lauantai 7. marraskuuta 2015

Viktoriaaninen viikonloppu Franzensbadissa, osa 3

Illallistanssiaiset olivat koko viikonlopun kohokohta, ja ne jännittivät minua kovasti. Tiesin, että meidät oli plaseerattu illallispöytään, joten istuisin varmasti kaukana essusta. Vaikka perjantai-iltainen illallinen menikin hyvin pöytäkeskusteluineen kaikkineen, en silti voinut sysätä syrjään pöytäkeskusteluja kohtaan potemaani kammoa. Tanssikorttikin aiheutti jälleen kerran sydämentykytyksiä. Kun en yhtään tiennyt, millainen tanssiaiskulttuuri tällä sosieteetilla oli, sekin hermostutti. Millaisia tansseja tanssittaisiin? Osaisinko sittenkään? Entä jos minua pyydettäisiin tanssimaan tansseja, joita en osaisikaan tanssia? Kuinka hyvin herrat tanssisivat? Haettaisiinko minua lainkaan tanssimaan? Niin naurettavaa kuin se olikin, minua pelotti myös se, mitä sociétén naiset ajattelisivat tanssiaispukeutumisestani.

Vaaleansinistä silkkilaahusta varjellen ja 1800-luvun lopun strassitiara kampauksessa keikkuen oli aika suunnata takaisin juhlatalolle. Sydän pamppaili kurkussani, kun astelimme salin oville, ja tunsin täriseväni tanssiaispuvussani. Huomasin jälleen unohtaneeni viuhkan ja tanssitossut. Pahus! En enää lähtisi juoksemaan niitä naapurikorttelista, joten ilman niitä oli pärjättävä. Jo ajatus siitä, ettei minulla ollut viuhkaa mukanani, nosti hien otsalle. Tanssiessa tulisi varmasti kuuma.


Puvut olivat toinen toistaan upeampia. Naiset näyttivät jälleen kerran kuin perhosilta. Tunsin itseni entistä aremmaksi. Jäin parveilemaan essun helmoihin. Yhtäkkiä Peggy-rouva olikin jo vierelläni, tarttui ranteeseeni, nosti hansikoidun käpäläni pystyyn ja törkkäsi viuhkamaisen tanssikortin sormeeni. Noin, nyt olisin valmis keräämään tanssiinkutsuja herroilta. Saman tien Peggy oli jo käskyttänyt miehensä varaamaan minulta heti yhden valssin, ja en tiedä, helpottuiko oloni, kun tiesin, että tanssisin illan aikana ainakin yhden valssin hyvän tanssijan kanssa, vai tekikö tieto minut vain surulliseksi, jos se olisikin ainokainen tanssi, jonka illan aikana saisin pyörähdellä.

Hiljalleen tanssikorttiini kuitenkin ilmestyi nimiä. Vain kahden ensimmäisen tanssisetin tansseja oli mahdollista varata, sillä kolmas setti oli meille kaikista selityksistä huolimatta hieman mysteeri: kaikki kutsuivat niitä kotiljongeiksi, tanssileikeiksi. Myöhemmin illalla selvisi, että pienten leikkien avulla myös toisilleen tuntemattomat pääsisivät tanssimaan keskenään ja tämän lyhyen "kotiljongin" jälkeen tanssittaisiin leikin kautta määräytyneen parin kanssa seuraava tanssi. Sain tanssikorttiini aivan riittävästi tansseja, pääasiassa taaskin valsseja, sekä yhden masurkan.

Tutun kaavan mukaan tanssiaiset alkoivat poloneesilla, jonka tanssiminen on aina yhtä juhlavaa marssimista. Oikeastaan vasta silloin todella tajuaa olevansa oikeasti tanssiaisissa. Valitettavasti en vain taaskaan saanut ketään varaamaan poloneesia ja sen jälkeistä valssia minulta, mutta sain lennosta itselleni parin. Nuori nainen tuli kysymään, jos haluaisin osallistua poloneesiin hänen kanssaan. Totta kai, vaikka hieman riskaabelilta vedolta se tuntuikin viktoriaanisiin tanssiaisiin. Valssia emme sentään tanssineet yhdessä, niin hurjiksi emme heittäytyneet. Poloneesin aikana huomasin kyllä askeltavani röyhkeän ryhdikkäästi välittämättä siitä, mitä muut mahtoivat ajatella tyttöparistamme.

Sitten liitelinkin jo herrasmiesten käsivarsilta toisille. Välillä enemmän sulokkaasti, välillä vähän joutuen avittamaan herraa valssin rytmiin. Kohdalleni osui muutamakin oikein hyvä ja lennokas tanssittaja, ja minähän tanssin onnesta soikeana! Oli ihanaa taas pyörähdellä tanssilattialla kattokruunun alla suurten valssien tahtiin, antaa musiikin pyörteillä ympärillä ja vain seurata sen pyörteissä. Parin valssin päätteeksi pääni oli niin pyörällä, että vain nauroin, kun herra huolestuneena kyseli, olenko kunnossa ja pysynkö pystyssä. Aah, miten en voisi olla kunnossa, kun juuri olin liitää pyörähdellyt ympäri salin kuin kukka meren vaahtoavissa tyrskyissä...!

Muutamaa tanssia en päässyt ensimmäisestä setistä tanssimaankaan. Polkka jäi väliin, mikä ehkä hieman harmitti, mutta toisaalta olisin saattanut vain tyriä sen täydellisesti, joten ehkä hyvä näin. Oli silti suunnattoman hauska katsella, miten iloiset parit tanssia vilistivät pitkin tanssilattiaa. Hah, kuka sanoo, että viktoriaaneilla oli tylsää! Osattiin sitä silloinkin tanssia nopeatempoisia ja hauskoja tansseja. Polkkaa on varmasti hauska tanssia, mutta melkein yhtä hauskaa sitä on katsellakin. Keveää, kuplivaa iloittelua.



Ensimmäisen setin puolivälissä ruotsalaiset tuttavammekin saapuivat paikalle. Olimmekin jo ihmetelleet, missä he oikein viipyivät. Olimme olettaneet, että he saapuisivat viimeistään lauantaiaamuna tanssitunnille, mutta he tulivatkin vasta illan tanssiaisiin - ja sinnekin myöhässä. Raukkaparat olivat eksyneet ja myöhästyivät sen vuoksi niin, että pääsivät mukaan vasta kolmannen valssin kohdalla. En voinut olla hymyilemättä ja kiusoittelematta tuttujamme siitä, miten ruotsalaiset olivat eksyneet viimeksi Viaporissa joulutanssiaisiinkin tullessaan. Kumma kyllä, vielä tämän ystävällismielisen härnäämisenkin jälkeen sain molemmilta ruotsalaisherroilta tanssin tanssikorttiini. Olin hotellilla kampausvuoroani odotellessa purkanut jännitystäni viestittelemällä monsieur B:n kanssa ja valittanut, miten minulla ei nyt ollut vakiopariani The Duke of Kent's Waltziin, kun hän ei ollut paikalla. Nyt opin, että ruotsalaisiin herrasmiehiin voi aina luottaa: sain kuin sainkin ruotsalaisherran tanssimaan The Duke of Kent's Waltzin kanssani, jotten joutunut täysin poikkeamaan perinteistäni.


Ensimmäisen tanssisetin jälkeen käytiin illallispöytään. Essu oli istutettu niinkin kauas kuin toiseen pöytään ja minut Marjaanan viereen tulkkausavuksi. Saimme seuraamme rouva von Nairamin puolisoineen ja tyttärineen sekä Herr K:n, joten olimme mukavassa ja miellyttävässä seurassa. Keskustelukin sujui saksalaisen mutkattomasti, ja paljastuipa sekin, että rouva von Nairamkin oli aikamatkaaja, joka nautti erityisesti viktoriaanisesta ja edvardiaanisesta ajasta mutta myös retkistään valistuksen ajan keittiöihin. Puhuimme tanssiaisista ja ikimuistoisimmista tapahtumistamme. Lupasimme pitää toisemme ajan tasalla mielenkiintoisista tapahtumista. Hänen pieni tyttärensä oli kerrassaan itse suloisuus ja pöydän ehdoton piristys! Illan edetessä ja illallisen venyessä tyttö nojasi kyynärpäillä pöytään väsyneen näköisenä, mutta pisteli ruokansa mukisematta ja ihmettelemättä (siinä, missä minä tökin vaivihkaa sieniä syrjään lautaseni reunalle).

