lauantai 21. marraskuuta 2015

Kääks, Don Rosa!

Onhan se niin, että sitä on hyvä olla jokin tervehenkinen, sovelias ja yhteisöllinen harrastus, jossa pääsee kehittämään itseään. Kuten kuorolaulu! Aloitin (muistaakseni) kevättalvella kuorossa kiekumisen tamperelaisen nörttikuoro Pixel Sistersin riveissä. En tiedä, kuinka sovelias harrastus nörttikuoro on, koska ohjelmistostamme voi olla montaa mieltä: elokuva-, tv-sarja-, peli-, anime- yms. nörttien sydäntä lämmittävä musiikki ei ehkä ole sitä kuoro-ohjelmistoa, mikä ensimmäisenä tulee mieleen. Porukka on aivan kertakaikkisen loistavaa, ja ne kehittymismahdollisuudet...? Sanotaan näin, että minun kohdallani suunta on vain ylöspäin.

Tämä kuorovuosi huipentui ehdottomasti Don Rosalle laulamiseen Suomalaisessa Kirjakaupassa. Kuorolaisissa oli melko monta ankistia, joten olimme aivan täpinöissämme. Altto-Maria oli sovittanut meille Tuomas Holopaisen Music Inspired by the Life and Times of Scrooge -levyltä kappaleen The Last Sled, joka kertoo, miten Roope jättää White Agony Creekin taakseen. Kun puskimme tiemme läpi vellovan ihmismassan, asettauduimme kuorokaareen ankkamestarin eteen ja kerroimme, mitä aioimme hänelle laulaa, Rosan ilme oli näkemisen arvoinen. Intron päätteeksi Rosa jo hapuili nenäliinaa, ja ensimmäisten sanojen kohdalla pyyhki silmiään. Jokainen voi sitten itse päätellä syyn ankkamestarin kostuneisiin silmiin.

Hermostuneen ja vireellisesti hieman huojuvaisen esityksemme jälkeen pakenimme paikalta otettuamme yhteiskuvan Don Rosan kanssa. Suomalaiseen tapaan kieltäydyimme paniikissa, kun mestari halusi signeerata meidän kaikkien nuotit. Onneksi yksi kuorolaisista oli signeerausjonossa aivan ensimmäisten joukossa, joten saimme hyvin nopeasti viestin kahvilatukikohtaamme, että olisi syytä tulla takaisin virallisen signeeraustilaisuuden jälkeen, koska Rosa itse niin pyysi. Olimme vielä vähän enemmän fanityttöpaniikissa ja söimme lisää kakkua.

Pienen lahjan kanssa tassuttelimme takaisin kadun toiselle puolelle, kun signeeraustilaisuus läheni loppuaan. Siellä valkohapsinen ankkapiirtäjä yhä edelleen signeerasi, ja oli ihana nähdä, miten fanien kasvot loistivat, kun he poistuivat pöydän äärestä. Kun jonon viimeinenkin oli saanut signeerauksensa, hiippailimme ujoina paikalle. Kun tuli minun vuoroni, totta kai takeltelin sanoissani. Pyysin signeeraukset Roope Ankan elämä ja teot -albumeihin, jotka - hyss! - aion antaa joululahjaksi isälle, joka on aivan mahdoton Ankka-fani ja opetti minutkin lukemaan Akkaria. Tosin niin opetti kyllä äitikin, kun luki niitä minulle pienenä ääneen, ennen kuin opin puhumaan, ja siksi norsu on minulle yhä ruuti (jossain kohtaa norsu sanoo: "Truut!"), mutta enemmän Aku Ankka on minun ja isän juttu nykyään. No, joka tapauksessa tanssahtelin onnesta soikeana pöydän äärestä ja tajusin, että olin aivan yhtä höpsö kuin aikaisemmin katselemani myhäilevät pikkupojat.

Kääk, sain ihan oikeasti tavata Don Rosan! Vinhaa!

Näitä nuotteja ei pestä koskaan!

Kuvaan fotopomppasi myös joku vieras täti poseeraamaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti