lauantai 31. lokakuuta 2015

Viaporin kekri 1789

Kirjoitin jo aiemmin, miten Gustav von Fersenin allekirjoittama kutsu Viaporin kekriin herätti paljon kysymyksiä. Kaikki ei ollut kohdallaan. Gustav von Ferseniä ei löytynyt sukupuusta, ei kirjoista, vaikka miten kaivoin. Ei auttanut kuin suunnata vuoteen 1789, 31. päivään lokakuuta, ja kätkeä kasvot naamioon.

Juuri mikään ei mennyt, niin kuin olisi pitänyt. Jokin hypyssä menneeseen tökki. Hädin tuskin pääsin perille, ja tunsin oloni riepotelluksi rätiksi. Mikään ei pysynyt kasassa. Tunsin hajoavani palasiksi paineen alla, ja ilman Hilsua, joka sulki minut syliinsä ja antoi kyyneleitteni kastella valkoisen chemise à la reinensä, en olisi selvinnyt.

Seurasimme varsin kajahtaneelta messuajalta vaikuttanutta, hieman epäsiistiä herraa, jota epäilen Gustav von Ferseniksi tai ainakin hänen ystäväkseen tai palkollisekseen, linnapihalle muun väkijoukon tavoin. Mielipuolen - tai hyvin uskonnollisen henkilön - tavoin hän meuhkasi aukiolla auringonlaskun aikaan ja johdatti väen mantran tavoin huutamaan: "Kekri palaa!" Siitä en päässyt selville, oliko kekri palaamassa vai palamassa, mutta kuitenkin. Tunsin oloni epämukavaksi ja hypistelin äänimeisseliä taskussani. E moitti minua myhäillen tuhmaksi sen nähdessään. Minun ei kai olisi pitänyt ottaa sitä mukaan 1700-luvulle, mutta minkäs teet... Pyh, tuskin hän olisi Tohtoria moittinut.

Outo mies villitsi kansaa pakanalliseen kekrinviettoon ja kokoontumaan illan tullen rantaan kekripukinpolttoon. Minä en voinut hyvin. Jokin sanoi, etten voinut mennä sisälle ja liittyä muiden joukkoon kekri-illalliselle, jonne meidät oli kutsuttu. Olo oli karmea, ja mieli teki vain paeta paikalta. Halusin raitista ilmaa ja kävellä ympäri saarta rauhoittuakseni ja kootakseni itseni. Oli vain sellainen olo, ettei minusta ollut tähän touhuun.

Kävelimme komendantin talolle. Sen ikkunoista loisti kutsuva valo, ja ovi oli avoinna. Vieraita viittilöitiin sisään. Mekin livahdimme joukkoon. Salissa nainen soitti harppua, mutta korvani nappasivat peräkammarista puheita salaseurasta. Joku miespalvelija katosi juuri salaperäiseen portaikkoon johdattaen mukanaan pientä joukkoa. Palvelijatar vaikeni, kun uteliaana tiedustelin, mistä salaseurasta oikein puhuttiin. Olisiko se liittynyt jotenkin Gustav von Ferseniin, omituisiin "henkiin" ja pakanallisiin kekrimenoihin? Saatoin vain kuvitella, mitä jossain salaisessa kellarissa toimitettiin.

Törmäsimme taas pian Hilsuun, joka oli menossa hakemaan jotain unohtamaansa majapaikastamme. Me olimme ajatelleet suunnata kellotorniin, joten kuljimme samaa matkaa. Jälleen tunsin romahtavani ja hautasin kasvoni Hilsun puvun röyhelöihin ja itkin. En voinut käsittää, miksi minulla oli niin huono ja voimaton olo. Tunsin olevani yksin, niin yksin koko kaikkeudessa, vaikka seisoin ystävieni kanssa 1700-luvun Viaporissa. En käsittänyt, mikä minua vaivasi. Minusta tuntui kuin minun ei olisi pitänyt olla siellä. Ehkä olin vain vaivainen paradoksi.

Kellotorni oli tupaten täynnä porukkaa. Päätin rauhoitella itseäni vielä lisää kupillisella suklaajuomaa. Hilsu poistui päivällisille. E:kin loikkasi lauttaan ja takaisin omaan aikaamme. Siinä minä sitten seisoin yksin rantakasarmin kupeessa keskellä pimeää Viaporia. Näin vilauksia hengistä, ja ihmiset kiskoivat vaatteitaan tiukemmin ympärilleen viimassa suunnatessaan kekrinviettoon. Hengitin syvään, nostin naamion kasvoilleni ja lähdin kuljeskelemaan päämäärättömästi kohti pitopaikkaa. Ei haittaisi, vaikka poikkeaisinkin reitiltäni, harhautuisin tutkimaan paikkoja.

Oloni oli keskimäärin raskas ja ontto, ja pahoinvointi riipi sisuskalujani. Olisin varmasti ollut kalpean kammottava ilmestys ilman naamiotakin. En enää kohdannut henkiä voidakseni seurata niitä, mutta haahuillessani ääneti lyhtyni kanssa pimeillä kaduilla ja kujilla sain useammankin vastaantulijan loikkaamaan säikähtäneenä syrjään. Olisin halunnut käydä katsomassa sairastupaa, mutten koskaan löytänyt sitä. Sen sijaan löysin kauniin näkymän satamaan. Ankeassa käytävässä kaikuivat avun- ja tuskanhuudot ja nyyhkytykset. Sekavan oloinen nuori nainen aneli minua auttamaan, muttei vastannut, kun yritin kysyä, mikä oli hätänä. Nainen jatkoi matkaansa lasittunein katsein. En koskaan löytänyt huutojen lähdettä. Mitä oli tapahtunut? En saanut koskaan tietää. Pettyneenä kiipesin portaat ylös sinne, missä tiesin illallisia istuttavan. En koskenutkaan ruokaan. Ajatus syömisestä etoi, ja olin muutenkin täysin turta.

Naamioni ja lyhtyni.

En muista illasta enää juuri mitään. Mayah huolehti minut pöytään, kaatoi vettä pikariini. Kuuntelin keskusteluja. Taisin vähän osallistuakin. Hiljalleen ilta lähti rullaamaan normaalimpaan tapaan, ja jutusteleminen oli helpompaa, jopa mukavaa. Sain kuulla viimeisimpiä kuulumisia, ja varmistuipa sekin, ettei Lydia ollut ollut elokuisella piknikillä raskaana, vaikka olimme niin kauhuissamme jo ehtineet luullakin.

Kuva: M. Arvonen

Hilsu selostaa. Kuva: M. Arvonen

Essu oli normaaliakin pirullisempi.
Kuva: M. Arvonen

Jossain vaiheessa iltaa lähdimme Hilsun kanssa seikkailemaan tunneleihin tavoitteenamme etsiä "henkien" piilopaikka ja Gustav von Fersen ja selvittää koko kekrimysteeri. Oli ihan parasta päästä seikkailemaan Hilsun kanssa! Linnoituksessa liikkui jonkin verran väkeä, mutta onnistuimme välttämään suurimmat joukot ja saimme tutkia kaikessa rauhassa. Yksi herra heilansa kanssa eksyi samaan käytävään kanssamme, mutta joko näytimme niin viattomilta tai he olivat vallan ulalla, sillä hekin kääntyivät pian takaisin paremmin valaistuille reiteille sen enempää kyselemättä, mitä teimme.



Pöö!
Välillä tuntui, että ihmiset säikkyivät enemmän meitä kuin linnoituksessa vaeltavia henkiä, kun seisoimme hiljaa varjoissa ollaksemme näkymättömiä. Tosin voihan olla, että he pelkäsivät henkiä, ja säikähtivät, kun liikahdimme varjoissa ja lyhdyn valo välkähti pimeydessä. Pimeys oli jännittävää. Se ryömi iholla ja henkäili niskassa.



"Mikä se oli? Onko siellä joku?"


Vaelsimme pitkin käytävää yhä syvemmälle pimeyteen. Mitä kauemmas astelimme, sitä tiheämmäksi pimeys tiivistyi. Tuntui kuin pimeys olisi vanginnut äänetkin: jos jotain tapahtuisi, kukaan ei kuulisi meitä. Pimeys venytti etäisyyksiä, ja tiesin, että paluumatka valoon tuntuisi kestävän pienen ikuisuuden, jos meidän pitäisi juosta pimeässä helmoinemme. Käytävän päässä pienet portaat laskeutuivat vielä syvemmälle pimeyteen ja päättyivät lukittuun puuoveen, kuinkas muutenkaan.

Umpikujassa

"Aukea nyt... Lukkohan on metallia."

Näh. Ei ollut äänimeisselistä apua.

Kun vääntyneestä, turvonneesta puuovesta ei tullut yhtään mitään, päätimme antaa olla. Johtolankamme olivat lopussa, joten lähdimme paluumatkalle ihmisten ilmoille. Miten selkäpiitä hyysikään, kun jätimme mystisen oven taaksemme ja sukelsimme takaisin pimeään! Jokainen rapsahdus, jokainen kuviteltu askelten kaiku... Kuulinko sittenkin rahisevaa hengitystä? Salamannopeita liikkeitä varjoissa? Katse poukkoili villinä silmäkulmasta toiseen, ja olin valmiina mojauttamaan mahdollista henkeä, kummitusta tai muuta mörköä lyhdyllä ja tuijottamaan räväyttämättä, jos katse tapaisi patsaan. Sellainenkin pieni ajatus kävi päässä: miksipä ei näissä tunneleissa saattaisi olla jossain nurkassa saalista vaaniva patsas? Kuten arvata saattaa, pääsimme kuitenkin aivan ehjin nahoin ja yhtenä kappaleena takaisin linnapihalle.



Oli aika palata takaisin juhlaväen joukkoon. Ehkä voisimme vielä jatkaa mysteerin selvittämistä myöhemmin. Olihan luvassa vielä kekripukinpoltto. Sitä katsomaan kerääntyisi suuri joukko ihmisiä. Se olisi illan kohokohta, kaiken huipentuma. Silloin, jos milloin, uskoisi jotain tapahtuvan.

Aikamatkaaja partioi pimeässä.

Siirryimme muiden naisten kanssa pienenä seurueena poukamaan, jonne pukki oli kasattu poltettavaksi. Tunnelma oli kihelmöivä. Rummut kumisivat rannoilla. Ihmiset veivät pukille omia suruja ja murheitaan. Mietin itsekseni, miten suuri määrä surua pukin mukana savuaisi yötaivaalle. Suru on valtava voima, se liikuttaa meitä kaikkia. Mietin, mitä se nyt mahtoi liikuttaa, ketä ruokkia, kun ihmiset uhrasivat surujaan pukille. Mitä nuo murheet kertoisivat ihmisistä? Vain askelenmitan jäljessä kulkisivat viha ja epätoivo. Pohdin, mahtoiko mustissa aalloissa lymytä jokin olento, joka käytti näitä synkkiä ajatuksia ja tunteita ravinnokseen. Mitä se niillä tekisi? Toisaalta tuntui myös lohdulliselta, että joku keventäisi ihmisten taakkaa ottamalla heidän surunsa. Ehkä se oli palvelus. Ehkä otus oli lempeä luonnoltaan. Tai ehkä se saisi surujen kautta otteen ihmisistä, nousisi aalloista, orjuuttaisi hyödylliseksi katsomansa yksilöt nukkekätyreikseen ja imisi loppujen ihmisten aivot pellolle... Mistä sitä ikinä tietäisi!


"Kekri palaa!" kaikui jälleen mantran lailla pitkin rantoja, ja minusta alkoi todella tuntua siltä, että jokin on palaamassa - ei ehkä vielä, mutta joskus. Ehkä se ei vielä ollut riittävän vahva, mutta vahvistuisi vuosien saatossa tarpeeksi. Vihdoin lieskat nuolivat pukkia, rummut jyskivät ja ihmiset huusivat ja taputtivat. Se kaikki tuntui niin alkukantaiselta. Hiljalleen rannalla törrötti enää vain hiiltynyt pukinraato, joka oli vienyt mennessään ihmisten murheet. Koko sen ajan aallot olivat pysyneet vaiti. Minne murheet menivät? Sen olisin halunnut tietää.

Yllätyksekseni törmäsin essuun, jota liehakoi hyvin kovasti humalainen taiteilijanuorukainen Eddie. Suuremmaksi yllätyksekseni huomasin olevani kohta yhtä lailla Eddien hurmuroinnin kohteena, ja hän oli ilmeisesti viemässä sekä minua että essua ateljeehensa - mitä tekemään, en tahdo ajatella sen enempää. Kieltäydyin kunniasta Eddien pettymykseksi. Puhetta ryöppysi valtoimenaan villisti ja vapaasti elämästään nauttivan nuorukaisen suusta. Aatelisnuorukainen oli juonut ja pelannut kaiken hevosestaan isänsä kartanoon, ja käsitykseni mukaan eleli sisarensa siivellä. Siskoparka. Mutta Eddie nautti elämästään, vaikken voinutkaan olla ajattelematta, oliko hän vain sekaisin jonkin aivopesun tai muun pääkoppaankäyvän käsittelyn jäljiltä.

Ainakin Eddie oli täysin huoleton. Hmm, ihmiset olivat juuri uhranneet surujaan ja nyt samassa vastaan tulee joku niinkin suruton ja murheeton kuin Eddie? Sattumaako? Tällaisiako ihmisistä haluttiin tehdä? Jotta ihmisillä olisi parempi olla vai jotta ihmisistä ei olisi puolustautumaan invaasion tullen? En saanut ainakaan vielä tietää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti