sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Telakkaviikonloppu

Olemme nyt jo pitkään puurtaneet dimensioiden väliin juuttuneen Tardiksen vapauttamiseksi. Olemme metsästäneet osia, joita on putkahdellut läpi milloin mistäkin. Keväällä juoksimme Tohtorin kanssa ympäri Helsinkiä kaatosateessa ja päädyimme löytämään Tardiksen avaimen Suomenlinnasta. Ilmeisesti Ehrensvärd itse oli suojellut avainta, jottei se päätyisi vääriin käsiin. Ja vääriä käsiähän oli avaimen perässä! Hiljaiset kaappasivat Murmelin, enkelit zäppäsivät Huhuun onneksi vain viikon taaksepäin Hiljaisuuden kappeliin, minäkin jäin melkein enkeleiden saaliiksi (jee, onneksi manipulaattorilla loopittaminen pelasti!) ja Hilsun onnistui kaapata hiljaisten signaali ja vaientaa se ajoissa, ennen kuin etumatkamme olisi kutistunut olemattomiin.

Uskoaksemme enkelit ja hiljaiset ovat liittoutuneet sulkeakseen tämän todellisuuden Tardikselta enkelien luoman paradoksin avulla. Onneksi Tardis ehti singota Tohtorin turvaan, ennen kuin jumittui dimensioiden väliin kykenemättä materialisoitumaan tänne.

Olemme pakertaneet pitkään suunnitellen, miten vapauttaa Tardis dimensioidenvälisestä vankilastaan. Kun nyt olemme pitkään mittailleet ja laskeskelleet, päätimme ryhtyä viimein töihin. Muutimme Herwoodin-tukikohdan telakaksi. Aurinkoisen mutta viileän syysviikonlopun tuloksena saimme keploteltua läpi yhden lähes kokonaisen sivuseinän. Totta, puuttuuhan siitä osia ja maali, mutta ennen emme ole vielä näin suurta kappaletta saaneet materialisoitumaan ja yllättävän paljon se vaatikin aikaa ja energiaa.

Valitettavasti huomasimme, että Tardis-parkaan oli dimensioiden välissä killuessa tarttunut jotain inhottavaa tyhjiömöhnää, joka yrittää nakertaa murusemme muru kerrallaan olemattomiin. Niinpä Tardis pääsi kylpyyn, kun kävimme möhnän kimppuun pesusienin ja kemikaalein. Enpä ole ennen niin kiivaasti tahtonut tappaa!

Viikonlopun lopputulokseen olimme kuitenkin ihan tyytyväisiä: Melkein kokonainen sivuseinä ja kevyt syysflunssa. Flunssan olisin kyllä voinut jättää väliin.



sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Hovineitona Drachenwaldin kuningattarelle

Töissä mikään ei sujunut. Onnistuin epäonneni avulla tosin löytämään järjestelmästä bugin, joka pisti iltapäiväni aivan uusiksi korjaillessani bugin jälkiä. Olin lähes helpottunut kirmatessani ulos toimistolta ja suunnatessani kotiin, vaikka tiesinkin, että aikaa oli naftisti ja minun pitäisi vielä ehtiä pakata valmiiksi katsomani tavarat, ennen kuin aikasekoiluagentti Adrian kurvaisi aikamobiililla pihalle.

Kaiken kiireen sekaan Göteborgin-agenttimme Livy laittoi bussimatkalla kotiin viestiä, että oli kangaskaupassa etsimässä minulle tanssiaispukukankaita toilailtuani Lontoossa kangasostosteni kanssa ja jäätyäni bank holidayn takia itkemään, kun kankaani olivat kaltereiden takana kaupassa. Niinpä siis sain hitonmoisen kasan valokuvia silkeistä ja erilaisista pitsi- ja harsokankaista, joista minun piti valita. Samalla sulloin tavaroita laukkuun ennätysmäisellä tehokkuudella ja yritin vastailla Livylle Göteborgiin. 

Aikamatkaajan painajainen. Liikaa tavaraa, liian vähän tilaa.
Siistiä ja tehokasta! Pikku-Myy, luotettava kumppanini aikamatkoilla.

Kankaiden valitseminen ja Adrianin odottaminen yhtä aikaa oli yhtä tuskaa. Aikataulut paukkuivat, ja kangasshow'n kiivain vaihe osui juuri matkan alkuun, kun raahasin tavaroitani kadunvarteen valmiiksi. Nappasimme mukaan Murmelin ja Huhuun, ja minä naputtelin kiivaasti ja soittelin essulle kysyäkseni mielipidettä. Lopulta sain päätettyä, ja kivi vierähti sydämeltäni, kun huoli tanssiaispuvun kankaista väistyi. Vaikea päätös se oli, ja essu jo uhkasi lähettää minut hoitoon normaalia edesvastuuttomammasta käytöksestä, kun olisin antanut ostaa kahta pitsikangasta. 

Usvansinistä ja shamppanjaista silkkiä sekä sinivihertävää pitsikangasta.

Viimein olimme Adrianin aikamobiilissa kaiken sähläämisen jälkeen matkalla Drachenwaldin kuningaskunnan Aarnimetsän paronikuntaan runsaan keksiarsenaalin ja pitkän matematiikan läksyjen kanssa. Läksyt tietenkin siksi, että sääntö on, että ei aikamatkailua, jos ei ole läksyt tehtynä. Sitä paitsi matikka on kivaa ja pitää mielen virkeänä pitkällä matkalla. 

Flunssaisella Adrianilla oli tärkeä tehtävä: kuljettaa turvallisesti perille Drachenwaldin kuningattaren hovineidoiksi soluttautuvat aikamatkaajat, joiden tarkoitus oli varmistaa, että kuningattaren vierailu Aarnimetsään sujuisi mutkitta. Hieman meitä mietitytti, osaisimmeko olla uskottavia hovineitoja ja olisimmeko kuningattarelle mieliksi, mutta toisaalta emmehän voineet tehdä kuin parhaamme ja toivoa, että kuningatar olisi mukava. 

Jumiuduimme joksikin aikaa 1990-luvulle, kun aikamobiilin kaiuttimista puski vain 90-luvun hittejä, joita kailotimme täyttä kurkkua kitarisat vilkkuen. Murmeli tuijotti meitä hyvin hämmentyneenä silmät selällään. Murmelille tyypillinen "ette oo tosissanne" -ilme nauratti kovasti. Voi, pieni... Ei mahtanut olla helppoa laskea matematiikkaa siinä samalla, kun Adrian rummuttaa rattia ja minä jodlaan etupenkillä Aikakonetta.

Loppumatka olikin sitten jännittävämpää. Bongasimme mystisiä punaisia kiviä, kun lauloimme Huhuun kanssa tunteella Time Warpia (jee, ohitimme 1970-luvun!). Sitten huomasimmekin lähestyvämme uhkaavasti Pietaria. Vaikka miten yritimme korjata kurssia ja tutkia navigaatiokarttoja, osuimme hutiin ja sinkouduimme ulos pyörteestä. Pyörimme hetken eksyksissä, totesimme, että oli paras palata takaisin pyörteeseen ja ottaa uusi suunta. Kummastukseksemme putosimme jälleen pyörteestä, kauas, vaikka olimme varmistaneet, että koordinaatit olivat oikein. Jouduimme palaamaan kohti lähintä tähteä paikantaaksemme itsemme ja navigoidaksemme vielä uudestaan. 

Lopulta osuimme vain parilla tunnilla hutiin. Vaihdoimme kiireellä vaatteet ja kiirehdimme esittäytymään kuningattarelle. Ensin meitä ei oltu päästää sisään saliin, mutta kun sanoimme olevamme hovineitoja, kuninkaallisten seuraan pyrkimiseemme suhtauduttiin suopeammin. Varovasti ja kunnioittavasti niiaillen astuimme kynttilöin valaistuun saliin ja lähestyimme keskusteluun uppoutunutta kuningasparia. Pyysimme lupaa puhutella, esittäydyimme kuningattarelle luvatuiksi hovineidoiksi ja pahoittelimme kovasti, että olimme myöhässä. Kuningas Thorvaldr oli jykevä, raamikas mutta lempeä mies. Kuningatar Tomoe kuin kuvankaunis keijukainen punaisine kiharapilvineen ja maidonvalkeine ihoineen. Kuningattarella oli lieviä vaikeuksia muistaa nimemme. Huhuu esittäytyi rouva Joannena, mikä oli kuningattarelle helppo nakki, mutta Murmeli ja minä... Meidät hän aluksi sekoitti. Minusta tuli Marie, vaikka esittäydyin Mariana. Murmelin nimeä kuningatar ei osannut lausua laisinkaan, joten niinpä hän risti Murmelin Ameliaksi. Virnuilimme tälle Huhuun kanssa. Niin meistä tuli Drachenwaldin kuningattaren hovineidot Joanne, Marie ja Amelia. 

Kuningattarella ei ollut meille mitään tekemistä illalla, joten rämmimme nälissämme lammen toiselle rannalle iltapalalle, kun meille kerrottiin, että siellä oli ruokaa tarjolla. Säkkipimeässä metsässä pitkien helmojeni kanssa kompuroidessani manasin, etten ollut tullut pakanneeksi mukaan lyhtyä. Pimeässä törmäsimme myös Hilsuun, joka oli jo onnistunut telomaan itsensä yhteen kiveen ja mulaamaan lampeen laskevaan puroon. 

Ehdimme hädin tuskin saada lämpöiset sulhaspiirakat käteemme, kun airut jo ilmoitti pian alkavasta hovista. Äkkiä siis rapsakka piirakka poskeen, helmat ja kori kantoon ja menoksi. Livahdimme hovin sekaan ja istuimme penkeille Hilsun ja Murmelin kanssa. Kiireessä Huhuu ehti jo hävitä jonnekin. Divestituurahovissa vanha paronipari astui alas vallasta. Ennen vallasta luopumistaan he jakoivat vielä viimeisiä kunnianosoituksia ansiollisiksi katsomilleen henkilöille. Saimme seurata hiljaa ja huomaamattomina hovin edistymistä. Rakastettu paronipari tanssi tiensä ulos salista, ja Aarnimetsä jäi yhdeksi yöksi vaille paronillisia hallitsijoita.

Hovin jälkeen lähdimme Murmelin kanssa nukkumaan. Veimme Murmelin nukkumaan hänelle ja Huhuulle osoitettuun huoneeseen, jossa nukkui myös muita Murmelin ikäisiä neitoja. Huhuu sai kontolleen näiden nuorten neitojen vahtimisen, kun minut taas ohjattiin täysin vieraiden naisten huoneeseen toiseen rakennukseen. Olin hieman kauhuissani, mutta kaikki sujui ihan mukavasti. Rankan matkan ja illan jälkeen oli erityisen hyvä idea vetäytyä ajoissa yöpuulle, vaikka sauna kylvettäjättärineen houkutteli reissussa rähjääntynyttä. Vuoteen kutsu oli kuitenkin vastustamattomampi. Samalla sain omaa aikaa sopeutua taas uuteen aikaan ja paikkaan. 

Kuulin, miten kuningatar ja kreivitär Cassandra seurustelivat ulkona ikkunani alla. Mietin siinä vuoteellani maatessani, että hovineidon toimi oli oikeastaan aika helppo: saatoin puoliunessa kuunnella kuningatarta ja näin varmistua, että kaikki oli kunnossa. Jossain vaiheessa he jatkoivat matkaansa saunalle, ja minä vaivuin viimein uneen.

Näin kummallista unta, jossa putosin kovaa vauhtia jossain kulkuneuvossa. Ilmavirta repi hiuksia, ja olin iloinen, että turvavyö piti. Yritin etsiä jotain, millä vakauttaa pudotuksen, mutten löytänyt mitään. Pinnistelin hillitäkseni hätääntymistäni. Tohtori yritti korjata kiiturin starttijärjestelmää. Olimme ilmeisesti pudonneet tai pudottautuneet suuremmasta aluksesta päästäksemme karkuun, mutta moottori ei ollutkaan käynnistynyt. "No?" tiedustelin pelosta kireällä äänellä. Tohtori pyörähti vöissään katsomaan minua ja kumartui puoleeni katsoen tiiviisti syvälle silmiini. Selvästi hän yritti katseellaan rauhoittaa minua. Hän kysyi jotain, mutten kuullut tuulen ujelluksen yli. Hän painoi otsansa melkein kiinni omaani ja otti kiinni hartioistani vakuuttaen, että kaikki järjestyisi. Tiesin, ettei hän saisi moottoria käynnistymään, mutta silti luotin, että hän keksisi jotain.

Hämmentyneenä heräsin vieraassa valtakunnassa, vieraassa ajassa. Oli aikainen aamu keskiajan lopulla. Könysin hiljaa vuoteestani. Muut nukkuivat vielä, kun keräsin koriin vaatteitani. Hipsimme Huhuun kanssa saunalle, ja kävin peseytymässä. Lampi peilasi aamuaurinkoa tyynenä. Murmeli letitti hiukseni, ja myssy vedettiin päähäni. Hiipparoimme aikaiselle aamupalalle. Keittiössä oli jo täysi kuhina. Ohrapuuro maistui taivaalliselta ja helli nälkäisen aikamatkaajan kurnivaa vatsaa.

Ensimmäinen tehtävämme oli käydä herättämässä kuningaspari ja viedä heille aamiaista. Höyryävän pannun, vesikannun ja hedelmätarjottimen kanssa taiteilimme tiemme kuninkaallisiin tiloihin. Heidän Majesteettinsa olivat hyvin mielissään nähdessään aamiaisensa. Ilmeisesti he eivät olleet ehtineet kauheasti nukkua juhlien jatkuttua pikkutunneille. Kuningatar antoi meille hovineitojen käsivarsinauhat, jotta kaikki tietäisivät meidän olevan hänen palveluksessaan ja kohtelisivat meitä sen mukaan, auttaisivat pyydettäessä ja antaisivat tietä. Kiitimme, jätimme heidät aamiaisen pariin ja poistuimme palataksemme tunnin päästä. 

Hänen Majesteettinsa palveluksessa, hovineidon palvelusnauha.

Tunnissa ehdimme tälläytyä hovikelpoisiksi, sillä aamulla olimme vain kiskoneet arkisemmat vaatteet yllemme. Pukeuduimme loppuun, sillä aamupäivällä oli luvassa juhlava investituurahovi ja meillä ei välttämättä ennen sitä enää olisi aikaa vaihtaa vaatteita riippuen siitä, kuinka kiireisinä kuningatar meidät pitäisi. Firenzeläispuvulleni tuli taas käyttöä. 

Olimme hieman myöhässä, ja neljäs hovineito oli jo lähtenyt kuninkaallisten luo edeltä. Me kirmasimme pihan poikki ja liityimme joukkoon jälleen pahoitellen. Walborg ja minä lähdimme kuningattaren kanssa aamupesulle. Minä vahdin ovea taatakseni kuningattarelle peseytymisrauhan. Ovelle kerääntyi muutamia hieman aamumöreitä miehiä, mutta seisoin ovella ja juttelin heidän kanssaan. Suunnittelivat lämmittävänsä aamusaunan. Ilmeisesti he eivät olleet tulossa hoviin, mutta eivät he liioin siltä näyttäneetkään. Korkeintaan Adrian, joka niin ikään oli aamutoimillaan. 

Viedessämme aamiaistarpeita takaisin keittiöön onnistuin kaatamaan tarjottimella keikkuneen maitokannun, joka leväytti kaiken sisältönsä suoraan tummansiniselle villakirtlelleni. Äkkiä laskin tarjottimen portaalle. Kauhuissani kiskoin silkkimekkoani syrjään ja tarkastelin tuhoa lamautuneena. Hänen Majesteettinsa kuningas käski minun heti ravistella pukuni, jotta villa ei ehtisi imeä maitoa, ja ennen kuin ehdin estää kuningatar oli kipaissut sisälle hakemaan rätin ja polvistunut eteeni pyyhkimään helmaani. Pyytelin kovasti anteeksi ja pyysin, ettei Hänen Majesteettinsa sillä tavalla heittäytyisi puhdistamaan hovineidon mekkoa. Hän vaiensi minut hyvin päättäväisesti kuin olisin puhunut typeriä, ja minä vain kiittelin. Levitin hieman helmojani peittääkseni näkymää alas pihamaalle, jottei kukaan näkisi kuningatarta kykkimässä hinkkaamassa helmojani. Tietenkin rakennuksen kulman takaa kuningattaren selän takaa hiippaili juuri silloin joku mies, joka jähmettyi aloilleen tuijottamaan näkyä epäuskoisena ja sitten peruutti hitaasti pois näkyvistä. Oloni oli kurja. Toivottavasti tästä ei puhuttaisi kohta koko hovissa. Mutta kiitos Hänen Majesteettinsa ripeän toiminnan, pukuuni ei juuri jäänyt jälkeäkään läikkyneestä maidosta. Tietenkin minun piti tyriä juuri, kun kuningatar oli ehtinyt kehua meitä "sonic fast" hovineidoiksi Huhuun kanssa, kun toimitimme kuningattarelle lisää vettä paljon oletettua nopeammin (oikeasti meillä vain oli lähellä vesikannu, josta nopeasti täyttää juomakarahvi). Kyllä, sonic fast ja armoton kohelo - that's me!

Aamupäivän investituurahovissa uusi paronipari nimitettiin tehtäviinsä ja nostettiin valtaan. Hovi oli melko lyhyt, mutta sitäkin jännittävämpi, sillä seisoimme kuningattaren takana valmiudessa, mikäli hän sattuisi tarvitsemaan jotakin. Se oli jännittävää, koska en ollut koskaan aikaisemmin seurannut hovin kulkua siltä paikalta. Niinpä napotin hiljaa paikallani ja yritin olla kaivamatta kutiavaa korvaani. Sain ojentaa toisen paronillisten kruunuista, jännittävää! Onneksi osasin ojentaa sen tyynyllä, enkä mennyt käpälöimään sitä arvottomilla tassuillani. 

Hovin jälkeen kuningatar vetäytyi hetkeksi lepäämään, mutta ilmaantui sitten takaisin keskuuteemme, seurusteli ja tutkaili käsityöläisten kojuja. Katoimme kuningasparille lounasta varten pöydän ulos paviljonkiin. Tässä vaiheessa aloimme jo olla kovin nälkäisiä, ja oli helpotus kuulla, että keittiö tarjoilisi kuninkaallisten lounaan ja kuningatar vapautti meidät syömään. Kun viimein pääsin lounaspöytään, olin muutaman lusikallisen jälkeen vähällä nukahtaa lämpimään lammas-hapankaalikeittooni. Onneksi lounaan jälkeen oli jälleen hetki vapaata. 

Kuningattaren oli tarkoitus osallistua kalpaturnajaisiin ja ainakin seurata jousiammuntakisaa, mutta hän vetäytyi jälleen levolle. Matka valtakunnan pohjoisille rajoille oli varmasti uuvuttanut hänet. Kuningaskin verrytteli miekkansa kanssa. Yhtäkkiä meille ilmoitettiin, että paronilliset järjestäisivät ylimääräisen hovin, ja kiiruhdimme hakemaan kuningatarta, joka heräsi päiväuniltaan pyytäen vielä viittä minuuttia. Tämän hänelle soimme ja hilpaisimme valmistelemaan kuninkaallisille jälkiruokaa, jota he eivät olleet ehtineet saada jostain syystä. 

Sillä välin, kun me hoputimme keittiöväkeä ja keräsimme jälkiruokatarjoilua, oli kuningas satuttanut selkänsä miekkailuharjoituksissa. Tämän saimme tietää, kun kannoimme jälkiruokaa tarjolle paviljonkiin ja kuningatar pyysi meitä viemään kuninkaan jälkiruoan kuninkaalliseen huoneistoon. Niin minä ja Murmeli kiiruhdimme kiikuttamaan avomarjapiiraita kuninkaalle ja katsomaan, oliko Hänen Majesteettinsa kunnossa. 

Kuninkaallisessa huoneistossa meitä odotti tuskallinen näky, kun Hänen Majesteettinsa ähki ja puhisi tuolilla ikkunan ääressä polviinsa nojaten selvästi kovista kivuista kärsien. Laskimme jälkiruoan varovasti pöydälle ja tiedustelimme Hänen Majesteettinsa vointia ja kysyimme, voisimmeko mitenkään olla avuksi. Tunsin itseni niin neuvottomaksi ja avuttomaksi katsellessani tuon vieraan ihmisen vääntelehtimistä kivun kourissa. Olisin halunnut tehdä jotain, mutta hän vakuutti, että lepäämällä kaikki olisi taas hyvin ja voisimme huoleti poistua. Niiasimme kuuliaisesti ja jätimme kuninkaan lepäämään.

Ennen illan hovia kiertelimme kuningattaren kanssa tutkailemassa paikallisten käsityöläisten tarjontaa, ja vaikka kuningatarta miten silkkilanka kiehtoikin, oli hänen aika palata velvollisuuksiensa pariin. Illan hovi olisi pitkä ja juhlallinen, ja siihen oli valmistauduttava huolella. Mistä puheen ollen, ihmettelen, miten onnistuinkin välttämään jokaisen hovikokouksen, vaikka minun olisi niissä kai hovineitona kuulunut olla läsnä. Nooh, pikku juttuja!

Illan hovi toden totta oli pitkä ja uuvuttava mutta aivan uskomaton kokemus. Seisoin kuningattaren takana toisen hovineidon kanssa, ja vaikka jossain kohtaa tunsinkin, miten päässäni heitti ja olin vähällä pyörtyä, jaksoin loppuun saakka. Parhaani mukaan autoin kuningatarta, ja hetken pitelin heraldinkin kansiota. Oli erittäin mielenkiintoista seurata hovia siitä näkökulmasta ja päästä itsekin osaksi toimintaa ojentelemalla milloin mitäkin.

Uusi paronipari nimitti hovinsa jäsenet. Aateliskirjoja jaettiin. Henkilöitä kohotettiin ritarikuntiin. Ansioituneet saivat tunnustusta. Sitä normaalia... Mutta tämä hovi ei kuitenkaan sujunut ilman yllätyksiä! Yhtäkkiä audienssia pyysi Baggeholmin edustaja, joka marssi hovin eteen hyvin itsevarmana ja esitti julkeita syytöksiä paroniparia ja koko Aarnimetsää kohtaan! Mukamas kunnialliset aarnimetsäläiset olivat pahaisia piraatteja! Tosiasiassa baggeholmalaiset olivat vallanneet Aarnimetsälle laillisesti kuuluvan Apinasaaren aikaisemmin kesällä, ja aarnimetsäläiset olivat vallanneet sen takaisin. Aarnimetsäläiset lapset olivat nähneet, miten Baggeholmin kurjat koirat olivat lähteneet valtaamaan saarta, ja neuvokkaina nuorina aarnimetsäläisinä kiiruhtaneet perään ja estäneet valloitusaikeet. Myöhemmin valppaat aarnimetsäläiset olivat saunalta käsin tarkkailleet tilannetta uskaltamatta päätään uneen kallistaa, jotta baggeholmalaiset eivät pääsisi yön turvin valloittamaan saarta. Reipas ja rivakkaotteinen kreivitär Izabella oli kuitenkin onnistunut vohkimaan - siis takavarikoimaan! - Baggeholmin lipun ja piilottanut sen niin varmaan talteen, etteivät ketaleet enää yön aikana voisi suunnitella saaren anastamista Aarnimetsältä. Baggeholmin edustaja vaati, että asia selvitettäisiin ja että paronipari puhdistaisi niin Aarnimetsän kuin omankin maineensa vastaamalla taistelukutsuun. Paronipari vastasi syytöksiin tuomalla todistajaksi kreivitär Izabellan ja luovuttamalla Baggeholmin edustajalle virallisen kirjeen Nordmarkin prinssille: taistelukutsu oli hyväksytty ja joukot kohtaisivat ensi kesänä tuplasodissa. Sir Oliver oli luvannut paroniparin käyttöön koko teutoniritarikunnan, ja sen perusteella, mitä olen tästä ritarikunnasta kuullut, baggeholmalaisille on luvassa tukalat paikat, sillä nämä soturit pistelevät baggeholmalaisia aamupalaksi.

Hovin jälkeen oli pitojen aika. Huhuu ja Murmeli olivat levänneet hovineitovastuustaan hovin ajan, mutta minä olin seisomisesta aivan poikki. Niinpä pitojen aluksi kävelin varovasti kuninkaallisten ja paronillisten pöytään ja ojensin palvelusnauhani takaisin kuningattarelle. Oli ollut suuri kunnia palvella hänen hovineitonaan, mutta nyt loppuillan hänestä huolehtisivat muut. Asa ja tarvittaessa mieheksi pukeutunut Joanne. Kiittäen kuningatar otti nauhan takaisin ja ojensi minulle palkkioksi palveluksesta koristeellisen kirjanmerkin. Niiaillen poistuin takaisin omalle paikalleni. Kaunis kirjanmerkki pääsisi käyttöön ja osaksi aikamatkamuistokokoelmaani - pieniä, rakkaita tai muuten muistamisen arvoisia muistoja matkoiltani.

Vapaus tuntui yllättävän hyvältä, ja saatoin viimein rentoutua pitoruoan parissa, vaikka olinkin nauttinut joka hetkestä kuningattaren palveluksessa. Istuimme porukkamme kanssa pöydän ääressä ja turisimme niitä näitä. Viereisessä pöydässä poukkalaiset lauloivat, ja kynttilöiden loistaessa salin täytti iloinen puheensorina. Avoimista ikkunoista kantautui huolettoman hauskanpidon ääniä ulos katetusta pitoteltasta.

Murmeli-parka nuokkui vieressäni pöydässä, enkä itsekään ollut sen pirteämpi, kun ilta läheni loppuaan. Huhuun viisas idea oli, että kävisimme viimeistä kattausta odotellessamme jaloittelemassa ulkona ja haukkaamassa happea. Nohevana neitona pyörähdin penkillä ympäri ja yritin nousta ylös. Olin kuitenkin lentää naamalleni pöytien väliselle käytävälle, sillä laaja helmani oli pyörinyt jalkojeni ympärille ja kätkenyt ketarani sisäänsä kuin pohjattomaan pussiin. Hetken pengoin helmojani, ennen kuin löysin jalkani ja sain selvitettyä ne vapauteen. "Oottakaa! Kato, joo, jalat! On ne vielä siellä!" Suuria oivalluksia. Still got legs...

Tähtikirkasta taivasta ulkona katsellessani ja sanaillessani muiden aikamatkaajatovereitteni kanssa olin hyvin onnellinen. Vaikka päivä oli ollut pitkä ja rankka, kaikki oli kuitenkin mennyt hyvin: Kuningatar voi hyvin ja oli tyytyväinen meihin. Paronipari hoiti tyylikkäästi mutta napakasti Baggeholmin syytökset. Olin saanut nauttia jälleen yhden aikamatkan taianomaisesta tunnelmasta, vain katsella ihmisiä ja ihmetellä. Olin päässyt seuraamaan hovia kuningattaren selän takaa. Olin saanut seistä hiljaa valmiudessa, nähdä ja kuulla asioita. Kaiken kaikkiaan elo Aarnimetsässä vaikutti hyvin leppoisalta ja lupsakalta vailla suurempia huolia. Olin saanut nähdä, miten Murmeli ja Hilsu polvistuivat hovissa kuningasparin eteen ollessaan ensimmäistä kertaa hovissa, ja se näky oli tuoda kyyneleet silmiini.

Aamulla oli aika valmistautua kotimatkaan. Murmelilla oli yhä hallussaan oma palvelusnauhansa, joten vielä viimeisen kerran kiiruhdimme kuninkaallisiin tiloihin palauttaaksemme nauhan. Kuningatar oli ollut aikaisemmin huolissaan Ameliasta, joka oli vain ollut hyvin väsynyt ja hieman ujo ja siksi niin vaitonainen, ja nyt hän kiittelikin "pikku-Ameliaa" sydämellisin sanoin. Olin kyllä kertonut kuningattarelle, että Amelia oli ensimmäistä kertaa hovissa ja että häntä saattoi hieman jännittää, ja kuningatar palkitsikin selvästi pieneksi lemmikiksi päätyneen Ameliansa henkeäsalpaavan kauniilla riipuksella ja kuninkaallisella halauksella. Murmeli luovutti riipuksen minun haltuuni, jottei hukkaisi sitä, ja minä talletin sen muiden aarteideni joukkoon. Kunhan syksy tässä rauhoittuu, Murmelille täytyy tehdä renessanssipukuun sopiva koru, jossa riipus pääsee säihkyviin oikeuksiinsa.

Palveluslahjukset kuningattarelta.

Kotimatka alkoi aikamobiilin matkustajien suolakeksi- ja suklaavarantojen tankkaamisella, ja pistäydyimme vain ensimmäiseen pikku puotiin, joka tuli vastaan. Istuimme portaille mutustamaan jäätelöä. Edessä oli enää ajomatka takaisin kotiin Murmelin ruotsin läksyjen siivittämänä.

Kotona olo olikin vähän hutera ja kylmänhikinen, mutta niin se aina aikamatkan jälkeen. Pinnistäytyminen töihin toimistolle seuraavana aamuna ei juuri houkutellut, vaikka toisaalta olinkin kumman energinen reissun jäljiltä. Katsoin silti parhaaksi kömpiä nukkumaan ajoissa, koska kokemuksesta tiedän, että aikamatkaaminen vaatii aina veronsa ja keholle on hyväksi antaa kunnon yöunet aikaa toipua rasituksesta, jotta oksettavalta aikaeroväsymykseltä vältyttäisiin.

Nyt tuntuu hieman kummalliselta, kun hektisen reissaamisen jälkeen mitään ei olekaan heti kulman takana odottamassa. Viaporin kekritanssiaiset ja viktoriaaninen viikonloppu Franzensbadissa. Franzensbadistakaan en vielä tiedä, saanko esimieheltäni luvan lähteä, joten se hieman kaihertaa mieltäni. Viaporistakaan ei ole kuulunut vielä mitään kovin selkeää. Toisaalta rauhallinen syksy voi olla hyväkin asia. Tardis-telakalla täytyy kuitenkin urakoida ahkerasti, jos aiomme saada Tardiksen pelastettua ulottuvuuksien välistä ennen joulua. Niin kovasti tahtoisin saada Tardis-paran jouluksi kotiin...!

Vaikka syksy nyt näyttäisikin rauhalliselta, täytyy kuitenkin muistaa, että vaikka seikkailuja ei olisikaan tiedossa, ne silti tuppaavat löytämään minut, joten on silti hyvä olla varautunut heittäytymään mukaan milloin vain.

Tässä vielä potretti minusta Drachenwaldin kuningattaren hovineitona Aarnimetsän paronillisessa investituurassa. Selvästi kaipaan helmin koristeltua nutturaverkkoa.


PS. Tosi noloa myöntää, mutta tein ihan amatöörivirheen. Unohdin takkini Aarnimetsään. Samaisen takin taskussa oli myös bussikorttini. No, aarnimetsäläisillä lienee siinä ihmettelemistä... Toivon mukaan joku toinen aikamatkaaja on korjannut ne talteen ja osaa lähettää minulle. Hävettäähän se silti toilailla tällä tavalla! Ihan perusasioita: älä hukkaa liian uudenaikaisia tavaroitasi menneisyydessä. 

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Traconian aikavääristymä

En tiedä, mitä taas tapahtui. Olin Hilsun kanssa matkalla keskiajalle, kun pyörremanipulaattori teki taas temput ja syöksi meidät pahasti sivuun kohteestamme ja tupsahdimme keskelle valtavaa sekasortoa. Minulla ei ollut hajuakaan, missä olimme ja mitä tapahtui, mutta kaikki ei totisesti ollut kohdallaan. Adrian ja Huhuu olivat ilmeisesti päässeet perille keskiajalle, koska he pyörivät hämmentyneinä keskiaikaleirissä.


Paikalle ilmestyi hyvin epätietoisen näköinen tyttö kantaen kummallista härpäkettä sylissään. "Oottekste keskiaika? Tässä olis tää aikaportaali", tyttö vilkuili hermostuneesti ympärilleen ja ojensi häkkyrän suoraan syliini. Ei hajuakaan, mitä minun olisi sillä pitänyt tehdä, mutta en pistänyt vastaan, kun syliini kerran tungetaan aikaportaalia - jännittävää! Alkeellista lyhyen kantaman aikamatkustusteknologiaa! Siistiä! Ehkä sitä voisi tutkia... Ehkä se selittäisi, miksi aika tuntui olevan taas sekaisin eikä manipulaattori inahtanutkaan.

Aikaportaalia säätämään ilmestyi myös hyvin hermostunut mies. Yritin selvittää, miksi aikaportaali pitäisi pystyttää siihen ja miten se toimisi. Sen läpi oli Valvomon aika-agenttien tarkoitus kulkea. Valvomo ei kuulostanut hyvältä. Mies puhui jotain, että hänenkin pitäisi olla pian lavalla puhumassa, joten otin vihjeestä vaarin ja ryntäsin itsekin valtavaan saliin kuuntelemaan, mistä oli kyse.

Traconia! Aikavääristymä! Niinpä tietenkin! Traconia on tuntunut olevan varsin epävakaa jo pitemmän aikaa niin poliittisessa kuin temporaalisessakin mielessä. Nyt kaikki aika ja rinnakkaistodellisuudet olivat sekoittuneet, ja koko todellisuus oli romahtaa. Siis valtaisa paradoksisoppa. Se selittikin, miksi manipulaattori oli temppuillut. Oletettavasti valtavan paradoksin luomat häiriöt ovat vaikuttaneet aikapyörteeseen ja saaneet sen epävakaaksi.

Samalla inhottava ajatus puski mieleeni: paradoksi vetää puoleensa toista paradoksia. Joten miksi olen lipsahtanut ulos pyörteestä? Hyvin suurella todennäköisyydellä olisin jälleen paradoksi, ja ajatus suretti minua. Lisäksi olemassaolonsa puolesta taisteleva Traconia ei ollut turvallinen paikka paradoksille, kuten minä. Loppujen lopuksi traconialaiset pyrkisivät tuhoamaan paradoksin pelastaakseen maailmansa. Ei siinä eroteltaisi paradokseja toisistaan. Jos en olisi varuillani, saattaisin minäkin pyyhkiytyä olemassaolosta.

Leiri tuntui turvalliselta paikalta hetken aikaa tarkkailla tilannetta. Sulautuakseni joukkoon vaihdoin jotain hieman keskiaikaisempaa - no, renessanssimpaa - ylleni. Yhtäkkiä Murmelikin ilmaantui paikalle selvästi pöllähtäneenä jostain steampunk-seikkailusta. Olin aivan äimänä. Siinä tuo vaihtoehtoviktoriaani seisoi edessäni suloisena kuin suklaamuffinssi. Ilmeisesti kovinkin suloisena, sillä kapteeni Sparrow iski harittavat silmänsä oitis Murmeliin ja tahtoi kaapata tämän "lovely ladyn" kainaloonsa. Onkohan tämä jokin yleinen tyyppivika kapteeni Jackeissä? Lisäksi olen lievästi huolissani siitä, että Murmeli tuntuu myös olevan hieman heikkona näihin kapteeni Jackeihin... Parempi pitää silmät auki ja kättä pidempää ulottuvilla.

Itsekin bongasin tutun hahmon väkijoukossa. Olisinkin ihmetellyt, jos Tohtori ei olisi ollut paikalla. Mutta kuten saatoin arvata, hän ei tunnistanut minua. Toisaalta 10. Tohtorin kohdalla se on täysin ymmärrettävää. Yksinkertaisesti vain liian aikaista. Kun myöhemmin kävin pyytämässä ujostelevien tyttöjen puolesta Tohtoria ja Sherlockia kuvaan tai kun vielä myöhemminkin törmäsimme, katsoi Tohtori aina suoraan ohitseni. Niin hankalaa kuin se olikin, piti vain purra hammasta.

En kuitenkaan osannut arvata, miten tiukan paikan eteen vielä joutuisin.Olin matkalla leiriin, kun Traconian Akatemian aulassa näin tutun selän. Yritin kurkotella väkijoukon päiden yli nähdäkseni paremmin. Kyllä, pitkä, hoikka, leveät hartiat, tweed-takki, ruskeat hiukset... Koska en ollut varma, pakottauduin kääntymään pois. Myöhemmin sain kuitenkin varmistuksen, kun kävelin Unrealityn konserttiin: Tohtori seisoi Riverin kanssa jonossa. Minua hymyilytti, ja olisin tahtonut mennä juttelemaan, mutta pakottauduin kävelemään ohi. Olihan se vähän haikeaa. Edelleen liian aikaista.

Unreality oli loistava! Itsekin Pixel Sisters -nörttikuorossa alttona kiekuvana en voinut kuin ihailla. Nautiskelin mukavassa penkissäni kuorolaulannasta ja ihmisäänten ihmeellisyydestä. Kuoron hyvästä hengestä tuli itsellekin hyvä mieli. Hilsukin löysi paikalle ja pyllähti viereeni. Tyytyväisenä kaivoin vyöltä päiväkirjani ja annoin laulun kuljettaa minua sivulta toiselle, seikkailusta toiseen.

Unrealityn jälkeen hilpaisin tapaamaan kuorotovereitani. Olimme Pixel Sistersin kanssa päättäneet mainostaa tamperelaista nörttikuorotoimintaa flashmobbaamalla heti Unrealityn jälkeen puistossa. Ehdin juuri parahiksi äänenavaukseen. Hieman kyllä hävetti mennä mukaan sotkemaan kuvioita, sillä en ollut ehtinyt harjoituksiin yli kuukauteen ja olin unohtanut nuottinikin kotiin. Onneksi meitä oli sen verran paljon, että mölinäni taisi hukkua massaan. Niin me sitten lauloimme! Kivaa oli, ja jotkut jopa jäivät kuuntelemaan meitä.

Sunnuntaiaamu valkeni - no, ei oikeastaan valjennut. Kaupungin kadut täytti tiheä sumu, joka peitti näkyvyyden täysin. Se toi ikävästi mieleeni matkamme kylään, jossa flegma oli ujuttautunut koleaan usvaan ja orjuuttanut koko kylällisen ihmisiä. Tolkutin itselleni, että olisi äärimmäisen epätodennäköistä, että usvassa piilisi flegmaa. Mahdollista se olisi, mutta hyvin, hyvin epätodennäköistä. Sumun läpi läikähtelevä aamuaurinko kevensi mieltä hitusen, kun marssimme Hilsun kanssa aution puiston halki teltalle.

Koko päivän oli teltalla ravannut mitä kummallisempia "aika-agentteja", joiden taidot olivat vähän niin ja näin. Tosin paha minun oli mitään sanoa, kun en missään vaiheessa saanut selville, miten he oikein yrittivät ratkaista aikaparadoksia. Hiljaa itsekseni olin kuitenkin sitä mieltä, että aikaportaalit eivät varsinaisesti olleet kovin turvallisia tai vakaita ja saattaisivat vain vahvistaa paradoksia entisestään, jos aikojen annettaisiin sekoittua vapaasti portaalin läpi. Päätimme Hilsun kanssa hieman tutkia asiaa aamun hiljaisina hetkinä ja vakauttaa portaalin niin, ettei sen läpi päässyt enää virtaamaan mitään ylimääräistä (aika-agentteja lukuun ottamatta, en tahtonut saada Valvomon vihoja niskaani, mutta hei, oli se nyt sen verran huteran näköinen vempele, ettei sitä voinut sellaiseksi jättää!).



Kyllä tässä nyt jokin on vialla...

Trust me! I'm not the Doctor!
Jos säädämme kierukan vastusta suuremmaksi, sen ei pitäisi päästää näillä tehoilla
läpi muuta kuin Valvomon aika-agentit.

Oi! Kylmää kondensaatiovettä! Yäk! Portaali hyökkää!

Vielä viimeiset säädöt ja sen pitäisi olla vakaampi.

Joo, hyvä tuli, vaikka itse sanonkin. Voi olla vähän rauhallisemmin mielin.

Kun portaali oli säädetty, ketään ei vieläkään näkynyt, vaikka kukot kiljuivat kilpaa naapurissa kuin maailmanlopun edellä. Valvomon väki tosin oli kyllä puhunut mahdollisesta maailmanlopusta, joten sinänsä kukkoja ei voine moittia. Puuhasimme leirissä ja päätimme hieman kävellä puistossa. Lampi oli täysin usvan peitossa, ja sorsat lipuivat tyynessä vedessä laiskasti polskutellen.

Aamukoomainen aikamatkaaja puussa.

Säyseä ja vaaraton sorsaeläin. Muuttuu pullan lähettyvillä armottomaksi saalistajaksi.
Tunnetaan myös nimellä pullanatorus räpyläx.

Jos nojaan tähän riukuun yhtään eteerisemmin, molskahdan ankkalammikkoon.

Tähystää pullanaattoreita usvaisella rannalla. Ehkä ne eivät huomanneet minua...

Ei meillä ole mitään hätää: ei meillä ole pullaa! Olemme turvassa.

Olen söpö ja lutunen ja kohta märkä ja mutainen.

Kun aikamatkaaja tukin löysi. 

Hiljaa ne lipuivat usvasta pahaa-aavistamattomien ihmisten pullapusseille.

Seesteistä aamuhetkeämme ei rikkonut pullanatorus räpyläxien hyökkäys - eihän meillä ollut pullaakaan - vaan vähiin valunut aika. Olimme Huhuun kanssa luvanneet kouluttaa Traconian aikamatkaajia, jotta nämä pärjäisivät paremmin tehtävillään menneessä. Aamukymmeneltä alkoi luentomme Vaatetusvinkkejä aikamatkaajille. Sitä ennen oli vielä paljon järjesteltävää: piti tulostaa muistiinpanot, löytää luentopaikka, viritellä vehkeitä, pukea loppuun ja laittaa tukka. Sen sellaista. Onneksi Traconian Akatemian info oli aivan mahtava ja pelasti meidät. Samoin kuin Hilsukin, joka juoksenteli etsimässä Huhuun kadonnutta korvaläppää. Kuin ihmeen kaupalla saimme kuin saimmekin kaiken kuntoon ajoissa, ja niin luentomme pääsi alkamaan.

Tervetuloa luennolle. Tästä lähtisi - swooosh!

Koska meillä oli vain tunti aikaa, emme ehtineet kovin yksityiskohtaisesti paneutua eri aikakausiin vaan tarkoituksemme oli antaa kattava ja yleispätevä kuva siitä, mitä kannattaa huomioida historiallisessa pukeutumisessa, jotta aikamatkoilla sulautuisi tarpeeksi hyvin joukkoon. Pääkohtiamme olivat muun muassa suunnittelun tärkeys, siluetti, materiaalit, värit ja viimeistelty kokonaisuus.

On tärkeää valita vaatteet käyttötarkoituksen mukaan. 

Eivät ritaritkaan aina heiluneet haarniskoissaan. Haarniska oli työasu.

Tavoiteltu siluetti on vaihtunut ajan saatossa, ja muotojen on oltava kohdillaan.

Kuvahaun kanssa kannattaa olla tarkkana. 

Asusteet, kuten höyryjunat, koirat ja kartanot, ovat oleellinen osa asua.

Jatkoimme väsymätöntä taisteluamme pipottomia päitä vastaan. 

Jaoimme muutamia käytännön vinkkejä, miten selvitä hengissä ja hämätä aikalaisia. 

Voittamattomaan viisauteen oli hyvä lopettaa: Kirjat, maailman parhaita aseita!

Luentomme kuvattiinkin, ja toivottavasti se jossain vaiheessa päätyy Traconin Youtube-kanavallekin. Tai, no, toivottavasti ja toivottavasti... Mitäköhän kaikkea sitä tuli lörpöteltyä?

Luennon jälkeen jäin rentoutumaan ja kuuntelemaan luentoa aikamatkustussarjakuvista. Täytyy myöntää, että luennoitsija sai herätettyä kiinnostukseni yleisesti tylsinä pitämiäni supersankarisarjakuviakin kohtaan, mutta taidan silti ensin hankkia hyppysiini uusintakierrosta varten Yoko Tsunot, joita minulle joskus yläasteikäisenä kirjastosta kannettiin luettavaksi. Hmm, tarkoituksellako...?

Loppupäivä menikin juostessa edestakaisin. Kävimme syömässä, ja pääsin lounaan ääressä taas kinaamaan siitä, ovatko itkevät enkelit oikeasti pelottavia vai eivät. (Eivät tietenkään ole kivoja, mutta on sitä pahempaakin.) Kiersimme Huhuun kanssa hieman markkinapöytiä ja tietenkin törmäsimme ongelmiin.

Törmäsimme käytävällä enkeliin, joka himoitsi kaulassani roikkunutta Tardiksen avainta. Miten pääsin irti avaimesta roikkuneesta enkelistä, sitä en oikein muista. (Tässä välissä voisi olla kuvia enkelistä ja minusta sen kourissa, mutta koska se ei olisi kovin viisasta, kuvia ei ole. Tietenkään.) Seuraavassa hetkessä livahtikin kitusistani spontaani kirkaisu, jota itsekin säikähdin, koska en yleensä kilju säikähdyksestä. Tällä kertaa väkijoukon keskellä kuitenkin rullasi dalek.

Kuorokaverini oli joutunut dalekin orjaksi.

Uuups, se huomasi minut!

"Kneel! Kneel! That's a goood huuuman!" Antaudun!


Ha, paitsi että en ikinä!
"That is a sonic screeewdriver. It is haaarmless but I hate the noise."

Koska dalek ei voinut sietää äänimeisselin mölinää, pääsimme livahtamaan karkuun. Ilmeisesti dalek oli vähän sekaisin, kun ei pistänyt meikäläistä saman tien kylmäksi yhdestä äänimeisselistä piittaamatta. Tai sitten vain satuin löytämään juuri sopivat asetukset, jotka tekivät dalekille kipeää.

