lauantai 7. marraskuuta 2015

Viktoriaaninen viikonloppu Franzensbadissa, osa 2

Näin vain jotain häilyviä unia, mutta ne eivät tavoittaneet mieltäni kunnolla. Kun kuulin herätyskellon soivan ja essun nousevan vuoteestaan, palasin tähän maailmaan kuin tyhjästä pimeydestä tietämättä, kuinka pitkään olin nukkunut. Hetken aikaa minulle oli hämärää, missä oikein olin, mutta pian muistin: 1880-luku, Franzensbad. Piti toimia rivakasti, herätä, nousta ylös, hoitaa aamutoimet ja aamiaisen jälkeen ryhtyä pukeutumaan tanssituntia ja kävelyä varten. Oli pakko sulkea silmät vielä pariksi sekunniksi, hengittää syvään ja itseään niskasta kiinni ottaen kampeutua mukavasta vuoteesta.

Tanssitunnin puitteet olivat vähän toiset kuin Hervannan treeniluolalla.


Vaikka essu käy kuin atomikello, minun on silti pakko ihailla maailmankuulua saksalaista täsmällisyyttä. Myöhästyimme tanssitunnilta vain minuutin tai pari (koska minun piti päästä vielä vessaan), ja siellä oli jo salissa menossa täysi viktoriaaninen lämmittely nilkanpyörittelyineen. Luikahdimme vaivihkaa takariviin kuin olisimme koko ajan olleet siellä. Nilkkoja pyöritellessäni huomasin, että olin unohtanut viuhkan ja tanssitossut hotellille - molemmat tanssitunnilla varsin hyödyllisiä kapistuksia.

Harjoittelimme illan tanssiaisia varten solatanssia nimeltä The Duke of Kent's Waltz, solavalssia, jonka olen aina tanssinut monsieur B:n (joka muuten oli ensimmäinen, joka kutsui minua Aïdaksi - hmm?) kanssa Tukholman oopperan tanssiaisissa. Sola oli aivan liian pitkä. En kuullut mitään saksankielisestä opetuksesta, vaikken siitä mitään olisi luultavasti ymmärtänytkään. Välillä, melko useinkin minusta tuntui, etteivät saksalaisetkaan oikein ymmärtäneet. Yritin kuitenkin parhaani mukaan tulkata ohjeita Marjaanalle. Tässä tietenkin sekoitti se, että saksalaiset tanssivat hieman eri versiota kuin mitä me aavistuksen pohjoisemmassa. Opettaja kyllä kävi ystävällisesti välillä kysymässä, oliko kaikki hyvin ja olimmeko ymmärtäneet. Aluksi jaksoin hymyillä ja valehtelin sujuvasti kaiken olevan hienosti ja kysyin selvennystä pariin epäselvään kohtaan. Loppua kohti jaksoin enää vain vakuutella, että kaikki sujui hyvin. Kun minulle tultiin kolmatta kertaa selittämään, miten solatanssi toimii, minun oli pakko sanoa, että sola on kyllä tuttu asia, koska olen Suomessa opettanut solatansseja.

Koska kärsivällisyys on tunnetusti heikoimpia hyveitäni, minusta lyhyen ja yksinkertaisen tanssin hinkkaamiseen tuntui kuluvan suhteettoman paljon aikaa. Onneksi solassa vastaan tuli todellinen piristys ja tanssituntini pelastus: hauskannäköinen, puhelias herra K. Pitkä, laiha, hieman honkkeli, hauskat kasvot ja ruskeat hiukset jo siinä vaiheessa tanssiharjoituksia hieman sekaisin. Hän päätyi kääntämään meille ohjeita, ja kun hän tulkkasi meille "...and then a step to the right", hänen kasvoilleen levisi vinkeä virnistys. "Hey, is this the Time Warp?" hän naurahti kuiskaten puolittain puoleeni kumartuneena. Tämä tuli täytenä yllätyksenä. En olettanut kuulevani noita sanoja kesken viktoriaanisen tanssitunnin. Heh, toinen aikamatkaaja. "With your hands on your hips", vastasin ja virnistin takaisin. Hihittelimme ja lauloimme puoliääneen Let's do the Time Warpia tanssien haparoiden koreografiaa ja saaden osaksemme paheksuvia katseita. Ryhdistäydyimme ja yritimme taas näyttää vakavilta viktoriaaneilta. Olin tainnut paljastua toiselle aikamatkaajalle, ja ajatus huvitti minua suuresti. Herr K pyysi meitä liittymään seurueeseensa kävelylle. Sisäisen hepulin voimin jaksoin loppuun asti.

Herrasväkeä tanssitunnin päätteeksi.

Seurueemme marjopuurotädit: Marjaana ja essu.


Minä tanssitunnin jälkeisessä hehkussa, sillä
hienot naiset eivät hikoile vaan hehkuvat.

Olin enemmän kuin kiitollinen, kun saliin kannettiin tunnin päätteeksi vettä. Yli tunnin verran tanssimista sisätiloissa ilman viuhkaa puvussa, joka on tarkoitettu ulkoilemiseen kirpeässä syysilmassa. Kuusi metriä villaa oli ehkä hieman liikaa tanssimiseen. Minun oli jo aikaisemmin ollut pakko riisua hattuni, vaikka tiesin sen venyttävän etiketin rajoja. Jo käytännön syistäkin se oli fiksumpaa, koska käden ali olisi ollut huomattavasti hankalampi tanssia sulkahattu päässä, kun pari ei juuri ollut minua pidempi. Joten kun tuli aika suunnata puistoon kävelylle, olin heti kärkijoukossa karkaamassa raittiiseen ilmaan.

Herr K oli kadonnut jonnekin, joten lähdimme matkaan edellisillan tuttavuuksiemme kanssa. Kävelimme hiljaksiin ja keskustelimme niitä näitä säästä ja sen sellaisesta. Ihastelin kaupungin kauneutta, sillä vasta nyt minulle alkoi valjeta, miten ihmeellinen paikka se oli. Olinhan tähän asti nähnyt vain sen, mitä olin ehtinyt kuikuilla kiiruhtaessamme rautatieasemalta hotellille tai hotellilta juhlatalolle. Kaupungin keskustaa reunustivat valtavan kauniit puistot. Oranssinruskea lehtimatto peitti paikoin muhkeana vielä viheriöivää nurmea. Suuri osa puista oli jo paljaita, vaikka oli verrattain lämmin. Varmasti ainakin pari astetta yli +10 asteen. Yöllä oli satanut, ja kaikkialla oli hieman kosteaa, mutta onneksi sade ei yllättänyt meitä kesken promenaadimme.

Pääkadun päässä kohosi pientä temppeliä muistuttava, vaaleankelta-valkoinen rakennus. Sen ikkunoissa keltaiset verhot saivat koko rakennuksen näyttämään enemmän huvimajalta, aivan kuin muistuttivat leppeistä kesätuulista ja kirkkaasta auringosta, jota pakeneville läkähtyneille tämä pikkuinen temppeli tarjosi viileää suojaa. Oliko se jonkinlainen kappeli? Uteliaisuuteni heräsi, mutten ollut aivan varma, saiko rakennukseen astua sisään, vaikka sen ovet olivatkin kutsuvasti auki. Venyttelin kaulaani uteliaana nähdäkseni verhojen lomasta sisään. Kun aikalaiset astuivat sisään hiljaisin askelin, uskalsin minäkin ilmoittaa essulle meneväni myös. Tahdoin nähdä, mitä siellä oli.

Terveyden temppeli

Sisällä oli autuaan rauhallinen tunnelma, ja pienen, pyöreän rakennuksen keskellä pulputti lähde. Niin tietenkin! Yksi Franzensbadin kahdestakymmenestäneljästä parantavasta lähteestä. Ihmiset polvistuivat lähteen äärelle ja täyttivät kuppinsa, maistoivat vettä odottaen hartaina ihmeitä - ja irvistelivät. Tahdoin ehdottomasti maistaa! Peggy-rouva ja Marjaana kumpikin valittelivat, että vesi maistui kamalalta, mutta haisi vielä pahemmalta, mikä rehellisesti sanottuna vain innosti minua. Polvistuin lähteen ääreen ja täytin Peggy-rouvalta lainaamani juoma-astian. Vesi oli ruskeaa, aivan samanlaista kuin olin joskus vaelluksella juonut suosta, todennäköisesti ei siis mitään haitallista. Maku oli erikoinen. Ei varsinaisesti kovin paha, mutta tarpeeksi paha ollakseen terveysvettä.

Franzensbadin lähteiden terveysvaikutukset on tunnettu vuosisatoja, ja sen lähteiden parantavaa vettä on myyty huimia määriä. Veden mineraalipitoisuuden ja siihen liuenneen hiilidioksidin verrattain korkean määrän uskotaan laskevan verenpainetta, lievittävän kroonisia tulehduksia, auttavan reumaan ja vilkastuttavan verenkiertoa. Muun muassa. 24 lähdettä, joka vaivaan varmasti omansa. Ei tarvinne sanoa, että suhtaudun tähän hieman skeptisesti. Toisaalta 1880-luvun lääketiede... Siihen on terveellistäkin suhtautua skeptisesti. No, Franzensbad joka tapauksessa on oman aikansa suosituimpia kylpylöitä.

Hieman kauempana kohosi suurempi rakennus, melko mahtipontisen näköinen julkisivultaan. Suurempi terveyden temppeli. Sen kaikuvassa, ainokaisessa, ovaalinmuotoisessa huoneessa ihmiset kulkivat kuin kirjastossa, pysähtyivät tervehtimään tuttaviaan ja vaihtamaan pari sanaa, kyselemään vointia. Tilan keskellä nökötti kaksi särmikästä lasisäiliötä, joissa lähdevesi pulppusi ja poreili. Huoneen reunalla joku nainen piti korukojua: varmaan koruillakin oli parantavia voimia, en jäänyt ottamaan selvää. Eräät rouvat maistelivat juuri toisen lähteen vettä ja keskustelivat siitä. Kireistä kasvojen ilmeistä arvasin, ettei vesi maistunut järin herkulliselta. Rohkaisin mieleni ja astelin heidän luokseen, pahoittelin ja pyysin saada maistaa vettä. Nainen sysäsi lasin minulle mielellään, ja siemaisin vettä. Huh, miten mineraalipitoista! Suolainen maku pisti läpi, ja vesi jätti jälkeensä lipevän kalvon. Nieleskelin hieman ja yritin hymyillä. Mitä ihmettä olin mennyt nielemään? Voisiko se olla vaarallista? Miksi minun piti aina saada maistaa kaikkea?

Minusta tässä oli jotain epäilyttävän steampunkahtavaa.

Uteliaisuuteni heräsi. Oliko todella niin, että pahanmakuinen vesi oli terveellistä? Mikä oli saanut ihmiset uskomaan niin? Olikohan aihetta oikeasti tutkittu vai oletettiinko vain, että veden piti erikoisen makunsa vuoksi olla terveysvaikutteista? Eihän mikään lääke maistunut hyvältä? Olin junamatkalla lukenut Tohtorin vanhoja muistiinpanoja tohtori Bloomin hyvin häiriintyneestä tuberkuloosiklinikasta 1700-luvulla, ja ajatuskin parantoloista sai niskavillani pörhistymään. Vainoharhaisuuksissani aloin jo kehitellä teorioita, mitä ihmiset tosiasiassa kaatoivat sisuksiinsa parantumisen toivossa. Miten yhden kaupungin vedestä oli tullutkin sellainen hitti, että sitä myytiin ympäri Eurooppaa aivan tolkuttomia määriä? Niin vesi pääsi leviämään ja se mahdollinen jokin veden mukana. Painoin nenäni niin liki lasia kuin kehtasin ja tuijotin pyörteilevää vettä. Käskin itseäni lopettamaan kauhuskenaarioiden kutomisen ja muistamaan, että ihmiset 1800-luvulla nyt vain olivat todella omituisia ja uskoivat ties mihin. Päätin nauttia leppoisasta matkastani ja unohtaa hölmöt teoriani.


Essu löysi mielenkiintoisen pumppauskaavion.

Yhtäkkiä huomasin kaikkien muiden kadonneen. Kiiruhdin askeleitani ja säntäsin turnyyri pomppien hallin halki pihalle. Seurueemme oli hyvää vauhtia jatkamassa matkaansa, ja kävelin reippaasti heidän peräänsä unohtaen essun ja Marjaanan jälkeeni. Pian essu saapuikin Peggy-rouvan miehen saattelemana. Tyypillistä. Essun onnistuu aina löytää herrasmiehet. Ehkä hän vain malttaa olla viilettämättä paikasta toiseen, kuten minä, ja antaa herrasmiehille tilaisuuden liittyä hänen seuraansa.


Öh, tuota... Mutta kun trötöhattu!

Vakavamielinen kävelypotretti.

Kirimme kiinni karkaamaan päässyttä pääjoukkoa.  

Essu promeneerasi asiaankuuluvasti
herraseurassa, kun minä sinkoilin innoissani
pitkin puistoa hieman jäljessä.

Keskustelu virtasi vuolaana.

Rakastin promeneeraustunnelmaa! Olin niin onnellinen. Sain vain kävellä puiston hiekkateitä kaikessa rauhassa, kuunnella soljuvaa keskustelua, jota essu kävi edelläni tapahtuman isännän kanssa. Ilma oli kosteaa muttei liian kylmää, helppoa hengittää. Minua lämmitti suuresti se, miten lämpimästi meidät oli otettu vastaan. Saksalaiset isäntämme olivat hyvin ystävällisiä ja huomaavaisia. Aina joku hakeutui seuraamme, eikä meidän tarvinnut möllöttää keskenämme. Keskusteltavaa oli aina. Aina joku piti meidät ajan tasalla siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Minulle tuli olo, että meistä huolehdittiin, ja se tuntui mukavalta. Oli mukavaa olla tervetullut.

Kävelyn päätteeksi meidän oli tarkoitus nauttia iltapäiväteetä hotelli Imperialin ravintolassa, mutta saavuimme perille jo niin hyvissä ajoin, että emme oikein tienneet, mitä tehdä. Ilmoitimme Peggy-rouvalle, että emme jäisi odottamaan teetä vaan lähtisimme tutkimaan Café Illusion Historya, joka oli aivan hotellimme nurkilla. Luonnollisesti kahvilan nimi veti aikamatkaajia puoleensa. Pettymykseksemme paikka ei kuitenkaan tarjonnut sivistynyttä iltapäiväteetä vaan kun essu pikaisesti työnsi nokkansa ovesta sisään, paljastui, että kyse oli enemmänkin pubista. Pyörsimme takaisin puistoon kuluttamaan aikaa ennen Imperialin iltapäiväteetä. Pohdiskelin, mitä selittäisin Peggy-rouvalle nolosta seikkailustamme.

Essun silkkisamettinen kävelypuku hehkui kuin jalokivi.

Syksyinen puisto sai minut hyppelehtimään onnesta, vaikka sen yritin peittääkin. Rakastan syksyisiä puistoja! Täällä puustokin oli niin erilainen verrattuna kotinurkkiin, että ruska hehkui aivan eri värisenä. Tammenlehtiä oli kaikkialla - ja tammenterhoja! Kun erkanimme muusta seurueesta, minä intouduin päästelemään intovimpulointihöyryjä. Essun pidellessä silkkisamettista pyrstöään sitä kuralta varjellen ja katsellessa menoani sulkahattu kutreilla keikkuen tunsin välillä olevani viktoriaanisen kotiopettajattareni kanssa kävelyllä.

Lehtimeri kutsui poikkeamaan polulta.

"Essu, katso, miten iso puu! Se on ihanan vanha!"


Takaisin viktoriaanisessa ruodussa.

Essu piti tahtia yllä.

Franzensbadin kadut olivat kuin parhaatkin historiallisen draamaelokuvan kulissit. Pienemmät kadut olivat hiljaisia ja autioita, ja niillä kaikuivat vain meidän askeleemme. Jopa aavistuksen aavemaista minusta. Pääkadulla sentään oli elämää. Ihmiset pysähtyivät tervehtimään ja ihmettelemään uusia kasvoja.



Löysimme böömiläisten hattivattien ilmapuntarin.

Törmäsimme uudestaan Peggy-rouvaan. Ilmeisesti muutkin olivat kyllästyneet odottelemaan tuntia hotellin edustalla ennen teekattausta. Peggyn mies oli löytänyt maasta hattuneulan, ja Peggy tiedustelikin, oliko se kenties minun, kun kukaan muu ei ollut tunnistanut sitä omakseen. Olihan tuo minun hattuneulani, jota olin lainannut Marjaanalle. Oma hattuni kun pysyi vallan hyvin päässä ilman neulaakin. Olin hyvin kiitollinen, että hattuneulani löytyi, sillä olin ostanut sen rakkaalta gouvernante Astridilta Isonkyrön markkinoilta 1700-luvulla enkä olisi suonut sen hukkuvan.

Pääkadun päässä pientä aukiota reunustivat pikkuiset puodit, joista saattoi ostaa kaikenlaisia pieniä muistoesineitä sekä paikallista herkkua, oplatkeja. Oplatkyt ovat ohuita, rapeita vohveleita, joissa on ohuelti täytettä: vaniljaa, suklaata, pähkinää... Niiden sanotaan syntyneen vahingossa 1300-luvulla, kun leipuri apureineen raatoi yömyöhään kirkon öylättitilauksen kanssa ja nautti hieman liikaa simaa pysyäkseen hereillä. Kun taikinaa valui aivan liikaa, öyläteistä tulikin liian suuria, ja leipuri vei ne kotiin lapsilleen, jotka ihastuivat niihin heti, kuten myös naapurit. Oplatkien voittokulku alkoi. Itse vohvelin maku tosiaankin on kuin öylätissä, mutta ohut täyte tekee siitä hauskan ja rapean haukkailtavan. Pienen lautasen kokoisena mutta muutaman paperin paksuisena se myös näyttää todella viehättävältä ja keveältä. Haukkasin maistiaisen Marjaanan vaniljaoplatkysta, rakastuin päätä pahkaa ja harmittelin, etten tullut ostaneeksi omaa.

Puotien luona tapasimme myös aikamatkaaja Herr K:n uudelleen. Hän touhotti kovasti puodeista, iltapäiväteestä ja siitä, miten hänen pitäisi viedä lapsille tuliaisiksi oplatkeja, joita he niin rakastivat. Kello oli vihdoin sen verran, että suuntasimme uudemman kerran askeleemme kohti Imperialia. Tällä kertaa Herr K toimitti seurueemme herran virkaa ja saatteli meidät puiston halki hotellille iloisesti rupatellen. Hän jopa lupasi istua seuraamme teelle, kunhan olisi vain ensin käynyt viemässä oplatkyrasiat huoneeseensa ja vaihtamassa pikaisesti vaatteensa.


Hotelli Imperialin ravintola


Istuuduimme pöytään odottamaan. Pöytäämme istui myös mukava nainen, joka oli ennenkin ollut tekemisissä suomalaisten kanssa ilmeisesti liikeasioissa. Hieman hitaasti syttynyt keskustelu kyti, kun odotimme ties kuinka kauan teetämme. Kahvia tarjottiin ensimmäisenä, ja me teenjuojat saimme odottaa vielä pitkään sen jälkeen omaa höyryävää kupillistamme. Täytyy myöntää, että olin hieman puulla päähän lyöty, kun eteeni viimein kiikutettiin kuumaa vettä kannussa, teepussi ja sitruunanlohko puristimissa. Pussiteetä viktoriaanisella iltapäiväteellä? Ennenkuulumatonta! Huljuttelin pussiani nyreänä pienessä pannussa ja yritin olla olematta kovin pettynyt iltapäiväteehetkeeni, jolle olin huomaamattani asettanut kovat odotukset. No, ehkä korjaan asian sitten seuraavalla kerralla Lontoossa.

Hotel Imperial

Teen päätteeksi lähdimme takaisin omalle hotellillemme valmistautuaksemme illan tanssiaisiin. Meillä oli kuitenkin vielä hieman aikaa, joten nautimme ulkoilmasta kävelemällä keskustassa. Tutustuimme muun muassa viehättävään, pieneen kirkkoon, jossa kävimme sisälläkin, sekä löysimme asunnon, jossa Beethoven oli majaillut käydessään aikoinaan Franzensbadissa hieman yli 40-vuotiaana.




Kylään Beethovenille? Olin vain 70 vuotta myöhässä. 

Viimein oli kuitenkin aika palata hotellille vaihtamaan vaatteita ja kohentamaan kampauksia iltaa varten. En olisi millään tahtonut luopua kävelypuvustani, johon olin ihastunut täysin. Illan tanssiaiset jännittivät minua kovasti.

Tässä vielä muutamia piirroksia ja ilmakuvia, joita löysin vanhasta ja vähän uudemmasta Franzensbadista. Kaupunki ei ole kauheasti muuttunut ajan saatossa. Valloittava paikka, kertakaikkiaan.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti