maanantai 24. elokuuta 2015

Kärventyy keskiajalla

Pimeä, synkkä, kylmä ja kolea keskiaika - niinhän sitä helposti luulisi! Kattia kanssa! Vietimme jengimme kanssa läkähdyttävän kuumaa ja letkeää markkinaviikonloppua Hämeen linnan kupeessa. Aurinko porotti suoraan leiriimme, joka onneksi oli niemessä ja aivan järven rannassa. Valitettavasti vilvoittava tuulenvire ei juurikaan tanssahdellut leiriin järveltä vaan jouduimme kärvistelemään seisovassa kuumuudessa.

Sellaisina hetkinä sitä miettii, miten ajan ihmiset ovat selvinneet keskiaikaisissa vaatteissaan moisissa helteissä, kun itse olisi valmis vain makaamaan varjossa ja sulamaan pois, vaikka yllä on vain pellavapaita ja silkkipellavainen kirtle. Toisaalta materiaalit olivat aina sataprosenttisesti luonnonmateriaaleja, ja laadukkaat pellavat ja villat olivat ohuempia ja hienompia kuin nykyään. Kerroksia oli kuitenkin useita, ja vaikka materiaalit miten hengittäisivät ja olisivat kylmällä lämpimiä ja lämpimällä viileitä, helteellä on varmasti tullut tolkuttoman kuuma. Kun päässä on aina ollut joko myssy, huntu, liina, hattu tai muu päähine, on ainakin vältytty auringonpistoksilta. Parhaassa tapauksessa huntu on suojannut hyvin niskaa ja kaulaa myös palamiselta.

Loppujen lopuksi selvisimme kuumuudessa oikein hyvin. Kun pääsimme markkinoille, virtaa vielä riitti ja kiertelimme kojuja. Minulla oli tällä kertaa oikein ostoslista mielessäni, ja melkein kaiken sainkin hankittua. Löysin uuden tuopin särkyneen keraamisen tilalle, ja Tippet pelasti minut useammasta kuin yhdestä pälkähästä: sain ostettua oliivinvihreää villaa viktoriaaniseen kävelypukuuni, ruudullista villaa uuteen renessanssikirtleen sekä kauniin soljen partlettiini. Tammilinnalaisen suutarin kärrystä löysin myös vihdoin ja viimein itselleni nahkaisen laukun vyölle. Suutari oli melkoisen kultainen, kun tarjoutui myymään laukun minulle puoleen hintaan, vaikken edes tingannut. "--mutta sinulle voin myydä sen huomattavasti halvempaan hintaan." Ah, kultainen suutari!

Kun en ensimmäisenä päivänä viitsinyt enää käydä ostamassa uutta koria ja lankaa tassunlämmittimiin, ne tietenkin tyystin unohtuivat. Ehkä jokin puolittainen ajatus haahuili halki helteen hapertaman pääni, mutta se katosi yhtä äkkiä kuin oli häilyväisesti ilmaantunutkin. No, onneksi lankakauppoja on nykyäänkin. Täytyy jossain vaiheessa muistaa piipahtaa tai räpylät ovat taas jäässä talvisissa seikkailuissa.

Vielä ennen kuin kuumuus ehti veltostuttaa meidät, keräännyimme kuuntelemaan Räikkää, kun siihen tarjoutui sopivasti tilaisuus. Oi, että meillä oli taas hauskaa! Hieman näiden suloäänisten seireenien jutuissa tuoksahti liioittelun maku ja ihmeellinen, ranskalainen ilmaisumuoto jenesaisquoi kovasti vaikutti akrobatialta ja sirkukselta. Joskin täytyy sanoa, että oli kyseessä sitten mystinen, ranskalainen taito tai ei, ihmettelen silti, miten nuo sorjat neidot kykenevät laulamaan kontillaan, kun niskaan kiipeää eukko jos useampikin. Ihailtavaa.

Läkähdys oli lähellä iltapäivän paahtavina tunteina. Huhuu ja Murmeli etsivät viilennystä ja suojaa polttavalta auringolta linnan uumenista, mutta joutuivat pettymään, kun linnan muurien varjoissa oli aivan yhtä tukalaa kuin ulkonakin: ilma ei liikkunut ja kiviseinät olivat jo hellejakson aikana ehtineet lämmetä. Jotkut kastelivat myssyjään viilentääkseen päätään, mutta märkäkin myssy lämpeni nopeasti auringossa. Jotkut makasivat teltan takana varjossa helpottaakseen oloaan. Ainoa jokseenkin toimiva keino oli pulahtaa järveen uimasille, vaikka vesikin oli niin lämmintä, ettei palella tarvinnut. Me emme mekoissamme viitsineet heittäytyä aaltoihin, joten sivistyneesti nostimme helmat korviin ja kahlasimme viilentämään jalkojamme. Emme paljoa suoneet ajatusta sille, että paljasta säärtä ja reittä vilkkui säädyttömästi: pakko oli jotenkin itseään viilentää.

Murmeli, Huhuu ja Hilsu vilvoittelemassa helmat hienostuneesti korvissa.

Tossuvahtikin pääsi kahlaamaan vuorollaan. 

Auringon laskiessa autuas viileys laskeutui leiriin. Vihdoin pystyi tekemäänkin jotain ilman, että pelkästä ajattelemisesta tuli kuuma. Räikkä lyöttäytyi Muskotin kanssa samalle leirinuotiolle, ja leirimme keskiaikajamit oli taattu. Päivän porottavasta paisteesta väsyneenä en jaksanut heti vääntäytyä tanssimaan vaan jäin höpöttelemään taas Haiharasta tutun pikkuhurmurin kanssa. Hieman me siinä tanssimmekin yhdessä Pyykkäribranlen tahtiin, ja vauva oli onnessaan, heilutteli käsiään ja potkutteli jaloillaan. Kun minäkin vihdoin jaksoin hilpaista jaloilleni ja liittyä piiritanssiin, se olikin sitten menoa. Viileä nurmikko tuntui mukavalta paljaiden jalkojen alla ja vaikka olo ei kevyin mahdollinen ollutkaan, tanssiminen hämärtyvässä leirissä sai mielen läikähtelemään onnellisena.

Kuu kipusi taivaalle leirimme ylle.

Auringonlasku oli kaunis, ja kuu kipusi kumottamaan taivaalle, kun läntinen taivaanranta vielä hehkui punaisena. Lyhdyt syttyivät telttojen lomassa, ja leiritulet loimottivat. Sieltä täältä kuului iloisia sävelmiä, nokkahuilun luritusta tai kepeitä laulelmia, kun ihmiset nauttivat illasta ja leirinuotiolla valmistuvasta ruoasta.

Hämärtyvä auringonlasku teltan takana.

Jylhät iltanäkymät teltan takaa.

Iloinen leiri markkina-alueen laidalla.

Pyysimme alueella partioivilta vartijoilta lupaa käydä iltakävelyllä linnan rannassa, ja lupa myönnettiin, kunhan olisimme siivosti ja vain kävelisimme rantatietä hetken matkaa ja tulisimme takaisin. Niinpä lähdimme ihailemaan linnaa. Kuulimme iloisten juhlien ääniä, musiikkia ja laulua, ja ikkunoista kajasti valo. Linnassa selvästi juhlittiin oikein kunnolla markkinapäivän päätteeksi. Tunnelma rannassa vanhojen puiden katveessa oli rauhallinen. Valitettavasti vielä ei ollut tarpeeksi pimeää, jotta olisimme voineet katsella tähtiä.

Iltakävelyllä

Yö sujui suhteellisen mukavasti vällyjen ja lampaantaljojen välissä kettu kaulan ympärillä lämmikkeenä. Nukahtaminen oli hieman hankalaa, koska jotkut vatipäät soittivat ja rummuttivat aina aamuyön pikkutunneille asti, mutta onneksi leirioloissa yleensä lyhyemmätkin yöunet riittävät. Pyjamassani ja neuleessani nukuin varsin tyytyväisellä kerällä, vaikka näinkin unta, että heräsin seuraavana aamuna enkä ollut nukkunut silmällistäkään ja minun piti esittää kuningatar Elisabet I:stä jollain linnakierroksella, koska kuningatar oli estynyt. Huhuu toivotti hyvää huomenta toteamalla, että näytin aivan kaltoinkohdellulta brittiopiskelijalta tummansinisessä neuleessani ja vaaleansinisessä pyjamassani tukka hapsottaen.

Kun aamulla työnsi päänsä ulos teltasta, oli hyviä huomenia toivottamassa henkeäsalpaavan kaunis näky: järvellä leijui kaunis aamu-usva. Aikaisemmin herännyt Tippetin-täti oli ehtinyt nähdä, miten koko leiri oli kietoutunut usvaan. Me aamutorkut, jotka nukuimme kahdeksaan asti, ehdimme nähdä vain hälvenevän usvan rippeet.

Vastarantaa ei juurikaan näkynyt.

Usva oli vetäytynyt järvelle, ja linna paistatteli jo aamuauringossa.

Hetkeä myöhemmin oli jo aivan kirkasta.

Kipitimme hoitamaan aamutoimiamme. Aamuaurinko lämmitti jo kovasti, ja askel oli yllättävän keveä. Siellä täällä vaelsi hiljaisia ihmisiä keskiaikaisissa puvuissaan enemmän ja vähemmän unenpöpperöisen näköisinä. Kellä oli yllään vain aluspaita, kuka taas oli jo jaksanut hunnuttaakin itsensä, joku oli matkalla aamu-uinnille peseytymään, toinen tassutteli vastaan märässä alusmekossa pyyhe kainalossa, kenen paita repsotti ja kellä oli tukka pystyssä. Raukeaa väkeä aamupuuhissaan. Linna kohosi kukkulallaan ja kylpi auringonpaisteessa uljaana. Vaikken aamuihmisiä olekaan niin millään muotoa, hymy karkasi leveänä korvasta korvaan ja onni läikähti rinnassa. Juosta kekkaloin vaaleansinisessä pyjamassani kohti sinistä koppia loikkien kädet levällään. Lieväksi harmistukseni totesin, ettei koppero kuitenkaan ollut Tardis, vaikka helpotuksen aikamatkaajalle toikin.

Linna läikkyi lätäkössä.

Teltasta pukeissa kömpinyt aamuhehkeä Hilsu nautiskeli
häikäisevästä aamutunnelmasta ja mallaili huntua päähänsä.

Seurueemme naisia aamupuuhissa ja -tiskillä.
Huhuu pällistelee jänniä pikkukaloja.

Hunnutettu Hilsu 

Häikii niin kovasti!

Hei, heinä! Kiva heinä!

Tyyni aamu. Vilvoittavaa tuulta oli turha odottaa.


Aamupalaa natustettuani suuntasin Muskotin kintereillä kohti linnaa, jonne he olivat menossa soittamaan. Muskotit naljailivat tuttuun tapaansa ja härnäsivät minua faniudestani. Pitäähän heilläkin nyt joku ykkösfani olla! Linnassa oli vielä hieman viileämpää kuin ulkona, ja nautiskelin ihanasta musiikista penkillä kiviseinään nojaillen. Lopuksi muskotit soittivat minut seinää vasten, kun melkein syliin tunkivat encoreaan soittamaan. Hui!



Muskotit jäivät heti tankkaamaan murkinaa kupuihinsa, ja minä suuntasin omia teitäni takaisin leiriin. Muutama ohikulkija loi minuun hieman uteliaita katseita, kun tallustelin mäkeä alas linnalta, mutten antanut sen häiritä. En jäänyt itse pällistelemään ja ajattelin, että parempi vain jatkaa niin kuin ei olisi huomannutkaan. Tietenkin seuraavassa hetkessä huomasin kauniit kukkaset ja jumituin ihastelemaan niitä. Kykkiessäni kukkien vieressä näin, miten minua aikaisemmin katsoneet ihmiset olivat kääntyneet katsomaan ja nähdessään minun katsovan puistivat päätään. Kummallista sakkia.


Hurja vallihauta kurvasi jousiammuntaradan vieritse.


Omppu patsastelee rannalla.

Päästyäni takaisin leiriin en juuri jaksanut enää tehdä mitään. Kävin moikkaamassa Tippetin-tätiä, jutustelin ihmisten kanssa ja pöljäilin muksujen kanssa, napostelin eväspöydästä ja yritin myydä paria hattua tuloksetta. Lopulta aloin hyvissä ajoin pakata tavaroitani, jotta leirin purkaminen helpottuisi. Toinen markkinapäivä oli kaikin puolin minun kohdaltani melko vetelä, sillä kuumuus alkoi käydä kropalleni. Olisin mielelläni vain maannut jossain varjossa ja kuunnellut veden liplatusta, mutta varjoisia torkkupaikkoja ei vain ollut tarjolla ja teltassakin oli tukahduttavan kuumaa ja tunkkaista.

Vaikka markkinoilla oli kivaa, olin silti onnellinen, kun pääsin kotiin. Kuumuus oli tiristänyt minusta kaikki mehut, ja viileä suihku oli suorastaan taivaallinen nautinto pyörittyäni kaksi päivää samoissa vaatteissa. Oma sänkykin tuntui niin hyvältä, ja uni kyllä maittoi.

Ensi viikonloppu meneekin Lontoossa, sitten ratkotaan Traconian aikavääristymää ja töihinpaluun jälkeen pyrähdetään vielä viikonlopuksi hovineidoksi Drachenwaldin kuningattarelle paronilliseen investituuraan. Sen jälkeen voisi ehkä jo hieman hengähtää.

lauantai 1. elokuuta 2015

Pique-nique Abraham Falanderin pihamaalla

Abraham Falander oli varakas liikemies ja kuningasmielinen valtiopäivämies Vaasassa 1700-1800-lukujen vaihteessa. Suomen sodan aikaan Falander kieltäytyi vannomasta uskollisuudenvalaa Venäjän keisarille, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Turun piispan onnistui estää tuomion täytäntöönpano, ja Falander karkotettiin maasta. Pakomatkallaan Falander törmäsi Ruotsin kuninkaaseen, ja Kustaa IV Aadolf oli niin riemusta soikeana uskollisuudenosoituksesta, että aateloida poksautti Falanderin ja samassa sopassa muhineen hovioikeuden kanneviskaali Anders Johan Bergwaldin - kummatkin nimellä Wasastjerna, Vaasantähti. Ehkä hieman mahtipontista... Abraham Wasastjerna palasi maanpaosta 1810. Liikehaina hän iski heti hynttyyt yhteen venäläisten kauppaliikkeiden kanssa.

Abraham Falanderin talo, joka nykyään tunnetaan Wasastjernan talona ja jossa toimii Vanhan Vaasan museo, oli 1700-luvulla ainoita kivestä rakennettuja yksityistaloja ja siten myös ainoita rakennuksia, jotka myöhemmin selvisivät Vaasan palosta 1852, vaikka palo sai alkunsa hyvin läheltä taloa. Abraham oli kahdesti naimisissa: ensin vain pari vuotta Sofia Beata Bladhin kanssa, sitten 1779-1793 Katarina Elisabet Rahmin kanssa. Jälkimmäisestä liitosta syntyi kuusi poikaa, joten perillisistä ei ollut pulaa.

Se spoilereista. Me kuitenkin osallistuimme huviretkelle Falanderin pihamaalla vielä rauhan aikaan ennen Falanderin aateloimista. Eväitä, musiikkia, tanssia, pihapelejä, huoletonta seurustelua ja hauskanpitoa - aurinkoisella taivaalla ei vielä aavistustakaan venäläisten uhasta.

Huviretkelle lähteminen ei ole mukavaa kurjalla säällä, joten yritimme arpoa kaikin mahdollisin ohjelmin, miltä sää mahtaisi Vaasassa näyttää. Lähtöpäätöstämme venytimme mahdollisimman myöhään, ja lopulta lauantaiaamuna päätimme viis veisata kaikista ohjelmista ja ennusteista ja karauttaa Vaasaan, satoi tai paistoi.

Edellisenä iltana Murmeli oli väkertänyt minulle foliohatun. Olin ottanut esiin strutsinsulkaisen hattuni ja Ikean pussilakanasta ommellun pukuni. Foliohattu, pussilakanamekko ja strutsinsulkia - aikamatkaaminen, aina niin eleganttia! Aamulla nauroimme ystäväni kanssa kippurassa, kun yritimme saada villejä hiuksiamme asettumaan 1700-luvun lopun tyyliin. Kiharapehkoni näytti lähinnä tuhruisen puudelin ja juopuneen lampaan huuruisen, kiihkeän, aamuöisen kohtaamisen jälkeläiseltä. Ei ihme, että aamun teemalauluina vessasta kaikuivat naurun säestäminä Hemaisevan seksikäs pörröpää ja jo jonkinlaiseksi vakioksi muodostunut Stayin' Alive. Huumori oli ainoa tapa vältellä liukumasta epätoivon puolelle. Piti vain uskoa siihen, että valtava hattu pelastaa päivän.

Aikamatkaajan aamupörrö.
1780- vai 1980-luvulle menossa?

Matka sujui hyvin. Aikaisin aamulla matkaan revitty aamu-uninen Murmeli nukkui lähes koko matkan kyljessäni, vaikka kalatus oli melkoinen. Perillä sää oli odotuksistamme poiketen kaunis, ja Falanderin valkoinen, kolmikerroksinen kivitalo kohosi yllättäen edessämme. Suojaisa, aurinkoinen piha-alue suorastaan kutsui pieniin, kesäisiin huvituksiin.

Kuva: N. Karjalainen / S. Karppinen

Levitimme vilttimme ja purimme eväämme korista lautasille. Mehua, keksejä, mansikoita ja niiden sekaan piilotettuja tomaatteja, rypäleitä, rieskoja, ruisleipää, voita, meetwurstia, kinkkua... Sanonpa vain, että korsetoituna maassa istuminen valtavan helman keskellä ja syötävien kurkotteleminen ei todellakaan ole mukavaa. Olo on notkea kuin norsunpoikasella.

Kuva: N. Karjalainen / S. Karppinen

Koska syöminen ja paikallaan istuminen oli tukalaa, intouduin pelaamaan krokettia. Pelasin ensin pelin Noran kanssa. Pelimme kommenttiraita sisälsi paljon naurua ja neideille sopimatonta ähkintää ja sadattelua, kun emme olleet saada palloja liikkeelle pitkässä nurmikossa. Osumatarkkuuskin oli ajoittain ainakin minulla vähän mitä sattui, ja huidoinkin mailalla paljon ruohotupsuja pallon sijaan. Loppua kohti peli alkoi kuitenkin sujua paremmin. Nora-neiti karkasi ylivoimaiseen voittoon, aivan ansaitusti - minä en ollut hääppöinen mailanheiluttelija. Myöhemmin sain houkuteltua myös sekä Murmelin että paronittaren mukaan peliin. Olin jo johdossa pitkällä kaulalla, mutta paronitar kiilasi hurjalla loppurynnäköllä voittoon, ja minä tulin toiseksi. Toki meidän piti antaa paronittaren voittaa, sillä olihan hän meistä korkea-arvoisin. Ei ehkä uskoisi, mutta krokettikin on raskasta urheilua rokokoopuvussa. Kotona huomasin, että olin saanut urheiluvamman: puvun olkasauma oli lyödessä hiljalleen hiertänyt olkavarren ruhjeille. Niin hauskaa minulla ei kuitenkaan ole ollut hetkeen minkään pelin parissa! Oli mukavaa, kun kaikki kannustivat toisiaan. Pelasimme yhdessä, emme toisiamme vastaan.

Kiivasta kroketinpeluuta. Kuva: N. Karjalaienn / S. Karppinen

Välillä oli pakko palata viltille nauttimaan virvokkeita ja kostuttamaan suutaan viinimarjamehulla. Sää oli kaikkien odotusten vastaisesti erittäin aurinkoinen ja paikoin jopa hieman liian kuumakin. Onneksi tuulenvire kuitenkin viilensi sopivasti. Päiväasuun kuuluva huivi ja leveälierinen hattu eivät olleet yhtään turhia vaan suojasivat oivallisesti auringolta. Joskin krokettia pelatessa hattu oli hankala, ennen kuin ystäväni lainasi hattuneulaansa ja neulasi hatun aloilleen, jotta se ei enää uudestaan valahtaisi naamalle kumartuessani lyömään ja tuulenpuuskan yllättäessä minut takaapäin samaan aikaan.


Vihreä pihamaa kutsui flaneeraamaan. Nyin Murmelin mukaani tutkimaan paikkoja, jotta emme kotimatkalla huomaisi istuneemme ja parveilleemme vain piknik-vilttien läheisyydessä jättäen kaikki mahdolliset mielenkiintoiset nurkat tutkimatta. Valitettavasti mitään kovin suuria ihmeellisyyksiä emme pihasta löytäneet. Paljon lukittuja aitan ovia.

Ikean pussilakanasetti hulmuaa!

Poseeraa portilla. "Tällaisen löysin."

"Kukkuu! Onko täällä mitään jännää?"
Portti puutarhaan.

Falanderin talo oli kieltämättä kolmikerroksisena kivitalona uljas näky, ja se oikein hyppäsi silmään kaikkien pienempien puisten talojen joukosta. Pihamaata reunustavat ulkorakennukset tekivät pihasta viihtyisän ja suojaisan. Iltapäivän kuuminta porotusta pakenimme viileän kivitalon varjoihin, ja pääsimme tutustumaan taloon. 


Talo oli hyvin yllättävän suuri, ja huoneetkin olivat tilavia. Kaikki oli kuitenkin hyvin viihtyisää. Erityisesti rakastuin kirjasto-/työhuoneeseen täpötäysine kirjahyllyineen ja suunnistusinstrumentteineen. Huone oli suorastaan kodikas. Mieleni olisi tehnyt tutustua herra Falanderin kirjahyllyyn tarkemminkin, mutta tuskinpa se olisi ollut sopivaa: olihan se täynnänsä ammattikirjallisuutta, josta nuoren naisen tuskin oli suotavaa olla kiinnostunut. Mutta hei, kaupankäynnin lakeja ja Itä-Intian kauppakomppanian tilausluettelo, aikansa postimyyntikuvasto! 


Bibliofiilin päiväuni.


En tiedä, kuka perheestä soitti, mutta talossa oli jopa kaksi klaveeria. Pimputtaminenkin olisi ollut kivaa, muttei niihin uskaltanut koskea, ja olemattomat soittotaitoni olisivat luultavasti vain olleet loukkaus talon väkeä kohtaan. 


Toinen klaveeri oli ruokasalissa. Ehkäpä joku viihdyttäisi päivällisen päätteeksi seuruetta soitollaan? Olisin mielelläni jäänyt päivälliselle ja kuuntelemaan. Väreiltään hyvin hillityn harmaa sali oli suunnattoman kaunis, ja sen toisessa päässä pöytäseuruetta tarkkaili kuningas Kustaa III:n muotokuva.


Vanhan kirjan kauneutta on mahdoton vastustaa.

Kun palasimme pihalle, yllätimme paronin ja paronittaren pelaamasta graces-nimistä peliä. Minulla ei ole hajuakaan, miten sitä pitäisi pelata, mutta en ole varma, oliko muillakaan. Hauskaa heillä näytti kuitenkin olevan, kun he singauttelivat iloisen värisin nauhoin koristeltuja renkaita toisilleen kepeillä.



Aïda aitan ovella.

Piinaavien korvamatojen vyöry vain jatkui, kun kävimme katselemassa aittaa. Päässä alkoi automaattisesti soida Kake Randelinin Kop kop kop, avaa, rakas. Eikö aikamatkaaja saa matkustaa minnekään ilman sopimattomia ja tuskallisen huonoja korvamatoja? Armoa! Yritä siinä nyt sitten olla naama näkkärillä ja peitellä tuskaisia irvistyksiä, kun luvattoman huono soittolista pyörii päässä.


Pihan poikki kantautui musiikkia, ja huomasin, että nurmella olikin menossa tanssahtelua. Liityin seuraavaan tanssiin, joka oli nimeltään My Lord Byron's Maggot. Se ei varsinaisesti kuulu suosikkeihini, vaikka ihan mukava huvittelutanssi onkin. Nurmella tanssiminen laahuksellisessa puvussa ei kuitenkaan ollut järin mukavaa, joten vetäydyin takaisin seurustelemaan muiden kanssa tämän yhden tanssin jälkeen.

Kävimme vielä illan päätteeksi kävellen hovioikeuden talolla, joka oli toinen vanhan Vaasan merkittävistä kivitaloista. Kaunis rakennus olikin, kun se kohosi majesteettisena pitkän lehmuskujan päässä. Hiljattain valmistuneen hovioikeuden talon suunnitteli arkkitehti Carl Fredrik Adelcrantz. Spoilers: Tulevaisuudessa tyyliltään varhaiskustavilainen rakennus selviäisi Vaasan palosta ja muutettaisiin kirkoksi.


Olimme jo olleet aikeissa suunnata kohti kotia, joten olin ehtinyt riisua hattuni ja purkaa kampaukseni, joten olin hieman häpeissäni hiusteni sojottaessa sinne tänne. Olin kiusallisen tietoinen, miten sopimatonta se oli. Onneksi olimme piakkoin lähdössä kotiin. Hätäratkaisuna keksin sitoa hiukseni edes jollain tavalla kiinni taskusta löytämälläni sinisellä organzanauhalla. Lopputulos oli kaikkea muuta kuin kaunis, mutta ainakin se kevensi hieman sydäntäni ja piti tuulessa hulmuavat käkkärät pois silmiltäni.

Paluumatkalla hovioikeuden talolta en enää voinut vastustaa lehmuskujan varjojen kutsua ja hyppäsin tieltä juoksemaan nurmelle puiden väliin. Tunsin itseni niin vapaaksi siellä kirmatessani helmojani kannatellen. Olin onnellinen. Kesäilta kustavilaisessa Vaasassa, vanhojen puiden salaperäisten, viileiden varjojen kotoisa syleily, villit kiharat kasvoilla. Ystäväni nauroivat ja kuulin perääni huudettavan: "Juokse, Aïda, juokse!" Harvoin kuulen tuon nimen. Ja minähän juoksin. Se oli yksi niitä kalliita hetkiä ajassa, minkä vuoksi niin kovasti rakastan aikamatkailua.

Aikamatkaajan iltapörrö.

Hyvästelimme uudet ja vanhat ystävämme ja kiitimme mukavasta päivästä. Kotimatkan ensimmäisenä etappina oli Vaasan ABC, jotta saisimme vaatteemme vaihdettua. Kun pölähdimme huoltoaseman parkkipaikalle ja heitimme reppumme olalle, aikahyppy todella tuntui kropassa. Päällä meni hetki tottua nykyaikaiseen ympäristöön, autoihin ja suu auki tuijottaviin mopoteineihin. Marssimme oikopäätä vessaan välittämättä kummeksuvista katseista. Vessakopissa rokokoopuvun vaihtaminen trikoomekkoon on muuten melkoinen akrobaattinen suoritus, kun yrittää pitää kaikki helmat pois lattialla olevista (toivon mukaan) vesilammikoista. Lopulta tämäkin hikinen urakka tuli valmiiksi, ja puku upposi näppärästi reppuun. Pyllyrollikkani jouduin ottamaan kantoon olalle: sentään niin suuri ei reppuni ollut. Pikainen neste-, suola- ja rasvatankkaus Hesburgerissa herätti taas siihen, miten rankkaa aikamatkaaminen on. Reissun jälkeen poikkeuksetta neste- ja suolatasapainoni, samoin kuin verensokerini heittävät häränpyllyä. Tardiksella matkatessa tätäkään ongelmaa tuskin olisi. Kylmä limsa oli jotain aivan taivaallisen virkistävää, vaikka normaalisti en niin limsoista välitäkään. 

Pikaisen kauppareissun jälkeen oli aika sulloutua takaisin kyytiin ja aloittaa varsinainen ajomatka. Matkanteko oli yhtä naurua ja käkätystä, pulinaa ja pälätystä. Olimme kaikki väsyneitä ja iloisia hyvin onnistuneesta reissusta. Ihme kyllä, kotiin päästyämme minulla oli vielä virtaa lykätä pellavaiset pesukoneeseen, jotta hiki ei pääsisi pinttymään niihin, ja ripustaa ne kuivumaan. Hiljalleen iltateen ja suihkun myötä onnistuimme rauhoittumaan kaivatuille yöunille, ja miten hyvältä oma sänky tuntuikaan!

Lättänöitä maisemia kotimatkalta lakeuksien halki.

Muiden aikamatkaajien muistiinpanoja:
The Shadow of My Hand: http://shadowofmyhand.blogspot.fi/2015/08/gustavian-day-picnic.html