lauantai 25. heinäkuuta 2015

Hilpeät kylähippalot

Aikamatkaamisessa ehdottomasti parasta ovat ystävät! He tekevät minut aina iloiseksi, ja heidän kanssaan saan olla oma itseni ja puhua historiasta, rinnakkaismaailmoista tai vaihtoehtoisista tulevaisuuksista ilman, että keskustelukumppanin kasvoille hiipii hieman pelästynyt, oudoksuva, jopa inhoava katse.

Jotakuinkin kahteen viikkoon en ollut nähnyt Murmelia enkä Huhuuta. Kummallakin oli omia seikkailuita seikkailtavanaan. Siksi riemu oli suuri, kun vihdoin kohtasimme iloisilla kyläjuhlilla jossain kaukana. Murmeli syöksyi syliini kuin ohjus ja läikytti juuri sopivalla korkeudella roikkuvasta kukkaruukusta hyytävän kylmät vedet niskaamme. Murmelin letittäessä tukkaani sain kuulla lyhyen matkaraportin. Murmelikin oli käynyt toisen maailmansodan maanalaisessa sairaalassa Budapestin piirityksen aikaan ja oli ihan täpinöissään siitä. Ei suotta, se on hieno paikka. Kertoo ihmisten sitkeydestä.

Huhuukin läähätti paikalle huntuaan väkertäen juuri sopivasti ennen tanssin alkamista. Huhuu näytti siltä kuin olisi palannut suoraan keskiajalta, ja taisi reipas viikko keskiajalla vähän kuuluakin syvissä puuskahduksissa. Mutta oli kivaa, että jengi oli taas koossa! Paikalle ilmaantui hiljalleen myös muita tuttuja, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan (yli kahteen viikkoon). Jestas, että oli mukavaa nähdä kavereita! Taisimme aiheuttaa lievää hämmennystä iloisine tervehdyksinemme ja lämpimine halauksinemme.



Iloinen musiikki täytti pihamaan. Paikalle oli kerääntynyt paljon väkeä, aurinko paistoi ja tunnelma oli korkealla. Karuselli oli hirmuisen houkutteleva, mutta emme uskaltaneet kysyä, pääsisimmekö kyytiin. Soittajat yksi toisensa jälkeen kipusivat soittolavalle ja ilahduttivat väkeä musisoinnillaan. Musiikin tahtiin vipatti yksi jos toinenkin jalka, ja lapset intoutuivat hyppimään ja tanssimaan villisti. Niinpä mekin pistimme jalalla koreasti keskellä pihaa. Aurinko häikäisi harmaaseen vesisateeseen tottuneita silmiä, ja hymy oli herkässä. Tanssia katsomaan pysähtyneen yleisön huvitukseksi esitimme myös La Fortuna -valtataistelutanssin, ja sain jälleen pitää kruununi - hahaa! Joskin Murmeli ryösti sen muihin tansseihin itselleen.




Kun nyt pyrähdinkin hilpeisiin kyläjuhlatunnelmiin, jäivät 1700-luvun lopun Laukaa ja Järvilinna nyt kokematta. Reissu olisi ollut odottamaani pitempi ja raskaampi, joten mieluummin lähdin sitten kevyemmälle retkelle. Sääkin lupaili Järvilinnaan sadetta, eikä nukkuminen kuorsaavien tykkimiesten kanssa märässä teltassa pölyisillä oljilla kylmästä hytisten kauheasti houkutellut. 1700-lukua on nyt luvassa muutenkin seuraavat pari viikonloppua, joten ehkä sillä nyt paikkaa tämän menetyksen.

Kun muutama kuorokaverikin kainosti ilmoitti olevansa kiinnostunut lähtemään tutustumaan 1700-lukuun ja aikamatkailuun, minähän pomppasin innosta kattoon. Olemme nyt kiireellä yrittäneet saada heille sopivat asut, ja tänään töiden jälkeen hilpaisenkin Rhian työhuoneelle ompelutalkoisiin ennen renessanssitanssiharjoituksia. Täytyy kyllä sanoa, että kyseessä on melkoinen ryhmä rämä, kun yksi jo ilmoitti, että aikoo olla 1700-luvulla tunnettu nimellä Potentia Pusu, ja toinen kieltäytyy pukemasta myssyä päähänsä. Mainiota, olen niin pulassa näiden kavereiden kanssa! Saan tehdä kaikkeni saadakseni heidät välttämään jalkapuun sopimattomasta esiintymisestään. Ja markkinat ovat vielä kirkonmäellä... tai no, mäellä ja mäellä, kun Pohjanmaasta on kyse. Toisaalta jos nämä ystäväni ovat markkinoilla vain päivän, voisi luulla, että he eivät ehtisi hankkiutua aivan peruuttamattomiin ongelmiin, ja toisaalta jalkapuussahan he olisivat näppärästi tallessa siihen asti, kunnes olisi aika lähteä kotiin. Ehkä heidän katoamisensa aiheuttaisi hieman hämmennystä, mutta eiköhän se unohtuisi markkinoiden kuohunnassa melko nopeasti, ja olisipahan sitten pohjalaisemännillä puhuttavaa kahdesta jalkapuusta kadonneesta punapäästä.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Paradoksipullahdusta partioimassa

Haihara on hassu paikka. Siellä sattuu ja tapahtuu vähän väliä. Vuosittainen paradoksipullahdus on kuitenkin ilmiöistä tähän asti mielenkiintoisin: kaikki historia kivikaudesta 1850-luvulle tapahtuu yhtä aikaa parin päivän ajan ja sitten kaikki palautuu normaaliksi. Tälläkin kertaa pakkasin korini ja suhasin paikalle partioimaan.

Tosin otin partioinnin enemmän kesäloman kannalta. Viikonloppu oli paahteisen kuuma, ja minä olin työviikon jäljiltä nuutunut, joten en juurikaan jaksanut ottaa reissua liian otsa rytyssä. Pakkasin vain kevyimmät mahdolliset historialliset vaatteeni, jotta solahtaisin joukkoon: renessanssipaita, silkkipellavainen kirtle, pellavamyssy, polvisukat, kengät sekä kevyt hartiahuivi siltä varalta, että palaisin auringossa. Vesipullo, astiat ja ruokailuvälineet. Nyörihaarukka ja lankakerä, jos tulisi tylsää. Suunnitelmissa oli lähinnä maata nurmikolla puiden varjossa ja nauttia kesäpäivästä. Ei kriisejä, ei juoksemista.

Tänä vuonna oli jotenkin poikkeuksellisen rauhallista, ja aika tuntui sekoittuvan paljon vähemmän kuin ennen. En nähnyt kuin pari rokokooherraa, ja kaikki viktoriaanit taisivat puuttua tyystin. Hieman viikinkejä, hieman keskiaikalaisia... Loput taisivat olla minulle tuntemattomista maailmoista tai todellisuuksista. Oli tanssijoita kaukaisista maista ja lumoava nuorallatanssija, ja heidän esityksiään seurasin mielenkiinnolla. Istuin Murmelin kanssa Huhuun heraldiikkaluennolla ja pohdin heraldisen murmelin olemassaoloa.

Pari kertaa päädyin turnajaiskentän laidalle avustamaan ja kannustamaan Aarnimetsän taistelijoita, kun he ottivat yhteen yleisön viihdykkeeksi porottavan kuuman auringon alla. Minua jaksaa aina kummastuttaa, miten taistelun äänet aina vetävät ihmisiä puoleensa pällistelemään. Etenkin pienet lapset, joilla ei ole mitään sensuuria, katsovat innosta täristen, kun aikuiset hakkaavat toisiaan kepeillä tai miekoilla päähän. Se on melkein pelottavaa. Mutta niinhän se on ollut halki vuosituhansien.

Lorvin keskiaikaleirissä Murmelin kanssa. En oikeastaan muista, mitä tein suurimman osan aikaa. En mitään, kai, niin kuin olin suunnitellutkin. Jossain vaiheessa herra Erhart huomautti, että pitäähän neitojen syödäkin, ja tuuppasi Murmelille ja minulle käteen mukavan, keskiaikaisen leirilounaan. Istuimme nurmikolle nauttimaan lounaastamme, ja jestas, miten hyvältä kana maistuikaan! Vasta syödessäni tajusin olevani nälkäinen. Olen aina reissussa kehno syömään, koska yleensä ei ole aikaa, kun pitää juosta paikasta toiseen, olen vähän nirso enkä aina uskalla kokeilla uusia ruokia, joten rauhallinen murkinointi maukkaan lounaan äärellä oli harvinaisen ihanaa vaihtelua.


Kun ilta hämärtyi, oli aika laittaa iltaruoka tulille. Sipulit, porkkanat ja lantut porisivat padassa, makkarat tirisivät tikun nokassa, ja muut lihat käristyivät ritilällä leirinuotiolla. Leirin pienimmillä alkoi olla jo nälkä, joten odottaessamme juuresten kypsymistä, paistoimme makkaraa ja natustimme teltasta istuinaluseksi raahatulla villamatolla persikoita, rypäleitä, keksejä ja leipää. Ihmisiä kerääntyi hiljakseen leirinuotiolle yhä enemmän, ja puheensorina lainehti leppeässä illassa. Lopulta makasin itse ähkyssä pitkin pituuttani matolla, jolle oli kerääntynyt myös soittajia, ja kuuntelin heidän soitantoaan jotakuinkin tyytyväisenä elooni. Toinen pikkuneideistä istui jalkopäässäni ja nojasi sääriini yhä jatkaen mutustamistaan. Mikäs siinä oli ollessa. Leiriin tullut nuori Kuu-koirakin jakoi into piukassa rakkauttaan minulle, kun jaksoin nousta istumaan: yhtäkkiä minulla olikin ylitsepursuava sylillinen koiraa ja innokasta kirsua sylissäni rapsuteltavana.

Paahteisen päivän viilentyessä auringon alkaessa painua mailleen ja maittavan aterian painaessa vatsassa oli aika lähteä kotiin nukkumaan, vaikka viileä teltta pehmeine mattoineen houkuttelikin. En ollut kuitenkaan varautunut nukkumaan yötäni ulkona, joten suorin kotiin tuulettamaan pätsiksi lämmennyttä kämppääni sen sijaan, että olisin aamuyöllä tutissut viluissani teltassa.

Toinen päivä oli hieman viileämpi, mutta muuten hyvin samanlainen: ei mitään erikoista, kaikki sujui moitteetta. Juttelin mielenkiintoisten ihmisten kanssa, ja eräältä rouvalta löytyi muutamaa kolikkoa vastaan leiskuvan punainen silkki Murmelin kirtleen sekä vaaleanruskeaa, kuviollista villaa partlettiini. Paradoksi alkoi haihtua juuri, kun olin päätynyt vahtimaan lapsia ja juttelemaan nelikuisen pikkuisen kanssa. Nuoriherra tosin vain piereskeli ja nauroi minulle, kun höpöttelin, miten hänestä vielä tulisi loistava tanssija potkuttelevine jalkoineen ja kuinka hän vielä joskus tanssisi pöydällä galliardia suurissa pidoissa kaikkien riemuksi. "Prööt", kuului pöksyistä ja iloinen nauru helähti päälle tummien silmien hymyillessä minulle sirrillään. Yhden villamekossaan aurinkoon sammuneen pikkuneidin kannoin auringosta varjon puolelle matolle nukkumaan. Muksujen kanssa oli ihan mukavaa, kun kaikki olivat niin helppoja, ja sain kokea olevani avuksi, kun muut purkivat leiriä.

Niin taas haipui pois yksi paradoksipullistuma. Vieläkään en tullut hullua hurskaammaksi sen suhteen, mikä pullistuman näin toistuvasti aiheuttaa, mutta ehkä se selviää seuraavalla kerralla. Saa nähdä, millainen pullahdus ensi vuonna tulee, kun tänä vuonna oltiin vähän laimeamman puolella verrattuna aikaisempiin vuosiin. Laimenevatko paradoksit entisestään vai onko ensi vuonna luvassa jotain järisyttävämpää näin rauhallisen vuoden jälkeen?

Tämä oli ihan mukavaa lämmittelyä loppukesän aikamatkoja silmällä pitäen. Seuraavaksi taitaa luvassa olla 1700-lukua Laukaan pitäjässä.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Pyynikin aikaikkuna

Joo, tiedetään, aikaikkunoiden avaaminen ei ole välttämättä kauhean fiksua tai turvallista puuhaa, mutta päätimme silti tehdä niin osana kaupungin puistokonserttisarjaa. Se oli vain pienen pieni ikkuna, kestoltaan vain tunnin eikä yhdessä ajassa tai paikassa kovin pitkään. Tarkoituksena oli esitellä erilaisia renessanssitansseja halki Euroopan renessanssihovien - kyllähän se nyt pienen aikaikkunan vaatii!

No, niin, no... heti, kun ikkuna alkoi olla raollaan ja musiikkiakin jo kantautui, taivaalle ilmestyi kuin tyhjästä kuusisakarainen härveli pörräämään. Aluksi se näytti vähän pelottavalta ja potentiaalisesti vaaralliselta, mutta kun se tyytyi vain leijumaan yllämme ja selvästi kuvaamaan meitä, kun säädimme laitteidemme kanssa, totesimme sen pääasiassa harmittomaksi. Jälkikäteen tietenkin vähän mietin, mikä se oli, mistä se tuli ja kenen käsiin videokuva päätyi. Kaipa sitä kohta jostain Aikavirastosta koputellaan ovella...

Ensin luulin sitä toclafaneksi - onneksi olin väärässä.

Vaihteeksi vain katselin suurinta osaa tansseista ja vain muutamaan loikkasin itse mukaan. Erityisen ylepä olin Murmelista, joka tanssi monta tanssia, joista osaa esitti ensimmäistä kertaa. Kaikki meni oikein hyvin, vaikka välillä lenkkeilijät ja pyöräilijät näyttivät hämmästyvän kovasti jouduttuaan keskelle renessanssitansseja, mutta he suorivat tiehensä yleensä melkoista vauhtia pitkin puskia.


Hans, Murmeli ja hämmentyneitä renessanssihenkilöitä.

Tanssin kruunusta Erhartin ja Hansin kanssa. Hans-rotjake vei kruununi!

Tanssien päätteeksi pistimme pillit pussiin ja marssimme munkille. Kun kerran ollaan Pyynikillä, niin pakkohan se on munkkia tunnin pomppimisen jälkeen saada! Paahtava helle onneksi oli hieman hellittänyt, ja viileä vadelmalimonadi kupli virkistäväsit. Naama sokerissa oli helppo hymyillä. Keikan jälkeen sain vielä kiittelevän tekstiviestin terassilla piilotelleelta barokkiopelta, ja kotona ihan punastelin kehuista. Olin onnistunut näyttämään viehkeältä siitä huolimatta, että ketarani otti, kramppasi ja vihloi koko esityksen loppupuolen huonojen kenkien takia.

Ennen keikkaa kokoonnuimme jälleen Helmimerin takahuoneeseen vaihtamaan vaatteita. Kaupungilla renessanssikuteissa käveleminen oli vaihteeksi suorastaan hulvatonta. Pari edellistä kertaa on tuntunut hieman ahdistavilta, mutta nyt olin taas aivan kotonani: ohikulkijoiden katseet eivät häirinneet vaan saivat lähinnä virnuilemaan, kun marssimme Tullintorille odottamaan kyytiämme. Olisin voinut ihan mielelläni palloilla enemmänkin ihmettelemässä pitkin keskustaa tai seikkailla jahtaamassa öttiäisiä helmat hulmuten. Mutta tyydyimme vain käymään kaupassa ja syömään jäätelöä penkillä, ennen kuin kyyti nappasi meidät mukaansa kohti Pyynikkiä.