Sitten olikin jo aika vaihtaa vaatteet vuosisatojen halki kuljettavaa tanssiesitystämme varten. Tällä kertaa tanssimme jopa oikein kronologisessa järjestyksessäkin päiväkirjani sivut oppaanamme. Suurta yleisöryntäystä ei esitykseemme tullut, mutta emme sentään joutuneet tanssimaan tyhjälle teltalle. Poukkoilimme halki historian paeten Henrik VIII:n tyrmistä, tavaten renessanssineroja ja nauraen paavin kustannuksella, ilkamoiden Aurinkokuninkaan tanssiaisten pikkutunneilla ja pitäen hauskaa kotoisella tanssileirillä. Kesken esityksen pääsin heittämään renessanssikirtlen ja -myssyn pois, jotta sulauduin paremmin Aurinkokuninkaan jatkoille. Kutkuttavia tilanteita!

(Hmm, lisää tähän joskus jotain kuvia tai videota, kun saat käsiisi. Jep, joudutte odottamaan siihen asti. "Joskus" on hyvä aika: se voi olla pian tai olla olematta koskaan.)

Esityksemme jälkeen lähdin vain kiertelemään aluetta. Rehellisesti sanoen en voinut kovin hyvin. Olo oli hyvin hajanainen ja keskittymiskyvytön, väsynyt. Puistossa tapasin oopperan kummituksen, jonka seuraksi barokkialusvaatteissani lähdin kävelylle.

Aina paita huonosti, kun pitäisi olla suloisena.

Käveltyäni kummituksen kanssa ja palattuani teltalle oloni romahti. Tiesin, että Valvomo oli ratkaisemaisillaan aikavääristymän, ja tahdoin tietää, mistä kaikki oli johtunut ja miten tilanne ratkaistaisiin. Epäilen, että oloni romahtaminen liittyi paradoksiin. Olin oleillut paradoksissa liian pitkään. Olin itsekin pelkkä paradoksi ja siksi epävakaa. Hytisin myttynä keskiaikateltan nurkassa pelkässä pellavapaidassani ja olin aivan viittä vaille pyörtymispisteessä. Tutina ei tuntunut laantuvan millään. Ei syömällä, ei juomalla. Ei korsetin riisumisella. Hiljaa itsekseni toivoin, että Tohtori olisi pölähtänyt paikalle, olisin saanut ryömiä Tardikseen ja kaikki olisi ollut hyvin. Mutta ei. Tietenkään niin ei käynyt. Kun paradoksi viimein alkoi purkautua, olonikin koheni jonkin verran, mutta olin silti hyvin kiitollinen, että sain kyydin kotiin.

Tämänkertainen Traconian-reissu oli astetta rankempi, mutta kyllä siitäkin selvittiin. Saas nähdä, mitä seuraavaksi. Traconian kohtalo jää edelleen mysteeriksi, ja alan epäillä, että koko Traconia on vain yksi häilyväinen rinnakkaistodellisuus, joka saa vastaisuudessakin taistella olemassaolostaan ja alati muuttuvasta todellisuudestaan.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Vaatetusvinkkejä aikamatkaajalle Traconissa 6.9. klo 10

Reissun jälkeen minulla ei ollut herätessäni aivan selkeää käsitystä, missä oikein olin: kotona, Lontoossa vai jossain muualla ja missä ajassa? No, kyllä se pian selviäisi. Hämmennykseni ei juurikaan helpottanut, kun tukka pystyssä luin saapuneita viestejä aamutoimieni lomassa iltapäivällä.
Luento "talvipuutarhassa" su klo 10-10:45.
Täh? Mikä luento? Missä talvipuutarhassa? Minä sunnuntaina? Miksi niin aikaisin? Talvipuutarhasta tuli jostain syystä mieleen ensimmäisenä vain Talvipalatsi, sitten Finlaysonin palatsin talvipuutarha. Miksi luento Venäjän tsaareista? Olinko luvannut mennä kuuntelemaan jotain historialuentoa Huhuun kanssa?

Sitten vihdoin kirkastui! Huhuun kanssa tosiaan! Viikonloppuna on Tracon, ja Huhuu on ilmoittanut meidät sinne pitämään Vaatetusvinkkejä aikamatkaajalle -pukuluentoa, ja sen aika ja paikka oli nyt viimein selvinnyt. Hetken tuijotin valkoisia kaakeleita pohtien, montako päivää sunnuntaihin on ja missä vaiheessa valmistelut olivat. Siinä vaiheessa, että oli napattava läppäri reppuun ja koomapirtelö korvien välissä hölskyen suunnattava Herwoodiin.

Ainakin luennon tekeminen on ollut hervottoman hauskaa. Tiukasti asialinjalla koko ajan.
"Imitoinko mä lyijymyrkytyksen punerrusta silmien ympärillä?"
"Selvitystyö aikakaudesta" -> "Selviytyisitkö aikakaudesta?"
"Tää on hyvä, tässä näkyy pyllykin. Otetaan tää kuva."

Vaatetusvinkkejä aikamatkaajille
Traconissa sunnuntaina 6.9.2015 klo 10.00-10.45, Tampere-talon Talvipuutarha

Ethän halua herättää ylimääräistä huomiota paikallisten keskuudessa? Viikinki vai viktoriaani, ja mitä ihmettä on hameen alla? Jotkut juoksevat halki historian punaiset tennarit vilkkuen, mutta haluaisitko sinä sulautua joukkoon ja olla oikeasti katu-uskottava menneillä vuosisadoilla?

Luennolla käydään läpi asioita, jotka on hyvä ottaa huomioon historiallista pukua suunniteltaessa. Mitä merkitystä on vaatteen siluetilla, väreillä ja materiaalivalinnoilla? Mitä muuta pitää muistaa, jotta kokonaisuus huokuisi mennyttä aikaa halvan naamiaisasun sijaan? Luennolla ei keskitytä esittelemään aikakausien muotia vaan puhutaan ensisijaisesti siitä, mikä tekee historiallisesta puvusta historiallisen puvun ja kuinka saavutetaan ajanmukainen kokonaisuus. Vastaamme kuitenkin enemmän kuin mielellämme yleisön kysymyksiin puvuista ja muodista niin luennolla kuin sen jälkeenkin. Kysymyksiä voi vaikka jo etukäteen jättää tämän postauksen kommenttiosioon. Kerromme myös, mistä etsiä vinkkejä ja tietoa omaan pukuprojektiin.

Luennoitsijoille on kertynyt matkakokemusta halki länsimaisen historian aina viikingeistä viktoriaaneihin. Matkalla on opittu kömmähdysten ja kantapäiden kautta, ja kummankin vaatekaapissa kummittelee pukuja, jotka eivät enää näe päivänvaloa kuin korkeintaan materiaalina ompelupöydällä. Toisella on taskussa maisterin paperit historiasta ja toisella vain pohjaton tiedonjano ja palo loikkia ajasta toiseen. 

Kuva: Teemu Laukkarinen

Kuva: J. Manninen