sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Keskiaikaisena leikkitätinä

Museokeskus Vapriikista pyydettiin meitä pitämään keskiaikaista leikkikenttää lasten museosunnuntaihin. Ensinnäkin on aivan pakko sanoa, että lasten museosunnuntai on aivan mahtava idea! Lapsia pitäisi viedä enemmänkin museoihin, koska lapset ovat uteliaita ja museoissa on niin paljon jännittäviä asioita. Museoissa kuuluu olla utelias ja ihmetellä! Ja mitä lapset tekisivät paremmin...? Niinpä. Lapset museoon siis!

Viikonlopussa oli kaikenlaista säätöä. En kyllä enää muista, mitä, sillä kun kirjoitan tätä on jo joulukuu. Oikeastaan joulu on jo aivan pian. Joka tapauksessa sunnuntaiaamu meni sählätessä, Huhuu oli myöhässä ja minä olin unohtanut kenkäni. Reppu selässä ja erittäin epämääräisesti pukeutuneena uskaltauduin infotiskille kysymään yhteyshenkilöämme.

Tyyli ennen kaikkea... Voi, hyvä Luoja!

Kiireisellä aikataululla kokosimme Turusta lainattua leikkikenttää, ja yhteyshenkilömme opasti minua ja myöhemmin paikalle ilmestyneitä muita leikkikentän saloihin. Säkkitappelussa lapset saisivat lyödä toisiaan, mutta vain pehmeillä säkeillä, eivät renkaiden pyydystämiseen tarkoitetuilla peitsillä. Keppihevoset pitäisi palauttaa takaisin leikin jälkeen, ja kaalia ei saisi pahoinpidellä. Tabardit olisivat kivat, ja vanhemmat vahtisivat lapsia, koska emme olleet lapsiparkki. Loistavaa. Kaikki kunnossa.

Leikkikentällä oli keppihevosia ja esterata, jota kirmata päästä päähän. Koukkuihin oli ripustettu renkaita, joita sai yrittää pyydystää peitsillä. Tämä osoittautui yllättävän vaikeaksi. Samalla piti vahtia, ettei peitsiä alettu käyttää kaverin mätkimiseen ja ritarillisiin välienselvittelyihin. Säkkitappelussa pääsi mätkimään kaveria oikein olan takaa ja tasapainoilemaan viivalla mittelön merkeissä. Tinttamareskeissakin pääsi poseeraamaan Pyhänä Yrjönä ja linnanneitona, jolla jostain mystisestä syystä oli yksisarvinen kaverinaan. Olipa leikkikentällä nahkainen lelukirveskin, jolla sai heittää tarkkuutta kaaliin. Useimmiten lapset tosin aggressiivisesti ja suunnattomalla päättäväisyydellä tahtoivat hakata kaalin tohjoksi nahkaisella kirveellä. Emme edes uskoneet, että kaalista oli moisella työkalulla mahdollista saada irti kappaleita, mutta... no, lapset ovat yllättävän sinnikkäitä yrittäessään tuhota jotakin. Muutamaan otteeseen jouduimme siivoamaan kaalinjäänteitä pitkin lattiaa.

Mikä on parasta leikkikentän pyörittämisessä? Leikkikenttä itse tietenkin! Koko työpiste on yhtä leikkikenttää. Jotkut lapset myös tarvitsivat hieman rohkaisua uskaltaakseen leikkiä, joten saimme välillä toimia myös esileikkijöinä. Toisaalta hiljaisina hetkinä meiltä ei puuttunut viihdykettä.

Taistelumurmeli ottaa matsia. Hienostuneita renessanssineitoja.

Virtaviivaisten esteratsujemme tallissa oli pari Tuttiritarin Rusinante-ratsun sukulaista, jotka nimesimme Rusinaksi ja Tapolaksi. Aivan pienimmille lapsille nämä pollet olivat liian suuria, ja isommatkin leikkiväiset saivat varoa, etteivät kompastuneet esteillä. Hevosilla kun oli hieman etupainotteisuusongelmia, jotka ratkesivat vain kasaamalla konin riittävän lyhyillä ohjilla. Totta kai otimme Huhuun kanssa pariinkin otteeseen pienet estekilvoittelut ja ratsastimme ympäri museota. Minä sain ratsukseni Tapolan, ja Rusinasta tuli Huhuun luotettu, joskin epäluotettava ratsu. Keskiaika- ja renessanssihelmojen kanssa esteisiin tuli oma lisähaasteensa, mutta hyvin niistä selvisimme, kun vain huolehdimme selkeästä ja lennokkaasta askelluksesta, joka siirsi helmat aina sopivasti sivuun.

Heijaa, Tapola! Yli esteiden! Kohti ääretöntä ja sen yli!

"Jotain levottomia tätejä? Ei me ainakaan olla nähty..."
Jättäisitkö lapsesi näiden aikamatkaajien huomaan? Onneksi ei
oltu lapsiparkki.

Kahvilassa on kuulemma pullaa. Täyttä laukkaa, allons-y!
Välillä Murmelia kuulemma hävetti. 

Opetimme myös tanssia. Yllätykseksemme se oli todella suosittua, ja kiinnostuneita riitti. Olin aivan puulla päähän lyöty, kun ensimmäiseen tanssiin tuli aina vain lisää ja lisää tanssijoita, ja piiri kasvoi niin suureksi, että täytimme koko tilan. Se oli hienoa. Muutenkin oli mahtavaa, että tanssit herättivät niin paljon kiinnostusta ja että rohkeita kokeilijoita piisasi, sillä yleensä saamme raapia ja maanitella yleisöä kokeilemaan, mikä on molemmin puolin todella kiusallista. Onneksi tällä kertaa tätä ongelmaa ei ollut, ja saimme kaikki pitää hauskaa tanssien.

Kävimme jälleen ajamassa metsäkonesimulaattorilla, ja olin jo vähän parempi kuski kuin viimeksi, mutta en siltikään saanut konetta kääntymään aivan kaikissa mutkissa. Pyörähdimme Murmelin kanssa myös pelaamassa tulevan pelimuseon koneilla. En tiennyt, että on olemassa peli Uuno Turhapuro muuttaa maalle. Joka tapauksessa olin siinä tolkuttoman huono. Murmelin Tetris sujuikin paremmin.

Pyhiinvaellusnäyttely oli viimeistä päivää auki, ja kävimme siellä tekemässä Murmelin kotitehtäviä. Minun piti käydä ottamassa kuva yhdestä opastetekstistä, jotta Murmeli saisi miettiä, mikä on pyhiinvaellusten merkitys nykyihmiselle ja miksi me yhä välillä vaeltelemme pyhiin. Samalla kävimme taas vilkaisemassa epäilyttävää Hiljaisuuden kappelia.

Huhuu, apua! Olemme täällä!
Ne saivat meidät!

Hiljaisuuden kappeli. Chapel of Silence. Ne ovat kaikkialla.
Tämä kappeli sentään sulkeutui näyttelyn mukana.

Olipas hauska päivä keskiaikaisena leikkikenttätätinä ja museoseikkailijana. Päivän päätteeksi oli puhetta yhteyshenkilömme kanssa, että josko voisimme tulla tammikuussa Vapriikki Vintageen järjestämään 1700-lukuteemaista ohjelmaa. Tarjous, josta ei voi kieltäytyä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti