lauantai 31. lokakuuta 2015

Viaporin kekri 1789

Kirjoitin jo aiemmin, miten Gustav von Fersenin allekirjoittama kutsu Viaporin kekriin herätti paljon kysymyksiä. Kaikki ei ollut kohdallaan. Gustav von Ferseniä ei löytynyt sukupuusta, ei kirjoista, vaikka miten kaivoin. Ei auttanut kuin suunnata vuoteen 1789, 31. päivään lokakuuta, ja kätkeä kasvot naamioon.

Juuri mikään ei mennyt, niin kuin olisi pitänyt. Jokin hypyssä menneeseen tökki. Hädin tuskin pääsin perille, ja tunsin oloni riepotelluksi rätiksi. Mikään ei pysynyt kasassa. Tunsin hajoavani palasiksi paineen alla, ja ilman Hilsua, joka sulki minut syliinsä ja antoi kyyneleitteni kastella valkoisen chemise à la reinensä, en olisi selvinnyt.

Seurasimme varsin kajahtaneelta messuajalta vaikuttanutta, hieman epäsiistiä herraa, jota epäilen Gustav von Ferseniksi tai ainakin hänen ystäväkseen tai palkollisekseen, linnapihalle muun väkijoukon tavoin. Mielipuolen - tai hyvin uskonnollisen henkilön - tavoin hän meuhkasi aukiolla auringonlaskun aikaan ja johdatti väen mantran tavoin huutamaan: "Kekri palaa!" Siitä en päässyt selville, oliko kekri palaamassa vai palamassa, mutta kuitenkin. Tunsin oloni epämukavaksi ja hypistelin äänimeisseliä taskussani. E moitti minua myhäillen tuhmaksi sen nähdessään. Minun ei kai olisi pitänyt ottaa sitä mukaan 1700-luvulle, mutta minkäs teet... Pyh, tuskin hän olisi Tohtoria moittinut.

Outo mies villitsi kansaa pakanalliseen kekrinviettoon ja kokoontumaan illan tullen rantaan kekripukinpolttoon. Minä en voinut hyvin. Jokin sanoi, etten voinut mennä sisälle ja liittyä muiden joukkoon kekri-illalliselle, jonne meidät oli kutsuttu. Olo oli karmea, ja mieli teki vain paeta paikalta. Halusin raitista ilmaa ja kävellä ympäri saarta rauhoittuakseni ja kootakseni itseni. Oli vain sellainen olo, ettei minusta ollut tähän touhuun.

Kävelimme komendantin talolle. Sen ikkunoista loisti kutsuva valo, ja ovi oli avoinna. Vieraita viittilöitiin sisään. Mekin livahdimme joukkoon. Salissa nainen soitti harppua, mutta korvani nappasivat peräkammarista puheita salaseurasta. Joku miespalvelija katosi juuri salaperäiseen portaikkoon johdattaen mukanaan pientä joukkoa. Palvelijatar vaikeni, kun uteliaana tiedustelin, mistä salaseurasta oikein puhuttiin. Olisiko se liittynyt jotenkin Gustav von Ferseniin, omituisiin "henkiin" ja pakanallisiin kekrimenoihin? Saatoin vain kuvitella, mitä jossain salaisessa kellarissa toimitettiin.

Törmäsimme taas pian Hilsuun, joka oli menossa hakemaan jotain unohtamaansa majapaikastamme. Me olimme ajatelleet suunnata kellotorniin, joten kuljimme samaa matkaa. Jälleen tunsin romahtavani ja hautasin kasvoni Hilsun puvun röyhelöihin ja itkin. En voinut käsittää, miksi minulla oli niin huono ja voimaton olo. Tunsin olevani yksin, niin yksin koko kaikkeudessa, vaikka seisoin ystävieni kanssa 1700-luvun Viaporissa. En käsittänyt, mikä minua vaivasi. Minusta tuntui kuin minun ei olisi pitänyt olla siellä. Ehkä olin vain vaivainen paradoksi.

Kellotorni oli tupaten täynnä porukkaa. Päätin rauhoitella itseäni vielä lisää kupillisella suklaajuomaa. Hilsu poistui päivällisille. E:kin loikkasi lauttaan ja takaisin omaan aikaamme. Siinä minä sitten seisoin yksin rantakasarmin kupeessa keskellä pimeää Viaporia. Näin vilauksia hengistä, ja ihmiset kiskoivat vaatteitaan tiukemmin ympärilleen viimassa suunnatessaan kekrinviettoon. Hengitin syvään, nostin naamion kasvoilleni ja lähdin kuljeskelemaan päämäärättömästi kohti pitopaikkaa. Ei haittaisi, vaikka poikkeaisinkin reitiltäni, harhautuisin tutkimaan paikkoja.

Oloni oli keskimäärin raskas ja ontto, ja pahoinvointi riipi sisuskalujani. Olisin varmasti ollut kalpean kammottava ilmestys ilman naamiotakin. En enää kohdannut henkiä voidakseni seurata niitä, mutta haahuillessani ääneti lyhtyni kanssa pimeillä kaduilla ja kujilla sain useammankin vastaantulijan loikkaamaan säikähtäneenä syrjään. Olisin halunnut käydä katsomassa sairastupaa, mutten koskaan löytänyt sitä. Sen sijaan löysin kauniin näkymän satamaan. Ankeassa käytävässä kaikuivat avun- ja tuskanhuudot ja nyyhkytykset. Sekavan oloinen nuori nainen aneli minua auttamaan, muttei vastannut, kun yritin kysyä, mikä oli hätänä. Nainen jatkoi matkaansa lasittunein katsein. En koskaan löytänyt huutojen lähdettä. Mitä oli tapahtunut? En saanut koskaan tietää. Pettyneenä kiipesin portaat ylös sinne, missä tiesin illallisia istuttavan. En koskenutkaan ruokaan. Ajatus syömisestä etoi, ja olin muutenkin täysin turta.

Naamioni ja lyhtyni.

En muista illasta enää juuri mitään. Mayah huolehti minut pöytään, kaatoi vettä pikariini. Kuuntelin keskusteluja. Taisin vähän osallistuakin. Hiljalleen ilta lähti rullaamaan normaalimpaan tapaan, ja jutusteleminen oli helpompaa, jopa mukavaa. Sain kuulla viimeisimpiä kuulumisia, ja varmistuipa sekin, ettei Lydia ollut ollut elokuisella piknikillä raskaana, vaikka olimme niin kauhuissamme jo ehtineet luullakin.

Kuva: M. Arvonen

Hilsu selostaa. Kuva: M. Arvonen

Essu oli normaaliakin pirullisempi.
Kuva: M. Arvonen

Jossain vaiheessa iltaa lähdimme Hilsun kanssa seikkailemaan tunneleihin tavoitteenamme etsiä "henkien" piilopaikka ja Gustav von Fersen ja selvittää koko kekrimysteeri. Oli ihan parasta päästä seikkailemaan Hilsun kanssa! Linnoituksessa liikkui jonkin verran väkeä, mutta onnistuimme välttämään suurimmat joukot ja saimme tutkia kaikessa rauhassa. Yksi herra heilansa kanssa eksyi samaan käytävään kanssamme, mutta joko näytimme niin viattomilta tai he olivat vallan ulalla, sillä hekin kääntyivät pian takaisin paremmin valaistuille reiteille sen enempää kyselemättä, mitä teimme.



Pöö!
Välillä tuntui, että ihmiset säikkyivät enemmän meitä kuin linnoituksessa vaeltavia henkiä, kun seisoimme hiljaa varjoissa ollaksemme näkymättömiä. Tosin voihan olla, että he pelkäsivät henkiä, ja säikähtivät, kun liikahdimme varjoissa ja lyhdyn valo välkähti pimeydessä. Pimeys oli jännittävää. Se ryömi iholla ja henkäili niskassa.



"Mikä se oli? Onko siellä joku?"


Vaelsimme pitkin käytävää yhä syvemmälle pimeyteen. Mitä kauemmas astelimme, sitä tiheämmäksi pimeys tiivistyi. Tuntui kuin pimeys olisi vanginnut äänetkin: jos jotain tapahtuisi, kukaan ei kuulisi meitä. Pimeys venytti etäisyyksiä, ja tiesin, että paluumatka valoon tuntuisi kestävän pienen ikuisuuden, jos meidän pitäisi juosta pimeässä helmoinemme. Käytävän päässä pienet portaat laskeutuivat vielä syvemmälle pimeyteen ja päättyivät lukittuun puuoveen, kuinkas muutenkaan.

Umpikujassa

"Aukea nyt... Lukkohan on metallia."

Näh. Ei ollut äänimeisselistä apua.

Kun vääntyneestä, turvonneesta puuovesta ei tullut yhtään mitään, päätimme antaa olla. Johtolankamme olivat lopussa, joten lähdimme paluumatkalle ihmisten ilmoille. Miten selkäpiitä hyysikään, kun jätimme mystisen oven taaksemme ja sukelsimme takaisin pimeään! Jokainen rapsahdus, jokainen kuviteltu askelten kaiku... Kuulinko sittenkin rahisevaa hengitystä? Salamannopeita liikkeitä varjoissa? Katse poukkoili villinä silmäkulmasta toiseen, ja olin valmiina mojauttamaan mahdollista henkeä, kummitusta tai muuta mörköä lyhdyllä ja tuijottamaan räväyttämättä, jos katse tapaisi patsaan. Sellainenkin pieni ajatus kävi päässä: miksipä ei näissä tunneleissa saattaisi olla jossain nurkassa saalista vaaniva patsas? Kuten arvata saattaa, pääsimme kuitenkin aivan ehjin nahoin ja yhtenä kappaleena takaisin linnapihalle.



Oli aika palata takaisin juhlaväen joukkoon. Ehkä voisimme vielä jatkaa mysteerin selvittämistä myöhemmin. Olihan luvassa vielä kekripukinpoltto. Sitä katsomaan kerääntyisi suuri joukko ihmisiä. Se olisi illan kohokohta, kaiken huipentuma. Silloin, jos milloin, uskoisi jotain tapahtuvan.

Aikamatkaaja partioi pimeässä.

Siirryimme muiden naisten kanssa pienenä seurueena poukamaan, jonne pukki oli kasattu poltettavaksi. Tunnelma oli kihelmöivä. Rummut kumisivat rannoilla. Ihmiset veivät pukille omia suruja ja murheitaan. Mietin itsekseni, miten suuri määrä surua pukin mukana savuaisi yötaivaalle. Suru on valtava voima, se liikuttaa meitä kaikkia. Mietin, mitä se nyt mahtoi liikuttaa, ketä ruokkia, kun ihmiset uhrasivat surujaan pukille. Mitä nuo murheet kertoisivat ihmisistä? Vain askelenmitan jäljessä kulkisivat viha ja epätoivo. Pohdin, mahtoiko mustissa aalloissa lymytä jokin olento, joka käytti näitä synkkiä ajatuksia ja tunteita ravinnokseen. Mitä se niillä tekisi? Toisaalta tuntui myös lohdulliselta, että joku keventäisi ihmisten taakkaa ottamalla heidän surunsa. Ehkä se oli palvelus. Ehkä otus oli lempeä luonnoltaan. Tai ehkä se saisi surujen kautta otteen ihmisistä, nousisi aalloista, orjuuttaisi hyödylliseksi katsomansa yksilöt nukkekätyreikseen ja imisi loppujen ihmisten aivot pellolle... Mistä sitä ikinä tietäisi!


"Kekri palaa!" kaikui jälleen mantran lailla pitkin rantoja, ja minusta alkoi todella tuntua siltä, että jokin on palaamassa - ei ehkä vielä, mutta joskus. Ehkä se ei vielä ollut riittävän vahva, mutta vahvistuisi vuosien saatossa tarpeeksi. Vihdoin lieskat nuolivat pukkia, rummut jyskivät ja ihmiset huusivat ja taputtivat. Se kaikki tuntui niin alkukantaiselta. Hiljalleen rannalla törrötti enää vain hiiltynyt pukinraato, joka oli vienyt mennessään ihmisten murheet. Koko sen ajan aallot olivat pysyneet vaiti. Minne murheet menivät? Sen olisin halunnut tietää.

Yllätyksekseni törmäsin essuun, jota liehakoi hyvin kovasti humalainen taiteilijanuorukainen Eddie. Suuremmaksi yllätyksekseni huomasin olevani kohta yhtä lailla Eddien hurmuroinnin kohteena, ja hän oli ilmeisesti viemässä sekä minua että essua ateljeehensa - mitä tekemään, en tahdo ajatella sen enempää. Kieltäydyin kunniasta Eddien pettymykseksi. Puhetta ryöppysi valtoimenaan villisti ja vapaasti elämästään nauttivan nuorukaisen suusta. Aatelisnuorukainen oli juonut ja pelannut kaiken hevosestaan isänsä kartanoon, ja käsitykseni mukaan eleli sisarensa siivellä. Siskoparka. Mutta Eddie nautti elämästään, vaikken voinutkaan olla ajattelematta, oliko hän vain sekaisin jonkin aivopesun tai muun pääkoppaankäyvän käsittelyn jäljiltä.

Ainakin Eddie oli täysin huoleton. Hmm, ihmiset olivat juuri uhranneet surujaan ja nyt samassa vastaan tulee joku niinkin suruton ja murheeton kuin Eddie? Sattumaako? Tällaisiako ihmisistä haluttiin tehdä? Jotta ihmisillä olisi parempi olla vai jotta ihmisistä ei olisi puolustautumaan invaasion tullen? En saanut ainakaan vielä tietää.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Kutsu Viaporin kekriin

Kutsu Viaporin kekriin herätti ehdottomasti mielenkiintoni. Kutsun on allekirjoittanut Gustav von Fersen lokakuussa 1789. Gustav von Fersen? Ei kuulostanut yhtään tutulta. Pikainen kyselykierros Huhuulle, essulle ja Mayahille paljasti, etten raapinut päätäni yksin.

Kuva: Viaporin kekri / Suomenlinna

Vaikka miten kaivoin nettiä sekä suomeksi että ruotsiksi ja tongin esiin von Fersenien sukupuun syynättäväkseni, en onnistunut löytämään jälkeäkään Gustav von Fersenistä ennen Gustav Hans von Fersenin syntymää vuonna 1802. Mitäs nyt kummaa? Kuinka ihmeessä? Voi, Gustav, minne olet kadonnut? Miksi sinua ei löydy sukupuustasi tai historiankirjoista niin kuin koko muu sukusi? Miten voi niin merkittävän suvun jäsen noin vain kadota historiankirjoista?

Luin kutsua yhä uudestaan ja selasin von Fersenien sukupuuta siinä toivossa, että Gustav yhtäkkiä ilmestyisikin sinne johonkin tolkulliseen kohtaan. Mysteeri yhtä aikaa sekä kutkutti että ärsytti minua. Yhtä kaikki se kiihotti mieltäni, ja tuntui kohtuuttoman epäreilulta, että pitäisi vielä odottaa viikko, ennen kuin pääsisin livahtamaan vuoden 1789 lokakuun viimeiseen päivään. 

Kun luin kutsua tarkemmin, se antoi muutamia vihjeitä tästä salaperäisestä herra Gustavista ja hänen tilanteestaan. Ottamatta kantaa siihen, kuka Gustav von Fersen on, hän ei ilmeisesti ole järin läheisissä väleissä kirkon kanssa. Tarkoituksella vai vasten tahtoaan? Sitä emme voi tietää. Ainakin hän tuntuu pitävän tärkeinä kirkon mielestä pakanallisia kekriperinteitä. Onko hän aina ollut sitä mieltä? Haluaako hän vain pitää hauskaa ja talloa samalla kirkon varpaille? Vai onko juuri nyt tapahtunut jotain sellaista, mikä edellyttää kekriperinteiden suorittamista? Tai jonkin muun asian toimittamista kekriperinteisiin verhottuna? Aikaisemmin olin saanut tietää, että linnoituksen varjoissa on nähty kulkevan tummia hahmoja, joiden kasvot huppu on peittänyt. Ne ovat kulkeneet linnoituksen varjoissa kuin etsien jotakin. Etsien mitä? Gustavia? Ihmisiä?

Kuva: Viaporin kekri / Suomenlinna

Lyhdyt vaikuttivat tärkeiltä. Niitä pitää sytyttää vielä paljon lisää, jotteivät henget vie juhlavieraita. Lyhdyt siis suojelevat vieraita hengiltä, jotka tahtovat viedä ihmisiä. Viedä minne? Miksi? Mikä lyhdyissä pitää ne loitolla? Valo? Lämpö? Jokin muu? Elävätkö nämä henget vain pimeydessä? Jos lyhtyjäkin täytyy vielä sytyttää, tarkoittaako se, että lyhtyjä on jo sytytetty? Ovatko henget jo Viaporissa? Mitä ne etsivät? Onko ihmisiä kadonnut? Vai ovatko lyhdyt vain tuomassa valheellista turvallisuudentunnetta ihmisille? Onko kekri-illallisen tarkoitus vain saada ihmiset turvallisesti yhteen kiviseinien sisään? Onko ylipäätään hyvä juttu, että ihmiset kerääntyvät yhteen paikkaan, jos henget sittenkin päättäisivät hyökätä? Silloinhan juhlaväki olisi kuin tarjottimella loukussa juhlasalissa.

Sain kursittua kasaan parikin teoriaa. Oikeastaan useammankin, mutta osa niistä ei vain loksahda kohdilleen. Vastha neradat esimerkiksi. Jep, väijyvät pimeässä, ihmisiä "katoaa" ja lyhdyt voisivat suojella jonkin verran. Ei silti selittäisi Gustavin katoamista sukupuustaan tai huppuheeboja. Olisiko Gustav kuitenkin vuonna 1802 syntynyt Gustav Hans von Fersen, aikamatkaaja, joka olisi palannut ajassa isänsä aikaan? Mayah ehdotti, että ehkä Suomenlinnan salaisista tunneleista jokin onkin portti menneeseen ja Gustav olisi vain vahingossa ryöminyt väärään koloon. Mitä hän ikinä olisikaan tehnyt, siitä olisi voinut seurata paradoksi, joka pitäisi puhdistaa. Ei, ei silti selittäisi huppuhahmoja, eivätkä reaperit ennenkään ole käsittääkseni saalistaneet vain yhtä tiettyä henkilöä. Sitä paitsi en itse pidä tästä vaihtoehdosta. Periaatteessa on hyvin häviävän pieni mahdollisuus, että itsekin olisin paradoksi, ja silloin en tahdo yhtään reaperia samalle saarelle kanssani. Toisaalta jos olisi niin, että Gustav tosiaan olisi putkahtanut jonkin tunnelin kautta omasta ajastaan menneeseen, tilanne olisi teoriassa helppo korjata etsimällä kolo, josta Gustav on tullut läpi, ja palauttaa hänet sen kautta omaan aikaansa. Mutta ne hupputyypit... Päättömiä munkkeja? Miksi? Onko tämä ansa Tohtorille? Tuntuu päättömältä. Itkeviä enkeleitä? Ei. Niiden on nähty liikkuvan. Mutta mikä voi pyyhkiä ihmisiä ajasta täysin jäljettömiin? 

Tässä vaiheessa on tietenkin jo selvää, etten voi vastustaa seikkailua. Kuitenkin kutsun lukeminen särkee sydämeni yhä uudelleen, koska se vaikuttaa epätoivoisen miehen piilotetulta hätähuudolta. Jotain pelottavaa on tapahtumassa, eikä hän selviäisi siitä yksin. En edes tahdo ajatella, osaako Gustav aavistaa, ettei häntä ehkä kohta ole enää olemassakaan. Ei ehkä koskaan ole ollutkaan. 

Pitäisi vain selvittää, mitä nämä "henget" ovat ja miksi ne syövät ihmisiä ajasta. Pahoin pelkään, että emme voi estää Gustavin kohtaloa, mutta ainakin voimme olla hänen tukenaan hänen viimeisenä iltanaan, ennen kuin hän pyyhkiytyy pois ajasta. Älä huoli, Gustav. Me olemme tulossa ja tuomme omat lyhdyt mukanamme. 

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Keskiaikaisena leikkitätinä

Museokeskus Vapriikista pyydettiin meitä pitämään keskiaikaista leikkikenttää lasten museosunnuntaihin. Ensinnäkin on aivan pakko sanoa, että lasten museosunnuntai on aivan mahtava idea! Lapsia pitäisi viedä enemmänkin museoihin, koska lapset ovat uteliaita ja museoissa on niin paljon jännittäviä asioita. Museoissa kuuluu olla utelias ja ihmetellä! Ja mitä lapset tekisivät paremmin...? Niinpä. Lapset museoon siis!

Viikonlopussa oli kaikenlaista säätöä. En kyllä enää muista, mitä, sillä kun kirjoitan tätä on jo joulukuu. Oikeastaan joulu on jo aivan pian. Joka tapauksessa sunnuntaiaamu meni sählätessä, Huhuu oli myöhässä ja minä olin unohtanut kenkäni. Reppu selässä ja erittäin epämääräisesti pukeutuneena uskaltauduin infotiskille kysymään yhteyshenkilöämme.

Tyyli ennen kaikkea... Voi, hyvä Luoja!

Kiireisellä aikataululla kokosimme Turusta lainattua leikkikenttää, ja yhteyshenkilömme opasti minua ja myöhemmin paikalle ilmestyneitä muita leikkikentän saloihin. Säkkitappelussa lapset saisivat lyödä toisiaan, mutta vain pehmeillä säkeillä, eivät renkaiden pyydystämiseen tarkoitetuilla peitsillä. Keppihevoset pitäisi palauttaa takaisin leikin jälkeen, ja kaalia ei saisi pahoinpidellä. Tabardit olisivat kivat, ja vanhemmat vahtisivat lapsia, koska emme olleet lapsiparkki. Loistavaa. Kaikki kunnossa.

Leikkikentällä oli keppihevosia ja esterata, jota kirmata päästä päähän. Koukkuihin oli ripustettu renkaita, joita sai yrittää pyydystää peitsillä. Tämä osoittautui yllättävän vaikeaksi. Samalla piti vahtia, ettei peitsiä alettu käyttää kaverin mätkimiseen ja ritarillisiin välienselvittelyihin. Säkkitappelussa pääsi mätkimään kaveria oikein olan takaa ja tasapainoilemaan viivalla mittelön merkeissä. Tinttamareskeissakin pääsi poseeraamaan Pyhänä Yrjönä ja linnanneitona, jolla jostain mystisestä syystä oli yksisarvinen kaverinaan. Olipa leikkikentällä nahkainen lelukirveskin, jolla sai heittää tarkkuutta kaaliin. Useimmiten lapset tosin aggressiivisesti ja suunnattomalla päättäväisyydellä tahtoivat hakata kaalin tohjoksi nahkaisella kirveellä. Emme edes uskoneet, että kaalista oli moisella työkalulla mahdollista saada irti kappaleita, mutta... no, lapset ovat yllättävän sinnikkäitä yrittäessään tuhota jotakin. Muutamaan otteeseen jouduimme siivoamaan kaalinjäänteitä pitkin lattiaa.

Mikä on parasta leikkikentän pyörittämisessä? Leikkikenttä itse tietenkin! Koko työpiste on yhtä leikkikenttää. Jotkut lapset myös tarvitsivat hieman rohkaisua uskaltaakseen leikkiä, joten saimme välillä toimia myös esileikkijöinä. Toisaalta hiljaisina hetkinä meiltä ei puuttunut viihdykettä.

Taistelumurmeli ottaa matsia. Hienostuneita renessanssineitoja.

Virtaviivaisten esteratsujemme tallissa oli pari Tuttiritarin Rusinante-ratsun sukulaista, jotka nimesimme Rusinaksi ja Tapolaksi. Aivan pienimmille lapsille nämä pollet olivat liian suuria, ja isommatkin leikkiväiset saivat varoa, etteivät kompastuneet esteillä. Hevosilla kun oli hieman etupainotteisuusongelmia, jotka ratkesivat vain kasaamalla konin riittävän lyhyillä ohjilla. Totta kai otimme Huhuun kanssa pariinkin otteeseen pienet estekilvoittelut ja ratsastimme ympäri museota. Minä sain ratsukseni Tapolan, ja Rusinasta tuli Huhuun luotettu, joskin epäluotettava ratsu. Keskiaika- ja renessanssihelmojen kanssa esteisiin tuli oma lisähaasteensa, mutta hyvin niistä selvisimme, kun vain huolehdimme selkeästä ja lennokkaasta askelluksesta, joka siirsi helmat aina sopivasti sivuun.

Heijaa, Tapola! Yli esteiden! Kohti ääretöntä ja sen yli!

"Jotain levottomia tätejä? Ei me ainakaan olla nähty..."
Jättäisitkö lapsesi näiden aikamatkaajien huomaan? Onneksi ei
oltu lapsiparkki.

Kahvilassa on kuulemma pullaa. Täyttä laukkaa, allons-y!
Välillä Murmelia kuulemma hävetti. 

Opetimme myös tanssia. Yllätykseksemme se oli todella suosittua, ja kiinnostuneita riitti. Olin aivan puulla päähän lyöty, kun ensimmäiseen tanssiin tuli aina vain lisää ja lisää tanssijoita, ja piiri kasvoi niin suureksi, että täytimme koko tilan. Se oli hienoa. Muutenkin oli mahtavaa, että tanssit herättivät niin paljon kiinnostusta ja että rohkeita kokeilijoita piisasi, sillä yleensä saamme raapia ja maanitella yleisöä kokeilemaan, mikä on molemmin puolin todella kiusallista. Onneksi tällä kertaa tätä ongelmaa ei ollut, ja saimme kaikki pitää hauskaa tanssien.

Kävimme jälleen ajamassa metsäkonesimulaattorilla, ja olin jo vähän parempi kuski kuin viimeksi, mutta en siltikään saanut konetta kääntymään aivan kaikissa mutkissa. Pyörähdimme Murmelin kanssa myös pelaamassa tulevan pelimuseon koneilla. En tiennyt, että on olemassa peli Uuno Turhapuro muuttaa maalle. Joka tapauksessa olin siinä tolkuttoman huono. Murmelin Tetris sujuikin paremmin.

Pyhiinvaellusnäyttely oli viimeistä päivää auki, ja kävimme siellä tekemässä Murmelin kotitehtäviä. Minun piti käydä ottamassa kuva yhdestä opastetekstistä, jotta Murmeli saisi miettiä, mikä on pyhiinvaellusten merkitys nykyihmiselle ja miksi me yhä välillä vaeltelemme pyhiin. Samalla kävimme taas vilkaisemassa epäilyttävää Hiljaisuuden kappelia.

Huhuu, apua! Olemme täällä!
Ne saivat meidät!

Hiljaisuuden kappeli. Chapel of Silence. Ne ovat kaikkialla.
Tämä kappeli sentään sulkeutui näyttelyn mukana.

Olipas hauska päivä keskiaikaisena leikkikenttätätinä ja museoseikkailijana. Päivän päätteeksi oli puhetta yhteyshenkilömme kanssa, että josko voisimme tulla tammikuussa Vapriikki Vintageen järjestämään 1700-lukuteemaista ohjelmaa. Tarjous, josta ei voi kieltäytyä!

tiistai 13. lokakuuta 2015

Haalarit päälle ja maalia pohjalle

Maalaaminen on hidasta puuhaa. Tai siis maalin kuivumisen odottaminen on hidasta puuhaa. Koska meillä ei ole mitään järkevää tilaa, jossa kuivattaa seiniä, seinän kuivuminen varaa työtilamme saman tien kahdeksaksi tunniksi. Niinpä yritän saada pohjamaalaamisia tehtyä pieninä pyrähdyksinä telakalle työpäivän jälkeen, jotta pitemmistä telakkapäivistä ei tarvitse hukata aikaa maalin kuivumisen katselemiseen. Sitä paitsi olisi kurjaa, jos märkään maaliin ropisisi keksinmurusia. Töiden jälkeen tänään pyörähdinkin telakalla ennen renessanssitanssitreenejä sutimassa pohjamaalin ensimmäiseen seinään.

Haukattuani välipalaa sain saman tien nenäni alle siniset telakkahaalarit. Ehkä hehkeimmät ikinä! Olin niin onnellinen kiskoessani niitä ylleni. Isä auttoi nostamaan painavan seinän telineille, ja hujauksessa se oli maalattu. Sisäpuolelle jäi nyt hieman paikkausmaalattavaa, koska päätimme maalata seinän saman tien molemmin puolin, mutta pientä paikkausta on helppo tehdä, kun sisäseiniä seuraavan kerran maalataan.

Täytyy myöntää, että tunsin itseni hyvin onnelliseksi maalatessani Tardista. Hölmöä, ehkä, mutta en voinut piilottaa hymyäni. On se vain niin kaunis. On se vain niin rakas.

Huomenna taas yhden sairaalakierroksen jälkeen suhahdan takaisin telakalle. Saan taas vetää Kayleenkin kateelliseksi tekevät telakkahaalarini niskaan, ja sitten on toisen kootun seinän vuoro saada pohjamaali pintaansa. Lauantain suunnitelmana olisi koota takaseinä ja saada se maalattua. Jos heittäydymme oikein hurjiksi, voisimme teen äärellä ryhtyä myös ratkomaan etuseinän ja ovien käytännön toteutuksen ongelmakohtia.


sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Sisätelakan riemut

Tutustuimme lauantaina sisätelakkaan. Työkaluvalikoima oli juuri niin laaja kuin olin muistanutkin: olisimme vain kaivanneet suurempaa ruuvipuristinta ja äänimeisseliä. Isä oli innoissaan esittelemässä meille työkaluja ja kertomassa niksejä, joilla tehdä asioita helpommin ja siistimmin. Apu oli ihan tervetullutta, sillä meillä kummallakaan ei todellakaan ole mitään kummallista kokemusta puutöistä ja teemme tätä projektia lähinnä kokeilemalla, erehtymällä ja joskus oppimallakin. Neuvot, järeämmät työkalut ja paremmat työasennot nopeuttivat työskentelyämme.

Oli kivaa päästä tekemään töitä sisällä lämpöisessä. Ei ollut pelkoa kohmettumisesta. Työkalupaljouden, lämmön ja muutenkin ulkotelakkaa mukavampien olosuhteiden huumaavassa paratiisissamme luikerteli kuitenkin käärme: Meillä oli telakalla nyt myös radio! Kun toinen haluaisi kuunnella metallia ja toinen klassista, oli tiimimme melkein hajota taiteellisiin erimielisyyksiin. Ei sentään, naureskellen yritimme etsiä jonkin kanavan, jota kumpikin kestäisi kuunnella. Lopulta päädyimme kuuntelemaan rockia ja rakentamaan Tardista. Asiallista. "En mää jammaa. Verryttelen vain selkälihaksia."

Pohjalainen hiomakone työssään.

Näytimme hieman hiomakonetta vanerille ja tarpeen mukaan vähän laudoillekin. Huhuu hinkuttaa viimeisteli tarmokkaasti käsin. Hiomapölyähän siitä syntyi ja sisätiloissa se ei ollut kovin mukavaa, mutta onneksi autotallin tuuletin imi hyvin pölyä ja sen lisäksi saimme tiimiimme uuden apurin, joka vielä kaipaa nimeä. Tämä hämmentävä yksilö ei luultavasti ole kauheasti nähnyt päivänvaloa vaan on viettänyt suurimman osan elämästään teljettynä pimeään kaappiin. Nyt jostain syystä isä päästi tämän kummajaisen vapaaksi vankilastaan. Epäilemme, että tämä otus on dalekin ja teletappien Nuu-Nuun kiihkeän kohtaamisen epäonninen lopputulos. Joka tapauksessa tuulettimelta karannutta hiomapölyä se exterminoi kärsällään oikein tehokkaasti.

Dalek Nuu-Nuu

Päivän lopputuloksena saimme kasaan toisen sivuseinän, joka on jo kovasti paljon siistimpi kuin ensimmäinen seinä. Kyllä tämä tästä. Aikaakaan ei mennyt kuin kolmisen tuntia. Seuraavalla kerralla käymme sitten takaseinän kimppuun.


Aikaisemmin tällä viikolla äiti hieman ihmetteli projektiamme, kun poikkesi käymään luonani. 

Äiti: Milloin te tuutte rakentamaan sitä... Dardista?
Minä: Tardista. Ehkä viikonloppuna.
Äiti (miettii, uskaltaako kysyä): Miksi siitä pitää tehdä niin valtavan suuri?
Minä: Voi, äiti... (naureskelua, kun mietin, ettei se ole edes oikeasti niin suuri kuin sen pitäisi olla, koska siitä ei kuulemma tule sisältä suurempaa) Ei se ole edes niin iso. Se on vain oikean kokoinen. Luonnollisessa koossa. Jos yhtään tietäisit, niin kiittäisit onneasi, ettei me päätetty rakentaa Millenium Falconia tai Enterprisea.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Siirto sisätelakalle

Tardis-operaatiomme on ikävästi jumiutunut. Aikataulut levähtivät siinä vaiheessa, kun Suomen suloinen suvi esitteli nurjaa ja kosteaa puoltaan ja aikamatkakeikkaa pukkasi kalenteriin puolestaan kaikille aurinkoisille viikonlopuille. Olimme olleet liian luottavaisia ja uskoneet saavamme Tardiksen valmiiksi kauniiden kesäsäiden aikana ennen syksyn sateita. Tosin niitä sateita saatiin sitten jo koko kesän, joten se niistä kauniista kesäsäistä ja rakentamisesta leppeässä kesätuulessa.

Kun dimensioidenvälinen töhnä, jota ehkä mundaanisti homeeksi voisi kutsua, alkoi sinerryttää Tardistamme täysin ennenaikaisesti ja kun pohjoinen aurinko alkoi taas käydä turhan uniseksi ja valua horisontin taa aina vain aikaisemmin työpäivän jälkeen, meidän oli pakko luovuttaa ja todeta, että ulkotelakalla emme saisi Tardista kasattua. Valo ei vain riittäisi. Ulkona olisi märkää. Puutavara menisi pilalle. Ulkona olisi kylmää. Rakentajat olisivat jäässä.

Keräsin rohkeuteni, avasin varovasti sisätelakkaneuvottelut isän kanssa ja kysyin, voisimmeko tulla autotalliin rakentamaan transdimensionaalista aikakonetta, koska ulkona oli kylmä ja märkää. Kumma kyllä, en juuri kuullut odottamiani vastalauseita tai kyseenalaistavia tyrmäyksiä. Selvisin pelkillä epämääräisillä katseilla ja muutamalla käytännön kysymyksellä: Kuinka kuljetus järjestyisi? Kauanko tarvitsisimme autotallia ja voisiko siellä pitää autoa, jos yöpakkaset yllättäisivät? Missä valmista Tardista säilytettäisiin? Miksi sellainen nyt pitää oikein rakentaa? Oletteko nyt ihan tosissanne?

Tänään hämärän laskeuduttua hiippailin Herwoodin-telakalle valmistelemaan siirtoa. Hämärähommiksihan se meni, kun pimeys ehti laskeutua, ennen kuin saimme lastattua kaiken puutavaran peräkärryyn. Yllättävän vähällä kitinällä kuskimme suhahti halki pimeyden kohti sisätelakkaa Tardis peräkärryssä palasina. Kaiken kaikkiaan kaikki meni hyvin, vaikka melkein valmiin sivuseinän kulmalauta repsahtikin toisesta päästä irti, koska se oli ruuvattu vain parista kohdasta kiinni, koska akku loppui kesken.

Nyt Tardis saa odottaa kuivassa ja lämpimässä, että ehdimme jatkaa sen parissa, eikä sen tarvitse hytistä ulkona syyspimeässä homehtumassa. Toivon mukaan löydämme lähiaikoina aikaa askarrella telakalla, koska oletettavasti telakan isäntä tahtoo päästä meistä ja hullusta projektistamme eroon mahdollisimman pian. Niin tosin mekin tahdomme Tardiksen kotiin mahdollisimman pian loistamaan lempeän kotoisaa valoaan.

Ai niin, totta kai, kun tuli pyörähdettyä Huhuun luona, kalenteriin napsahti heti yksi aikamatkakoulutuskeikka. Parin viikon päästä sunnuntaina 18.10. pääsemme pitämään lyhyen historiallisten tanssien pajan Museokeskus Vapriikissa. Kohderyhmänä lapsiperheet. Aikamatkaajien junnurekry - mahtavaa!

Kävelypukua sovittamassa

Viikonloppuna kävin sovittamassa viktoriaanista kävelypukuani. Minua hieman hihitytti, kun harpoin pitkin Otavalankatua syksyisessä auringonpaisteessa suuntana aivan tavallisen näköinen helmikauppa. Oikeastihan tuo helmikauppa on aikamatkaajien keskustatukikohta täällä Tampereella. Jotta lauantai-iltapäivästä ei olisi puuttunut jännitystä, liikkeeseen livahti myös ties missä mömmöissä ollut varas, joka mieli mukaansa kassan vaakaa (punnitakseen mömmöjään, näin oletamme). Tietenkin olin juuri silloin viktoriaanisissa alusvaatteissani takahuoneessa, ja essu oli laittamassa alushamettani kiinni. Onneksi sisään tuli myös kurssilainen, joka vihjasi essulle, että nyt olisi hyvä mennä katsomaan, mitä myymälän puolella oikein touhuttiin. Essun mentyä jututtamaan kaveri poistui vähin äänin ja vaaka sai jäädä paikalleen. Toinen mies seisoi ovella passissa, ja kaksikko liukeni hyvin vikkelästi paikalta.

Kävelypuku sen sijaan näyttää oikein hyvältä. Enemmän ja vähemmän kuuliaisesti seisoin paikallani ja livistin tilaisuuden tullen kurkkaamaan vessan peilistä, kun essu selkänsä käänsi ja olin nuppineulankantaman ulottumattomissa. Pääni osasin pitää pystyssä melkein koko ajan. Alan olla pikkuhiljaa hyvä tässä sovitusnukkena pönöttämisessä.

Turnyyrini kohdalla törmäsimme ongelmaan: kevyen silkkipuvun muhkeankin pyrstön se on jaksanut moitteetta kantaa, mutta kävelypuvun villa on sen verran raskasta, että muoviluut antavat periksi ja peräni muhkeat muodot lössähtävät kankaan painon alla. Niinpä sovituksen päätteeksi pyllyni jäi essulle raudoitettavaksi. Pakko ottaa järeämmät keinot eli kunnon metalliluut käyttöön, jotta takamus pysyy muodossaan kävelypuvunkin perän kanssa.

Muuten kuulemma näytin ihan kotiopettajattarelta ja aloin myös näyttää "ihan aikamatkaajalta". Paidan rusetti oli piste i:n päälle ja totta kai hukassa. "Missä se rusetti on, piste i:n päälle?" "Kukaan ei poistu, ennen kuin rusetti on löytynyt." Lopputulemana päädyttiin myös uuteen sanontaan: "Söpö kuin Idan rusetti." Se kuulemma kuulostaa paremmalta kuin "söpö kuin possu pienenä". Voi, essu... Eikä edes tiennyt, mille minä keskenäni niin hihittelin. Bow ties are cool.

"Alat näyttää ihan aikamatkaajalta."
Täysi repeäminen ja pälli sovitusilme.

Romahtanut peränäkymä. 
Tämän mallin mukaan yritetään mennä. 

Pääsin valitsemaan koristenauhoja. Essu esitteli helmimessuilta hamstraamiaan helmiä, joita voisi myös käyttää puvun koristelemisessa. Siinä käden käänteessä essu myös taikoi minulle riipuksen, jota voisin käyttää kävelypuvun kanssa. Oli kuulemma ajatellut minua, kun oli kiven ostanut - ja olihan se ihan minun näköiseni. Essu on vähän mussu, näin E:n sanoja lainatakseni.


Hattu pitää olla, tietenkin. Ilman hattua asu ei olisi kokonainen. Aikaa alkaa olla pelottavan vähän eikä tanssiaispukua ole vielä edes aloitettu, joten päätin käydä hatun kimppuun saman tien ja ryhtyä metsästämään sopivaa huopahattua pohjaksi mitä pikimmiten. Tänään töiden jälkeen silmäilin läpi muutaman kaupan, mutta täydellisen punainen huopalätsä löytyi viimein H&M:n hyllystä. Hieman mietin, mahdoinko ostaa liian ison ja onko kupu liian muhkea, mutta toisaalta kampaus vie jonkin verran tilaa ja kuvulle voi tehdä asioita. Se myös ainakin osittain peittyy puolikkaan strutsinpyrstön alle, joten en olisi asian suhteen aivan epätoivoinen. Nyt pitää enää löytää se strutsinpyrstö. Jos sen saisikin valmiiksi punaisena, olisin onnellinen. Jos ei, joudun kokeilemaan sulkien värjäämistä, mistä voikin tulla hyvin jännää. Etsiskelin netistä jo alustavasti ohjeita siihenkin. Varasuunnitelmana käytän ruskeita sulkia.

Syysmuotia nyt, aihio 1880-luvulle.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Arjen ankeutta ja aikamatkailua

Tämän hetken soittolista: Marin Marais: Folies d'Espagne

Syksy on pimennyt, ja arki yrittää ottaa niskalenkkiä toimistohiirestä, joka kiukulla taistelee vastaan. Vaikka kesän lopulla alkoi iskeä jo aikamatkaähky ja reissuväsymys, nyt sitä melkein tekisi mieli vain huutaa, että "päästäkää pois toimistosta, pakko päästä reissuun!" Kevyen syysflunssankin ehdin potea, kun vanha viholliseni flegma yritti jälleen kerran revanssia. Selvästi syksy siis. Ei sillä, pidän syksystä, leiskuvista väreistä, piiskaavista tuulista ja pimeistä illoista.

Aikamatkaajapoppoomme E:llä et kumppanilla ja muilla hörhelöillä vahvistettuna poikkesi viettämään villiä iltaa burleskiklubilla. Olimme kuulleet huhua, että Tohtori juontaisi aikamatkaburleskia emmekä voineet vastustaa kiusausta. Tohtori oli taas unohtanut äänimeisselinsä lojumaan, joten palautimme sen hänelle ennen show'n alkua. Teki mieli iskeä pää pöytään, kun Tohtori pujotteli ihmisten lomitse fetsi päässään keikkuen. Fetsi! Ei! EI! Ei ole niin sitten yhtään siisti, fetsi! Illan perusteella voin vakuuttaa, että Tohtori ja burleskiklubi eivät ole hyvä yhdistelmä. Ei, en halua edes ajatella Tohtoria mussuttamassa kalapuikkoja hienoisena hiukopalana lavan nurkassa, kun vieressä tanssii burleskityttöjä. Voi, Tohtori... Onneksi E kantoi nenäni alle kirsikkaoluen ihan siltä varalta, että Tohtori on liian nolo ja on pakko ottaa huikka. E on pelottavan tarkkasilmäinen: kun minä olin matkalla baaritiskille, hän tuli jo vastaan ja lykkäsi kirsikkaoluen käteeni. Ilmeisesti olin jo näyttänyt siltä, että olen sen tarpeessa. (Sääli, tästä reissusta ei tullut yhtään kuvaa.)

Tardis-telakalla on ollut hieman hiljaista urakkaviikonloppumme jälkeen. Aikaa ei vain ole ollut. Sain kuitenkin neuvoteltua Tardis-tiimimme käyttöön sisätelakan. Jes! Siirto tapahtunee ensi maanantaina. Sitten murunen saa viimein olla sisällä kuivassa ja lämpimässä inhottavan dimensiotöhnän ulottumattomissa, ja mekin pääsemme ehkä vähän laajemman ja järeämmän työkaluvalikoiman äärelle. Jouluksi kotiin -suunnitelma pitää vielä, ja iloisia tervetuliaispikkujoulujuhlia suunnitellaan jo kovasti. Paljon on kuitenkin vielä tehtävää, jotta sinne asti päästään.

Arki on ollut tavallista ankeampaa tällä viikolla, ja hyvin väkivaltaiset unet ovat vaivanneet minua. Tällä viikolla minut on unissani jo huumattu, kaapattu, sidottu, melkein raiskattu, melkein exterminoitu, melkein teloitettu ampumalla, melkein ammuttu ristitulessa, hakattu ja potkittu. Hieman rauhallisempikin meno kelpaisi välillä. Toisaalta olen vain onnellinen, että olen sentään nähnyt unia. Ilman niitä hajoaisin muutamassa päivässä.

Tänään, kun viikon viides maanantai tuli selätettyä ennemmin sinnikkyydellä kuin tyylillä, olen vain antanut ajatuksen vaeltaa. Purin kamerasta viimein Traconian aikavääristymässä kuvatun tanssivideon, mutta se sisältää lähinnä tanssijoiden takamuksia huonon kuvauspaikan takia. Täytyy katsoa, saanko siitä jotain kursittua kokoon jonkin pimeän syysillan rattona. Olipa kameraan tarttunut hyvin epämääräinen vahinkolaukaus Traconian Akatemiassa pitämämme Vaatetusvinkkejä aikamatkaajille -luennon alkusählingeistäkin. Ainakin oli asianmukainen kassi ja diat. 

Viritin kameraa ja vahinkolaukaisin kuvan. 

Kiusasin tekniikan poikaa.

Arjen harmaudessa kirkkaana majakkana neljän viikon päässä 1700-luvulla loistaa Viaporin kekri. Hallinnon hiiri haaveilee jo syksyisestä 1700-luvun Viaporista, meren kylmistä tyrskyistä, viimasta valleilla, lepattavista lyhdyistä, villaviitan painosta harteilla ja märillä mukulakivillä lipsuvista koroista, jalkoihin sotkeutuvista helmoista, kynttilöiden loisteesta, ajan takaa kaikuvasta kauniista musiikista, contretempsiin ojentuvista nilkoista, viehkeistä ranteista ja katseista naamioiden takaa. Upseeristo järjestää kekri-illalliset ja maskeraadin, joten enhän voi jättää pirskeitä väliin. Aion myös tutkia tarkemmin kekri- eli köyripukin tarinaa ja ottaa selvää, mistä tämä köyripukki on oikein tullut ja mikä se on pukkejaan.

Löysin taas pitkästä aikaa sellaisen jännittävän asian kuin kalenterin ja aloin selata sitä. Sydän oli hypähtää kurkkuun - no, hyppäsihän se eikä ole vieläkään laskeutunut paikalleen - kun tajusin, että kekriin on vain neljä viikkoa, joista yksi on töissä hyvin kiireinen. Akuuttia sydämen vaeltamista aiheutti kuitenkin vasta huomio, että olen suuntaamassa heti kekriä seuraavalla viikolla 1880-luvulle Franzensbadiin. Rassilonin kukikkaat kalsarit, kekrin jälkeen perjantaina on lähtö 1880-luvulle! Franzensbad! Apua! Paniikki! Aikamatkahepuli! Ei se voi olla vielä nyt. Vastahan siihen oli kuusi viikkoa. Viktoriaaninen viikonloppu kylpyläkaupungissa. "Emmää pysty enkä osaa" -pelko iskee. Onneksi huomenna menen tapaamaan essua Helmimerin takahuoneeseen kävelypuvun sovituksen merkeissä. Essuparka joutuu rauhoittelemaan panikoivaa aikamatkaajaa. Viktoriaanit yhä vain herättävät minussa epävarmuutta, enkä millään luota siihen, että solahdan joukkoon. 

Kuunpimennyskin olisi ollut, mutta niin oli pilviäkin. Oli pilviä ja sitten oli tummempia pilviä. Koko yöhän siinä tuli ravattua ikkunassa toteamassa joka kerta, että eihän sieltä mitään näy. Pöh. Kerrankin olisi ollut hyötyä länsi-ikkunoista: olisi saanut ihailla pimennystä sisätiloista lämpimästä sohvalta. 

Loppuviikonlopun yritän viettää sopivassa suhteessa päiväunien ja kirjoittamisen parissa. Edelleenkin Traconin ja Napuen reissuraportit lojuvat kesken muistiinpanoissa, ja ne pitäisi kyllä ainakin saada pois kuljeksimasta.