Alkukeitoksi oli vihannesmykykeittoa. Pikkuruinen kulhollinen näytti ensivilkaisulla hitusen ankealta: melkein kirkkaassa liemessä uiskenteli pari lusikan kokoista mykyä sekä eksyneitä porkkananpalasia ja pieniä purjonriekaleita. Keitto ei näyttänyt hääviltä, mutta kun maistoin sitä, maku oli taivaallinen! Olisin voinut helposti nauttia toisenkin kulhollisen herkullista keittoa - vaikka ilman mykyjäkin! Oikeastaan mykyt eivät olleet niin kummoisia, mutta kuuluvat ilmeisesti kiinteästi böömiläiseen keittiöön. Alkukeiton jälkeen tarjoiltiin jotain sienijuttua, josta tosiaan ronkin ansioituneesti jälleen kerran sienet lautaseni syrjälle. Pääruoaksi oli ilmeisesti riistaa tai härkää - no, jotain hienoa lihaa kuitenkin - ja mykyjä. Kasvisvaihtoehtona sain eteeni jälleen sieniä, joita en enää jaksanut närppiä erikseen (paitsi suurimmat löllykät). Sienistä ja speltistä oli tehty soma kakkunen. Mutta jälkiruoka! Se oli hyvää, ja sitä oli aivan liian vähän! Vadelmasorbettia, kermavaahtoa, koristeena mintunlehti. Mmm! Pahus, harvoin olen saanut niin hyvää sorbettia. Yritin syödä mahdollisimman pieniä lusikallisia, jotta tuo makuhermoja hellivä herkku olisi kestänyt pitempään, mutta silti se loppui aivan liian nopeasti.

Illallisen jälkeen esiliinakin ilmaantui paikalle kertomaan kuulumisia omasta pöydästään. Hän kuulemma istui ruotsalaisten ja itsensä markiisittaren kanssa. Tyynen rauhallisesti hän ilmoitti kutsuneensa markiisittaren kevätmaskeraadiimme (myös markiisitar oli paljastunut aikamatkaajaksi), ja minä olisin varmasti vetäissyt juomat nenääni, jos olisin juuri sillä hetkellä sattunut jotain siemailemaan. Jestas sentään, itse markiisitar meidän tanssiaisissamme! Olin jo purskauttaa kauhuissani essulle, ettei hän voinut noin vain mennä kutsumaan markiisittaren kaltaisia henkilöitä pieniin, vaatimattomiin tanssiaisiimme, mutta tajusin, että kyllä hän voi, juuri niin hän oli tehnyt ja että se oli juuri niin essumainen teko kuin vain saattoi olla. Aloin jo hermostuksissani pohtia, miten kohentaa tanssiaistemme profiilia, kunnes tajusin, että se ei ollut tämän hetken murhe, ei yksin minun kontollani ja että oikeastaan tanssiaisemme ovat oikein hienot ja mukavat.

Essu ihmettelee, miksi puhun hänestä aina kuin
ankarasta kotiopettajattaresta. Tämän kuvan
nähtyään hän ymmärsi vähän paremmin.
Essu on paras!

Päädyin illan aikana tanssimaan masurkkaakin. Tai no, ehkä sitä ei voi kutsua tanssimiseksi. Olin aivan järkyttävän huono ja elegantin loikahtelun sijaan pikemminkin onnuin ja konkkasin pitkin parkettia pyydellen anteeksi pariltani. Herrasmiehen tavoin hän rauhoitteli, etten minä nyt niin huono ollut, tarvitsisin vain hieman harjoitusta. Sanoin hänelle, että hän oli joko liian kohtelias tai sitten valehtelija. Hymyillen veitikkamaisesti harmaantunut herrasmies vastasi olevansa herrasmies ja siksi taitavansa valkoisten valheiden taidon. Minä opin tästä, että ilman kunnon treeniä en jalallanikaan astu masurkkalattialle, jos ei ole pakko.

Tanssin myös vallan herttaisen miehen kanssa. Hän oli hieman iso ja kömpelö ja jo heti alkuun pahoitteli, ettei hän osannut tanssia eikä juurikaan puhua englantia. Tämäkin mies oli valehtelija! Oli totta, että englantia hän ei juuri puhunut, mutta tanssia hän kyllä osasi aivan mukiinmenevästi. Yritin kertoa hänelle, että turhaan hän pyyteli anteeksi tanssitaidottomuuttaan: olin kohdannut niin paljon miehiä, jotka eivät todellakaan osanneet tanssia, että tiesin kyllä, mitä se tarkoitti. Valssimme pulputin hänelle englanniksi kehuja, ja miesparka hädissään saattoi minut Peggy-rouvan luo. Kerroin Peggylle, mistä oli kyse, ja hän ystävällisesti tulkkasi tanssiparilleni, mitä olin sanonut. Miesrukka kiitteli punastuen. Tai ehkä hän punoitti läkähtymistään tanssimme jälkeen, tiedä häntä. Minulle kuitenkin tuli hyvä mieli, kun sain Peggyn välityksellä kiittää herraa mukavasta tanssista ja valaa häneen ehkä hieman itseluottamusta sanoillani. Hän oli niin herttainen!

Ensimmäinen ruotsalaisherra tanssitti minua valssin pyörteissä pitkin lattiaa, ja se oli suorastaan huumaavaa. En pystynyt kätkemään pirskahtelevaa iloani vauhdikkaasta valssista. Illan päätteeksi daamit saivat jokainen mitalin annettavaksi tanssiaisten kuninkaalle, ja minä valitsin hänet. Monia muitakin hyviä ehdokkaita olisi ollut, mutta en enää muistanut heidän nimiään enkä erottanut frakkipukuisia herroja toisistaan. Kun sain ruotsalaisen partnerin vielä The Duke of Kent's Waltziinkin, saatoin todeta, että ruotsalaisiin herrasmiehiin saattoi aina luottaa: he kyllä pelastaisivat neidon pulasta, jos kyse oli tanssiaisista!

Kolmas setti kotiljonkileikkeineen oli hämärä, mutta idea selkisi hiljaksiin, kun touhua seurasi. Tanssijoille jaettiin esimerkiksi tietty väri - daameille pieni viuhka ja herroille kukka tai nauha - ja parin tuli löytää toisensa. Siis hieman kuin rusettiluistelua ilman rusetteja ja luistelua. Taas kerran Peggy-rouva oli yhtäkkiä kärppänä edessäni ja tarjosi minulle pientä lasipulloa. Hämmennyksekseni jouduin mukaan peliin. Minulle oli juuri työnnetty kukkaistuoksuinen hajuvesipullo. Jollakulla herroista oli hajuveteeni kastettu lehdykkä. Olin aivan kauhuissani. Meidän pitäisi löytää toisemme hajun perusteella. Ei minulla ole hajuaistia! Mainiota... Kuljeskelin joukossa tarjoten pulloani herroille tuoksuteltavaksi. Tuoksuni oli vaikea. Ruusut, orvokit, kielo ja laventeli löysivät toisensa melko vaivatta. Kukaan ei tuntunut tunnistavan tuoksuani samaksi kuin lehdykässään. Lopulta Peggy sysäsi vanhan preussilaisen upseerin eteeni ja ilmoitti, että olimme pari. Olin ollut orkidea. Laskin pulloni pöydälle essun huomaan ja astelin tanssilattialle.

Vanha upseeriparka! Valssi oli pitkä kuin nälkävuosi, ja jossain vaiheessa olin varma, että herra kupsahtaisi aivan juuri. Hänkin jännitti tanssimista kovasti ja piti silmät tiukasti naulittuina jonnekin kaukaisuuteen keskittyessään tanssittamaan minua ympäri lattiaa. Urhoollisesti hän pyöritti minua, vaikka pyöriminen selvästi heikotti häntä. Rauhoittelin, ettei meidän tarvinnut pyöriä koko ajan ja että voisimme tanssia aivan hyvin rauhallisemmin. Tanssin lopuksi talutin punakan ja huohottavan, vanhan upseerin tanssilattialta tukien häntä kevyesti, kun hänen askelensa hoipersivat. Sinnikkäästi hän kuitenkin tanssi loppuun asti, vaikka olisimme aivan hyvin voineet jättää valssin kesken.

Peggy-rouvan mies sen sijaan yritti kovasti päästä minusta eroon, kun tanssimme toista valssiamme kotiljonkien yhteen saattamina. Hän pahoitteli tanssittavansa minut vaimonsa luo ja jättävänsä minut hänen seuraansa, koska valssi oli niin pitkä. Juuri, kun olimme vain kolmisen metrin päässä tanssilattian äärellä istuvasta Peggystä, Peggy nousi ja kiersi toiselle puolelle lattiaa. Lutz-parka huokaisi epätoivoisena ja jatkoi tanssittamistani. Kun taas olimme melkein Peggyn kohdalla, hän otti ja käveli tyystin pois tanssilattian ääreltä illallispöytien väliin. Niin me sinnittelimme sitkeästi Lutzin kanssa tanssin loppuun, vaikka minun kävikin hieman sääliksi tanssittajaani.


Olin kinunnut essulta uuden tanssiaispuvun, koska olin etikettiin tutustuessani todennut, etten naimattomana naisena voinut käyttää leiskuvanpunaista pukuani tanssiaispukuna, koska se ei todellakaan ollut "light and gay". Essu muistutti, että minullahan oli vaaleansininen 1880-luvun tanssiaispuku, jota olin käyttänyt ensimmäisissä oskariaanisissa tanssiaisissani Tukholmassa, mutta se tuntui niin kovin lapsekkaalta ja jäykältä - eikä siinä ollut edes kunnon perää! Niinpä essu sitten taipui kuin taipuikin ompelemaan minulle uuden, silkkisen tanssiaispuvun, josta tuli mielestäni varsin "light and gay" ilman pelkäämääni tyllipalloefektiä. Vaaleansinistä silkkiä ja sinivihertävää, kirjailtua pitsiä samppanjanvärisin kukkakoristein. Emme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, ovatko kukat kamelioita vai orkideoja. Essun mielestä kamelioita, mutta en halua olla kamelianainen! Essu tosin mutisi, että essuna hänen on pian otettava epätoivoisetkin keinot (kameliat) käyttöönsä. Mitä lie silläkin tarkoitti... Puku kuitenkin oli aikas ihana ja toi mieleeni kukkaset veden kuohuissa. Niinpä puku saikin kaksi lempinimeä: Kamelianainen ja Pieni merenneito. Pieni kameliamerenneito?



Kaiken kaikkiaan ilta oli oikein hauska. Päivä oli kuitenkin ollut pitkä, ja väsymys alkoi painaa kolmannen setin aikana. Olin myös huomaamattani tanssinut koko illan koroissa, mitä en ole koskaan aikaisemmin tehnyt. Jalkapohjiani särki, ja seisominen alkoi olla tuskallista. Muutenkin oloni oli kummallinen: koko kroppaani väsytti ja särki, erityisesti vatsaa ja lantionseutua. Arvelin sen johtuvan vain korsetista, mutta olin silti valmis lähtemään hotellille, kun kiitossanat tanssiaisten päätteeksi oli lausuttu ja uudet ystävät hyvästelty.


Jotta kaikki ei olisi niin höttöistä tanssiaisunelmaa, sain hotellilla hyvin nopeasti selityksen heikkoon olooni: riisuessani sain vastaani veriset alusvaatteet. En keksi mystiselle verenvuodolle mitään vedenpitävää selitystä, mutta korsettia olisi helppo syyttää. Ehkä vedessä sittenkin oli jotain, mikä raastoi sisuskalujani? Tai sitten kuitenkin olin epävakaa paradoksi, ja tällä kertaa se ilmeni näin. Ota siitä sitten selvää, mutta tanssiaispukupyykkiä olisi luvassa, kun pääsisin kotiin. Käytyäni pesulla, levitettyäni vaatteeni tuulettumaan ja juotuani lisää vettä vetäydyin petiin hitusen huonovointisena mutta silti tyytyväisenä päivään. Se oli mennyt paljon paremmin kuin olin pelännyt: ihmiset olivat mukavia, meidät oli otettu lämpimästi vastaan, olin saanut jutella, tanssia ja pitää hauskaa. Ei siis lainkaan pöhkömpi reissu, vaikka vuode nyt tuntuikin keinuvan ja huone pyörivän villisti, kun suljin silmäni. Kyllä se siitä tasoittuisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti