maanantai 6. heinäkuuta 2015

Paradoksipullahdusta partioimassa

Haihara on hassu paikka. Siellä sattuu ja tapahtuu vähän väliä. Vuosittainen paradoksipullahdus on kuitenkin ilmiöistä tähän asti mielenkiintoisin: kaikki historia kivikaudesta 1850-luvulle tapahtuu yhtä aikaa parin päivän ajan ja sitten kaikki palautuu normaaliksi. Tälläkin kertaa pakkasin korini ja suhasin paikalle partioimaan.

Tosin otin partioinnin enemmän kesäloman kannalta. Viikonloppu oli paahteisen kuuma, ja minä olin työviikon jäljiltä nuutunut, joten en juurikaan jaksanut ottaa reissua liian otsa rytyssä. Pakkasin vain kevyimmät mahdolliset historialliset vaatteeni, jotta solahtaisin joukkoon: renessanssipaita, silkkipellavainen kirtle, pellavamyssy, polvisukat, kengät sekä kevyt hartiahuivi siltä varalta, että palaisin auringossa. Vesipullo, astiat ja ruokailuvälineet. Nyörihaarukka ja lankakerä, jos tulisi tylsää. Suunnitelmissa oli lähinnä maata nurmikolla puiden varjossa ja nauttia kesäpäivästä. Ei kriisejä, ei juoksemista.

Tänä vuonna oli jotenkin poikkeuksellisen rauhallista, ja aika tuntui sekoittuvan paljon vähemmän kuin ennen. En nähnyt kuin pari rokokooherraa, ja kaikki viktoriaanit taisivat puuttua tyystin. Hieman viikinkejä, hieman keskiaikalaisia... Loput taisivat olla minulle tuntemattomista maailmoista tai todellisuuksista. Oli tanssijoita kaukaisista maista ja lumoava nuorallatanssija, ja heidän esityksiään seurasin mielenkiinnolla. Istuin Murmelin kanssa Huhuun heraldiikkaluennolla ja pohdin heraldisen murmelin olemassaoloa.

Pari kertaa päädyin turnajaiskentän laidalle avustamaan ja kannustamaan Aarnimetsän taistelijoita, kun he ottivat yhteen yleisön viihdykkeeksi porottavan kuuman auringon alla. Minua jaksaa aina kummastuttaa, miten taistelun äänet aina vetävät ihmisiä puoleensa pällistelemään. Etenkin pienet lapset, joilla ei ole mitään sensuuria, katsovat innosta täristen, kun aikuiset hakkaavat toisiaan kepeillä tai miekoilla päähän. Se on melkein pelottavaa. Mutta niinhän se on ollut halki vuosituhansien.

Lorvin keskiaikaleirissä Murmelin kanssa. En oikeastaan muista, mitä tein suurimman osan aikaa. En mitään, kai, niin kuin olin suunnitellutkin. Jossain vaiheessa herra Erhart huomautti, että pitäähän neitojen syödäkin, ja tuuppasi Murmelille ja minulle käteen mukavan, keskiaikaisen leirilounaan. Istuimme nurmikolle nauttimaan lounaastamme, ja jestas, miten hyvältä kana maistuikaan! Vasta syödessäni tajusin olevani nälkäinen. Olen aina reissussa kehno syömään, koska yleensä ei ole aikaa, kun pitää juosta paikasta toiseen, olen vähän nirso enkä aina uskalla kokeilla uusia ruokia, joten rauhallinen murkinointi maukkaan lounaan äärellä oli harvinaisen ihanaa vaihtelua.


Kun ilta hämärtyi, oli aika laittaa iltaruoka tulille. Sipulit, porkkanat ja lantut porisivat padassa, makkarat tirisivät tikun nokassa, ja muut lihat käristyivät ritilällä leirinuotiolla. Leirin pienimmillä alkoi olla jo nälkä, joten odottaessamme juuresten kypsymistä, paistoimme makkaraa ja natustimme teltasta istuinaluseksi raahatulla villamatolla persikoita, rypäleitä, keksejä ja leipää. Ihmisiä kerääntyi hiljakseen leirinuotiolle yhä enemmän, ja puheensorina lainehti leppeässä illassa. Lopulta makasin itse ähkyssä pitkin pituuttani matolla, jolle oli kerääntynyt myös soittajia, ja kuuntelin heidän soitantoaan jotakuinkin tyytyväisenä elooni. Toinen pikkuneideistä istui jalkopäässäni ja nojasi sääriini yhä jatkaen mutustamistaan. Mikäs siinä oli ollessa. Leiriin tullut nuori Kuu-koirakin jakoi into piukassa rakkauttaan minulle, kun jaksoin nousta istumaan: yhtäkkiä minulla olikin ylitsepursuava sylillinen koiraa ja innokasta kirsua sylissäni rapsuteltavana.

Paahteisen päivän viilentyessä auringon alkaessa painua mailleen ja maittavan aterian painaessa vatsassa oli aika lähteä kotiin nukkumaan, vaikka viileä teltta pehmeine mattoineen houkuttelikin. En ollut kuitenkaan varautunut nukkumaan yötäni ulkona, joten suorin kotiin tuulettamaan pätsiksi lämmennyttä kämppääni sen sijaan, että olisin aamuyöllä tutissut viluissani teltassa.

Toinen päivä oli hieman viileämpi, mutta muuten hyvin samanlainen: ei mitään erikoista, kaikki sujui moitteetta. Juttelin mielenkiintoisten ihmisten kanssa, ja eräältä rouvalta löytyi muutamaa kolikkoa vastaan leiskuvan punainen silkki Murmelin kirtleen sekä vaaleanruskeaa, kuviollista villaa partlettiini. Paradoksi alkoi haihtua juuri, kun olin päätynyt vahtimaan lapsia ja juttelemaan nelikuisen pikkuisen kanssa. Nuoriherra tosin vain piereskeli ja nauroi minulle, kun höpöttelin, miten hänestä vielä tulisi loistava tanssija potkuttelevine jalkoineen ja kuinka hän vielä joskus tanssisi pöydällä galliardia suurissa pidoissa kaikkien riemuksi. "Prööt", kuului pöksyistä ja iloinen nauru helähti päälle tummien silmien hymyillessä minulle sirrillään. Yhden villamekossaan aurinkoon sammuneen pikkuneidin kannoin auringosta varjon puolelle matolle nukkumaan. Muksujen kanssa oli ihan mukavaa, kun kaikki olivat niin helppoja, ja sain kokea olevani avuksi, kun muut purkivat leiriä.

Niin taas haipui pois yksi paradoksipullistuma. Vieläkään en tullut hullua hurskaammaksi sen suhteen, mikä pullistuman näin toistuvasti aiheuttaa, mutta ehkä se selviää seuraavalla kerralla. Saa nähdä, millainen pullahdus ensi vuonna tulee, kun tänä vuonna oltiin vähän laimeamman puolella verrattuna aikaisempiin vuosiin. Laimenevatko paradoksit entisestään vai onko ensi vuonna luvassa jotain järisyttävämpää näin rauhallisen vuoden jälkeen?

Tämä oli ihan mukavaa lämmittelyä loppukesän aikamatkoja silmällä pitäen. Seuraavaksi taitaa luvassa olla 1700-lukua Laukaan pitäjässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti