3-vuotiaan pummilapsen balettiesitystä.

Vaikka minua edelleen harmittaakin, etten saa Tardista jouluksi kotiin, tuntui silti hyvältä päästä pitkästä aikaa telakalle. Vaikka edistyminen onkin hidasta, me kuitenkin edistymme. Vaikka jälkikään ei ole kaikkien taiteen sääntöjen mukaista, kyllä siitä vielä hyvä tulee. Ainakin riittävän hyvä meille.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Uusia seikkailuja tiedossa

Franzensbadin jälkeen on ollut hiljaista reissurintamalla, mutta siviilielämä onkin sitten pitänyt kiireisenä senkin edestä. Olen yrittänyt ylimääräisellä ajalla (onko sellaista?) pitää tätä päiväkirjaa edes vähän enemmän ajan tasalla, mutta urakka vaikuttaa hitusen toivottomalta. Keskiaikaisena leikkitätinä olemisesta ja Franzensbadista sentään olen saanut kirjoitettua. Etenkin Franzensbadin (osa 1, osa 2, osa 3) reissuraportti oli helpotus saada pois roikkumasta, koska se oli ehdottomasti tämän vuoden suurin seikkailu, johon vuoteni huipentui. Samalla tässä on hassusti alkanut jo muotoutua suunnitelmia ensi vuoden seikkailuista menneeseen. Niitä on alkuvuodelle yllättävänkin paljon tiedossa jo nyt.

Alun perin Humalasalon Talvi-illan ja Vapriikki Vintagen piti olla päällekkäin samana viikonloppuna, ja olisi ollut pakko valita, haluanko hypätä keskiajalle hyviin pitoihin ja pitämään hauskaa vai valistamaan väkeä 1700-luvun hienouksista. Ilman Tardista kun emme voi olla kahdessa paikassa samana viikonloppuna. Olimme jo ehtineet jakaa poppoon keskiaikailijoihin ja rokokoohon, mutta universumi olikin puolellamme ja Talvi-illan aikaikkuna oli pakko siirtää viikkoa aikaisemmaksi. Jes! Siitähän aikamatkaajan rajaton riemu repesi: kun seuraava keskiaikaikkuna ei osunutkaan päällekkäin 1700-luvun kanssa ja a) ei tarvitse valita, b) voi osallistua molempiin ja c) enemmän aikamatkaamista on aina enemmän aikamatkaamista kuin vähemmän aikamatkaamista. Sitä paitsi nyt voin viettää syntymäpäivääni sekä keskiajalla että 1700-luvulla ystävieni kanssa - how cool is that?

Loppiaisena pölähdämme vieraisille Hämeen linnaan, niin kuin viime vuonnakin... tai no, oikeastaanhan vuosi oli 1505, mutta kuitenkin. Helmikuussa suuntaamme Olavinlinnaan, mikä on minusta suunnattoman jännittävää, koska silloin Saimaan rantakinoksissa syntyy kuutteja. Kun Hilsu kysyi, mitä olemme menossa linnaan tekemään, oli huvittavaa, kun saattoi kysyä: "Kumpaan linnaan?" Niin niitä tulevia seikkailuita menneeseen vain taas kertyy!

Sitten tietenkin ovat taas Haiharan kartanon perinteiset keväiset naamiohuvit, jotka osuvat tällä kertaa huhtikuun alkupuolelle - orientaalisella teemalla! Jännittävää! Sama viikonloppuna meitä pyydettiin myös Turkuun, mutta valitettavasti se ei taida millään onnistua, sillä tanssiaisvalmistelut pitävät kiireisenä.

Luin myös valtavasta viikinkien maihinnoususta, jota olisi mielenkiintoista mennä seuraamaan. Tämä täytynee ottaa puheeksi Huhuun kanssa. Minähän mieluummin pysyttelen poissa taisteluista, mutta seuraan niitä sivusta kyllä mielenkiinnolla. Tapahtumiin sekaantuminen ei tuntuisi hyvältä, ja toisekseen pääsisin kuitenkin hengestäni.

Joulukin on pian. Tahtoisin jotenkin muistaa aikamatkaajaystäviäni ja kiittää tästä vuodesta ja seikkailuista, joten on varmaan aika viimein laittaa harmaat aivosolut hyrräämään (mistä tulikin mieleen, että pitää mennä hyrräämään helmiä tanssiaisten helmikukkapöytäkoristetta varten) ja keksiä jotain pientä ja mukavaa.