keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Pyynikin aikaikkuna

Joo, tiedetään, aikaikkunoiden avaaminen ei ole välttämättä kauhean fiksua tai turvallista puuhaa, mutta päätimme silti tehdä niin osana kaupungin puistokonserttisarjaa. Se oli vain pienen pieni ikkuna, kestoltaan vain tunnin eikä yhdessä ajassa tai paikassa kovin pitkään. Tarkoituksena oli esitellä erilaisia renessanssitansseja halki Euroopan renessanssihovien - kyllähän se nyt pienen aikaikkunan vaatii!

No, niin, no... heti, kun ikkuna alkoi olla raollaan ja musiikkiakin jo kantautui, taivaalle ilmestyi kuin tyhjästä kuusisakarainen härveli pörräämään. Aluksi se näytti vähän pelottavalta ja potentiaalisesti vaaralliselta, mutta kun se tyytyi vain leijumaan yllämme ja selvästi kuvaamaan meitä, kun säädimme laitteidemme kanssa, totesimme sen pääasiassa harmittomaksi. Jälkikäteen tietenkin vähän mietin, mikä se oli, mistä se tuli ja kenen käsiin videokuva päätyi. Kaipa sitä kohta jostain Aikavirastosta koputellaan ovella...

Ensin luulin sitä toclafaneksi - onneksi olin väärässä.

Vaihteeksi vain katselin suurinta osaa tansseista ja vain muutamaan loikkasin itse mukaan. Erityisen ylepä olin Murmelista, joka tanssi monta tanssia, joista osaa esitti ensimmäistä kertaa. Kaikki meni oikein hyvin, vaikka välillä lenkkeilijät ja pyöräilijät näyttivät hämmästyvän kovasti jouduttuaan keskelle renessanssitansseja, mutta he suorivat tiehensä yleensä melkoista vauhtia pitkin puskia.


Hans, Murmeli ja hämmentyneitä renessanssihenkilöitä.

Tanssin kruunusta Erhartin ja Hansin kanssa. Hans-rotjake vei kruununi!

Tanssien päätteeksi pistimme pillit pussiin ja marssimme munkille. Kun kerran ollaan Pyynikillä, niin pakkohan se on munkkia tunnin pomppimisen jälkeen saada! Paahtava helle onneksi oli hieman hellittänyt, ja viileä vadelmalimonadi kupli virkistäväsit. Naama sokerissa oli helppo hymyillä. Keikan jälkeen sain vielä kiittelevän tekstiviestin terassilla piilotelleelta barokkiopelta, ja kotona ihan punastelin kehuista. Olin onnistunut näyttämään viehkeältä siitä huolimatta, että ketarani otti, kramppasi ja vihloi koko esityksen loppupuolen huonojen kenkien takia.

Ennen keikkaa kokoonnuimme jälleen Helmimerin takahuoneeseen vaihtamaan vaatteita. Kaupungilla renessanssikuteissa käveleminen oli vaihteeksi suorastaan hulvatonta. Pari edellistä kertaa on tuntunut hieman ahdistavilta, mutta nyt olin taas aivan kotonani: ohikulkijoiden katseet eivät häirinneet vaan saivat lähinnä virnuilemaan, kun marssimme Tullintorille odottamaan kyytiämme. Olisin voinut ihan mielelläni palloilla enemmänkin ihmettelemässä pitkin keskustaa tai seikkailla jahtaamassa öttiäisiä helmat hulmuten. Mutta tyydyimme vain käymään kaupassa ja syömään jäätelöä penkillä, ennen kuin kyyti nappasi meidät mukaansa kohti Pyynikkiä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti