lauantai 1. elokuuta 2015

Pique-nique Abraham Falanderin pihamaalla

Abraham Falander oli varakas liikemies ja kuningasmielinen valtiopäivämies Vaasassa 1700-1800-lukujen vaihteessa. Suomen sodan aikaan Falander kieltäytyi vannomasta uskollisuudenvalaa Venäjän keisarille, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Turun piispan onnistui estää tuomion täytäntöönpano, ja Falander karkotettiin maasta. Pakomatkallaan Falander törmäsi Ruotsin kuninkaaseen, ja Kustaa IV Aadolf oli niin riemusta soikeana uskollisuudenosoituksesta, että aateloida poksautti Falanderin ja samassa sopassa muhineen hovioikeuden kanneviskaali Anders Johan Bergwaldin - kummatkin nimellä Wasastjerna, Vaasantähti. Ehkä hieman mahtipontista... Abraham Wasastjerna palasi maanpaosta 1810. Liikehaina hän iski heti hynttyyt yhteen venäläisten kauppaliikkeiden kanssa.

Abraham Falanderin talo, joka nykyään tunnetaan Wasastjernan talona ja jossa toimii Vanhan Vaasan museo, oli 1700-luvulla ainoita kivestä rakennettuja yksityistaloja ja siten myös ainoita rakennuksia, jotka myöhemmin selvisivät Vaasan palosta 1852, vaikka palo sai alkunsa hyvin läheltä taloa. Abraham oli kahdesti naimisissa: ensin vain pari vuotta Sofia Beata Bladhin kanssa, sitten 1779-1793 Katarina Elisabet Rahmin kanssa. Jälkimmäisestä liitosta syntyi kuusi poikaa, joten perillisistä ei ollut pulaa.

Se spoilereista. Me kuitenkin osallistuimme huviretkelle Falanderin pihamaalla vielä rauhan aikaan ennen Falanderin aateloimista. Eväitä, musiikkia, tanssia, pihapelejä, huoletonta seurustelua ja hauskanpitoa - aurinkoisella taivaalla ei vielä aavistustakaan venäläisten uhasta.

Huviretkelle lähteminen ei ole mukavaa kurjalla säällä, joten yritimme arpoa kaikin mahdollisin ohjelmin, miltä sää mahtaisi Vaasassa näyttää. Lähtöpäätöstämme venytimme mahdollisimman myöhään, ja lopulta lauantaiaamuna päätimme viis veisata kaikista ohjelmista ja ennusteista ja karauttaa Vaasaan, satoi tai paistoi.

Edellisenä iltana Murmeli oli väkertänyt minulle foliohatun. Olin ottanut esiin strutsinsulkaisen hattuni ja Ikean pussilakanasta ommellun pukuni. Foliohattu, pussilakanamekko ja strutsinsulkia - aikamatkaaminen, aina niin eleganttia! Aamulla nauroimme ystäväni kanssa kippurassa, kun yritimme saada villejä hiuksiamme asettumaan 1700-luvun lopun tyyliin. Kiharapehkoni näytti lähinnä tuhruisen puudelin ja juopuneen lampaan huuruisen, kiihkeän, aamuöisen kohtaamisen jälkeläiseltä. Ei ihme, että aamun teemalauluina vessasta kaikuivat naurun säestäminä Hemaisevan seksikäs pörröpää ja jo jonkinlaiseksi vakioksi muodostunut Stayin' Alive. Huumori oli ainoa tapa vältellä liukumasta epätoivon puolelle. Piti vain uskoa siihen, että valtava hattu pelastaa päivän.

Aikamatkaajan aamupörrö.
1780- vai 1980-luvulle menossa?

Matka sujui hyvin. Aikaisin aamulla matkaan revitty aamu-uninen Murmeli nukkui lähes koko matkan kyljessäni, vaikka kalatus oli melkoinen. Perillä sää oli odotuksistamme poiketen kaunis, ja Falanderin valkoinen, kolmikerroksinen kivitalo kohosi yllättäen edessämme. Suojaisa, aurinkoinen piha-alue suorastaan kutsui pieniin, kesäisiin huvituksiin.

Kuva: N. Karjalainen / S. Karppinen

Levitimme vilttimme ja purimme eväämme korista lautasille. Mehua, keksejä, mansikoita ja niiden sekaan piilotettuja tomaatteja, rypäleitä, rieskoja, ruisleipää, voita, meetwurstia, kinkkua... Sanonpa vain, että korsetoituna maassa istuminen valtavan helman keskellä ja syötävien kurkotteleminen ei todellakaan ole mukavaa. Olo on notkea kuin norsunpoikasella.

Kuva: N. Karjalainen / S. Karppinen

Koska syöminen ja paikallaan istuminen oli tukalaa, intouduin pelaamaan krokettia. Pelasin ensin pelin Noran kanssa. Pelimme kommenttiraita sisälsi paljon naurua ja neideille sopimatonta ähkintää ja sadattelua, kun emme olleet saada palloja liikkeelle pitkässä nurmikossa. Osumatarkkuuskin oli ajoittain ainakin minulla vähän mitä sattui, ja huidoinkin mailalla paljon ruohotupsuja pallon sijaan. Loppua kohti peli alkoi kuitenkin sujua paremmin. Nora-neiti karkasi ylivoimaiseen voittoon, aivan ansaitusti - minä en ollut hääppöinen mailanheiluttelija. Myöhemmin sain houkuteltua myös sekä Murmelin että paronittaren mukaan peliin. Olin jo johdossa pitkällä kaulalla, mutta paronitar kiilasi hurjalla loppurynnäköllä voittoon, ja minä tulin toiseksi. Toki meidän piti antaa paronittaren voittaa, sillä olihan hän meistä korkea-arvoisin. Ei ehkä uskoisi, mutta krokettikin on raskasta urheilua rokokoopuvussa. Kotona huomasin, että olin saanut urheiluvamman: puvun olkasauma oli lyödessä hiljalleen hiertänyt olkavarren ruhjeille. Niin hauskaa minulla ei kuitenkaan ole ollut hetkeen minkään pelin parissa! Oli mukavaa, kun kaikki kannustivat toisiaan. Pelasimme yhdessä, emme toisiamme vastaan.

Kiivasta kroketinpeluuta. Kuva: N. Karjalaienn / S. Karppinen

Välillä oli pakko palata viltille nauttimaan virvokkeita ja kostuttamaan suutaan viinimarjamehulla. Sää oli kaikkien odotusten vastaisesti erittäin aurinkoinen ja paikoin jopa hieman liian kuumakin. Onneksi tuulenvire kuitenkin viilensi sopivasti. Päiväasuun kuuluva huivi ja leveälierinen hattu eivät olleet yhtään turhia vaan suojasivat oivallisesti auringolta. Joskin krokettia pelatessa hattu oli hankala, ennen kuin ystäväni lainasi hattuneulaansa ja neulasi hatun aloilleen, jotta se ei enää uudestaan valahtaisi naamalle kumartuessani lyömään ja tuulenpuuskan yllättäessä minut takaapäin samaan aikaan.


Vihreä pihamaa kutsui flaneeraamaan. Nyin Murmelin mukaani tutkimaan paikkoja, jotta emme kotimatkalla huomaisi istuneemme ja parveilleemme vain piknik-vilttien läheisyydessä jättäen kaikki mahdolliset mielenkiintoiset nurkat tutkimatta. Valitettavasti mitään kovin suuria ihmeellisyyksiä emme pihasta löytäneet. Paljon lukittuja aitan ovia.

Ikean pussilakanasetti hulmuaa!

Poseeraa portilla. "Tällaisen löysin."

"Kukkuu! Onko täällä mitään jännää?"
Portti puutarhaan.

Falanderin talo oli kieltämättä kolmikerroksisena kivitalona uljas näky, ja se oikein hyppäsi silmään kaikkien pienempien puisten talojen joukosta. Pihamaata reunustavat ulkorakennukset tekivät pihasta viihtyisän ja suojaisan. Iltapäivän kuuminta porotusta pakenimme viileän kivitalon varjoihin, ja pääsimme tutustumaan taloon. 


Talo oli hyvin yllättävän suuri, ja huoneetkin olivat tilavia. Kaikki oli kuitenkin hyvin viihtyisää. Erityisesti rakastuin kirjasto-/työhuoneeseen täpötäysine kirjahyllyineen ja suunnistusinstrumentteineen. Huone oli suorastaan kodikas. Mieleni olisi tehnyt tutustua herra Falanderin kirjahyllyyn tarkemminkin, mutta tuskinpa se olisi ollut sopivaa: olihan se täynnänsä ammattikirjallisuutta, josta nuoren naisen tuskin oli suotavaa olla kiinnostunut. Mutta hei, kaupankäynnin lakeja ja Itä-Intian kauppakomppanian tilausluettelo, aikansa postimyyntikuvasto! 


Bibliofiilin päiväuni.


En tiedä, kuka perheestä soitti, mutta talossa oli jopa kaksi klaveeria. Pimputtaminenkin olisi ollut kivaa, muttei niihin uskaltanut koskea, ja olemattomat soittotaitoni olisivat luultavasti vain olleet loukkaus talon väkeä kohtaan. 


Toinen klaveeri oli ruokasalissa. Ehkäpä joku viihdyttäisi päivällisen päätteeksi seuruetta soitollaan? Olisin mielelläni jäänyt päivälliselle ja kuuntelemaan. Väreiltään hyvin hillityn harmaa sali oli suunnattoman kaunis, ja sen toisessa päässä pöytäseuruetta tarkkaili kuningas Kustaa III:n muotokuva.


Vanhan kirjan kauneutta on mahdoton vastustaa.

Kun palasimme pihalle, yllätimme paronin ja paronittaren pelaamasta graces-nimistä peliä. Minulla ei ole hajuakaan, miten sitä pitäisi pelata, mutta en ole varma, oliko muillakaan. Hauskaa heillä näytti kuitenkin olevan, kun he singauttelivat iloisen värisin nauhoin koristeltuja renkaita toisilleen kepeillä.



Aïda aitan ovella.

Piinaavien korvamatojen vyöry vain jatkui, kun kävimme katselemassa aittaa. Päässä alkoi automaattisesti soida Kake Randelinin Kop kop kop, avaa, rakas. Eikö aikamatkaaja saa matkustaa minnekään ilman sopimattomia ja tuskallisen huonoja korvamatoja? Armoa! Yritä siinä nyt sitten olla naama näkkärillä ja peitellä tuskaisia irvistyksiä, kun luvattoman huono soittolista pyörii päässä.


Pihan poikki kantautui musiikkia, ja huomasin, että nurmella olikin menossa tanssahtelua. Liityin seuraavaan tanssiin, joka oli nimeltään My Lord Byron's Maggot. Se ei varsinaisesti kuulu suosikkeihini, vaikka ihan mukava huvittelutanssi onkin. Nurmella tanssiminen laahuksellisessa puvussa ei kuitenkaan ollut järin mukavaa, joten vetäydyin takaisin seurustelemaan muiden kanssa tämän yhden tanssin jälkeen.

Kävimme vielä illan päätteeksi kävellen hovioikeuden talolla, joka oli toinen vanhan Vaasan merkittävistä kivitaloista. Kaunis rakennus olikin, kun se kohosi majesteettisena pitkän lehmuskujan päässä. Hiljattain valmistuneen hovioikeuden talon suunnitteli arkkitehti Carl Fredrik Adelcrantz. Spoilers: Tulevaisuudessa tyyliltään varhaiskustavilainen rakennus selviäisi Vaasan palosta ja muutettaisiin kirkoksi.


Olimme jo olleet aikeissa suunnata kohti kotia, joten olin ehtinyt riisua hattuni ja purkaa kampaukseni, joten olin hieman häpeissäni hiusteni sojottaessa sinne tänne. Olin kiusallisen tietoinen, miten sopimatonta se oli. Onneksi olimme piakkoin lähdössä kotiin. Hätäratkaisuna keksin sitoa hiukseni edes jollain tavalla kiinni taskusta löytämälläni sinisellä organzanauhalla. Lopputulos oli kaikkea muuta kuin kaunis, mutta ainakin se kevensi hieman sydäntäni ja piti tuulessa hulmuavat käkkärät pois silmiltäni.

Paluumatkalla hovioikeuden talolta en enää voinut vastustaa lehmuskujan varjojen kutsua ja hyppäsin tieltä juoksemaan nurmelle puiden väliin. Tunsin itseni niin vapaaksi siellä kirmatessani helmojani kannatellen. Olin onnellinen. Kesäilta kustavilaisessa Vaasassa, vanhojen puiden salaperäisten, viileiden varjojen kotoisa syleily, villit kiharat kasvoilla. Ystäväni nauroivat ja kuulin perääni huudettavan: "Juokse, Aïda, juokse!" Harvoin kuulen tuon nimen. Ja minähän juoksin. Se oli yksi niitä kalliita hetkiä ajassa, minkä vuoksi niin kovasti rakastan aikamatkailua.

Aikamatkaajan iltapörrö.

Hyvästelimme uudet ja vanhat ystävämme ja kiitimme mukavasta päivästä. Kotimatkan ensimmäisenä etappina oli Vaasan ABC, jotta saisimme vaatteemme vaihdettua. Kun pölähdimme huoltoaseman parkkipaikalle ja heitimme reppumme olalle, aikahyppy todella tuntui kropassa. Päällä meni hetki tottua nykyaikaiseen ympäristöön, autoihin ja suu auki tuijottaviin mopoteineihin. Marssimme oikopäätä vessaan välittämättä kummeksuvista katseista. Vessakopissa rokokoopuvun vaihtaminen trikoomekkoon on muuten melkoinen akrobaattinen suoritus, kun yrittää pitää kaikki helmat pois lattialla olevista (toivon mukaan) vesilammikoista. Lopulta tämäkin hikinen urakka tuli valmiiksi, ja puku upposi näppärästi reppuun. Pyllyrollikkani jouduin ottamaan kantoon olalle: sentään niin suuri ei reppuni ollut. Pikainen neste-, suola- ja rasvatankkaus Hesburgerissa herätti taas siihen, miten rankkaa aikamatkaaminen on. Reissun jälkeen poikkeuksetta neste- ja suolatasapainoni, samoin kuin verensokerini heittävät häränpyllyä. Tardiksella matkatessa tätäkään ongelmaa tuskin olisi. Kylmä limsa oli jotain aivan taivaallisen virkistävää, vaikka normaalisti en niin limsoista välitäkään. 

Pikaisen kauppareissun jälkeen oli aika sulloutua takaisin kyytiin ja aloittaa varsinainen ajomatka. Matkanteko oli yhtä naurua ja käkätystä, pulinaa ja pälätystä. Olimme kaikki väsyneitä ja iloisia hyvin onnistuneesta reissusta. Ihme kyllä, kotiin päästyämme minulla oli vielä virtaa lykätä pellavaiset pesukoneeseen, jotta hiki ei pääsisi pinttymään niihin, ja ripustaa ne kuivumaan. Hiljalleen iltateen ja suihkun myötä onnistuimme rauhoittumaan kaivatuille yöunille, ja miten hyvältä oma sänky tuntuikaan!

Lättänöitä maisemia kotimatkalta lakeuksien halki.

Muiden aikamatkaajien muistiinpanoja:
The Shadow of My Hand: http://shadowofmyhand.blogspot.fi/2015/08/gustavian-day-picnic.html

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti