sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Museoiden yö 2015

Taas oli se aika keväästä, kun voi viettää yön museossa seikkaillen. Olihan taas Museoiden yö! Museoiden yö on ehdottomasti kevään suosikkitapahtumiani. Tuntuu, että silloin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista eriskummallista, ja toisaalta on vain mukava kierrellä museoita, katsella ja pohdiskella. Yleensä ohjelmaan liittyy myös jotain hauskaa ja mielenkiintoista, jotain erikoista, joka kutkuttaa ja ruokii mielikuvitusta. Tunnelma on kiherryttävän kihisevä, mutta museoille sopivalla, äänettömällä tavalla. Sen voi melkein kuulla hälinän ja ihmisvilinän keskellä.

Retkuettamme oli pyydetty museokeskus Vapriikkiin tanssimaan renessanssitansseja ikään kuin liittyen Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla -näyttelyyn. Tottahan toki lähdimme näyttämään, mitä Medicien ja kuningatar Elisabet I:n bileistä on jäänyt takataskuun! Saimme jopa muutaman katsojan yleisöstäkin innostumaan tanssimaan kanssamme. On aina hienoa nähdä ihmisten nauttivan vanhoista  tansseista ja niiden tunnelmasta. He saavat kokea pienen palan historiaa, tehdä mielikuvituksen siivin pienen aikamatkan menneeseen.

Tutustuimme pyhiinvaelluksiin, ja esittelimme näyttelyä Murmelille, joka ei ollut vielä käynyt siellä. Mekin kuitenkin huomasimme jotain, mitä emme olleet viime käynnillämme huomanneet: Hiljaisuuden kappeli! Kappeli hohti puhtaanvalkoista, kylmän polttavaa valoa. Katsoimme parhaaksi olla tunkematta nokkaamme sinne sen enempää. Että täälläkin?!

Iltamme sujuikin railakkaasti Vapriikissa. Kummastelimme kivimuseon kokoelmia (Murmelista se oli siistiä), kahlasimme pikaisesti läpi vuoden 1918 tapahtumat, kurkistimme kiskobussiin ja taiteilimme velosipedin satulaan. Huomasimme, ettei velosipedi ole renessanssipuvun kanssa yhteensopiva, vaikka kai sitä hätätilanteessa velosipedilläkin sotkisi karkuun pitkin renessanssikaupungin kujia... äh, eikun!


Pääsin myös metsäkonesimulaattorin puikkoihin. Jalat hädin tuskin ylsivät polkimille, mutta sain koneen liikkumaan. En vain tajunnut, että kyseessä oli pelkkä ajosimulaatio, ja yritin kerätä tukkeja reitiltä, mitä pisti koko simulaattorin aivan sekaisin ja sain näytöille pelkkää taivasta ja puiden latvoja. Jestas sentään, se on metsäkone, sillä kuuluu kerätä tukkeja mettästä! Ennen kuin sisäistin huviajelumoodin, minut oli jo syrjäytetty kuskinpukilta. Pääsin myös ampumaan avaruusaseella ankkoja (okei, Duck Huntin sorsia) ja losautin heti ensimmäisellä yrittämällä napakympin. Kun alakerrasta kuului Räikän räimettä, ase jäi kuitenkin niille sijoilleen, kun kirmasimme helmojamme keräillen museovierasmeren läpi ravintolasaliin.


Sillä ravintolasalissa esiintyi Räikkä! Räikkään olemme törmänneet milloin missäkin päin historiaa, ja rehellisesti sanoen ihmettelen, ettei kukaan ole vielä hirtättänyt näitä leikareita. Sen verran ronskia heidän musiikkinsa on ja sitäkin enemmän aiheuttavat hälyä ja hämmennystä niin markkinoilla kuin tavernoissakin. Toisaalta luulen, että Räikän onkin hyvä pysytellä tien päällä kiertämässä soittopaikasta toiseen, jotta pahastuneet kirkonmiehet ja vallanpitäjät eivät ehdi saada heitä hyppysiinsä. Ilta päättyi hilpeissä tunnelmissa, kun selvisi, minne Hansin kalukukkaro oli kadonnut: Räikkä oli tehnyt sillä empiirisiä kokeita etsiessään täydellistä pyllynpyyhintä!

Tällä kertaa reissusta jäi paljon hauskoja muistoja. Kai se pitää vain malttaa ensi vuoteen, että taas pääsee Museoiden yöhön seikkailemaan. Onneksi museoihin pääsee piipahtamaan ihan milloin vain ja sukeltamaan mielenkiintoisiin maailmoihin.


torstai 7. toukokuuta 2015

Renessanssiterveisiä yliopiston tutkijoille

Meidät oli kutsuttu yliopistolle tuomaan antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuskeskuksen avajaisiin terveisiä renessanssista. Tällainen keikka tuntui aikamatkaajasta vähän omituiselta, kun ottaa huomioon ajan ja paikan: meitä ei turhan usein ole yliopistolle kutsuttu. Kun kutsu kävi, totta kai keräsimme kimpsumme ja kampsumme ja tälläydyimme renessanssin malliin pällisteltäviksi.

Löin työläppärin kannen kiinni 1,5 tuntia etuajassa, kirmasin reppu selässä ulos toimistosta heipat hihkaisten ja karkasin yliopistolle kiskomaan renessanssipukua ylleni. Aikaisemmin aamulla opin, että renessanssipuku ei ole yleisesti pätevä tilavuuden mittayksikkö, koska uusi työkaverini tuijotti minua pöllämystyneenä, kun kehuin firman reppua todella käytännölliseksi ja tilavaksi: "Sinne mahtuu vaivatta yksi renessanssipukukin kaikkine tilpehööreineen!" Jep, ehkä vielä joskus opin pitämään suuni kiinni. Renessanssipuku repussa nyt vain on melko arkipäiväistä. Renessanssi- tai milloin mikäkin puku, puku kuin puku, minne nyt ikinä onkaan menossa.

Huhuu letitti tukkaani 1470-luvun firenzeläisittäin kankipalmikolle kaikkien tutkijoiden silmien alla, ja kummastuksekseni huomasin jännittäväni. Tunsin pukuni ja koko ulkomuotoni olevan enemmän syynissä kuin koskaan aikaisemmin. Vaikka firenzeläispuvussani olinkin tuntenut itseni hieman eksyneeksi (ja viluiseksi) Saimaan rannoilla Olavinlinnassa, nyt yliopiston tutkijoiden edessä olin täysin hukassa.

Kevättaudit olivat kellistäneet muusikoidemme riveistä koko kahden hengen jousiosaston, joten jouduimme hieman improvisoimaan ja typistämään musiikillista ja tanssillista tervehdystämme renessanssista. En oikein osannut rentoutua ja pitää hauskaa tanssiessani, kuten yleensä tanssilattialla liihotellessani. Luulen, että halusin vain kovasti näyttää tutkijoille, että todellakin olin matkoillani oppinut jotain ja lukenut tanssioppaani, kuunnellut tanssimestareita tarkkaavaisesti. Kaikki meni varsin mallikkaasti pientä jähmeyttä lukuun ottamatta, mutta ehkä sen voi jossain määrin jopa laskea osaksi ajan tanssien luonnetta. Ballo del Fioreamme yksi tutkijoista intoutui jopa hehkuttamaan todella herkäksi.

Kaiken kaikkiaan lyhykäinen visiittimme yliopistolle sujui hyvin, ja tunnelma oli vastaanottavainen. Vaikka hieman jännittikin tanssia aikakautta tutkiville tutkijoille, toisaalta se oli myös palkitsevaa, koska kerrankin yleisöä kiinnosti - tai niin ainakin tahdon kuvitella. Vaikka aikamatkaaminen ei järin akateemista touhua aina välttämättä olekaan, on silti kivaa, että meidätkin noteerattiin yliopistolla vaikka sitten edes tutkimuskeskuksen avajaisten viihdenumerona.

Huomasin taas kerran, että pukuni kaipaisi yhä viimeistelyä, mm. nyöritysreiät ja koristesoljet puuttuvat edelleen. Täytyy muistaa kysyä Huhuulta apua.

River roviolla

Varovaiset askeleni kaikuivat korkeissa, tummissa holveissa. Lähes henkeäni pidätellen astelin mahtipontisen katedraalin varjoissa. Kapeat, koristeelliset ikkunat päästivät vain vähän valoa lävitseen. Ehkä niitä ei oltu pesty vuosisatoihin. Kaikki näytti hylätyltä ja unohdetulta. Lattiassa oli nokijälkiä voimakkaista tulipaloista. Lahonneet ja palaneet penkit vain odottivat ajan hampaan nakertavan ne kokonaan olemattomiin. Tässä paikassa ei ollut elävä sielu käynyt pieneen ikuisuuteen. Keskellä katedraalia, korkeimman holvin alla lattiasta erottui vaaleampi kehä paksun, raskaan pölyn ja noen alta. Vaaleammasta kivestä ladottu kehä oli täynnä kummallisia kiemuroita ja merkkejä menneiltä ajoilta. Katedraali ei selvästikään ollut millään muotoa kristillinen, tuumailin jatkaessani matkaa keskusholvin ohi tutkimaan pienempiä sivualttareita.

Tiesin Tohtorin suhtautuvan hieman nyreästi omiin seikkailuihini, mutta en voinut vastustaa pieniä tutkimusmatkojani. Tohtorin vastahankaiseen asenteeseen oli arvailujeni mukaan muutamakin syy: Hän ei luottanut pyörremanipulaattoriin, eikä pitänyt siitä, että matkustin sillä. Yksin matkustamisessa oli aina riskinsä, ja mitä tahansa voisi tapahtua. Jokin voisi mennä pieleen, eikä hän olisi paikalla. Mutta välillä oli vain pakko lähteä ja ottaa riskejä. Halusin tutkia unohdettuja paikkoja, sortuneita sivilisaatioita ja nähdä, miten aika oli jättänyt jälkensä maailmankaikkeuteen. Sitä paitsi yliopistolla professorit olivat aivan innoissaan siitä, että saatoin tehdä "kenttätutkimusta", ja vaivihkaa minusta oli tullut historian laitoksen henkilökunnan keskuudessa hyvin pidetty opiskelija. Aikamatkatutkimuksille oli erittäin vaikea saada rahoitusta, koska teknologia oli vielä niin kallista ja yksityiset rahoittajat tahtoivat vastineeksi näytteitä eläviin museoihinsa, mitä pidettiin yleisesti ottaen eettisesti ongelmallisena. Moinen toiminta olisi rinnastanut tutkijat salametsästäjiin ja orjakauppiaisiin yli ajan ja avaruuden. Niinpä laitoksen tutkijat olivat oikein tyytyväisiä, jos silloin tällöin saatoin piipahtaa menneessä tarkistamassa jonkin asian, ja he puolestaan katsoivat läpi sormien melko epäsäännöllistä ja satunnaista läsnäoloani luennoilla ja muutenkin sangen leväperäistä opiskeluaikatauluani.

Nyt olin luvannut selvittää, milloin tämä merkittävä rituaalipaikka oli hylätty ja mistä syystä. Tohtori oli marissut, että aikamatkaamista voisi pitää huijaamisena ja että aikamatkaamisen käyttäminen koulutehtäviin oli pelkkää haaskausta. Olimme kinastelleet konsolihuoneessa, saisinko lähteä ja kauanko saisin olla poissa. "Ja mitä sinulla on päälläsi? Näytät ihan joltain indianajonesilta", Tohtori oli nojannut kädet puuskassa konsoliin ja motkottanut nyrpeänä, kun ei ollut enää keksinyt mitään muuta nuristavaa. Olin huvittuneena kuitannut takaisin, että sain pukeutua ihan niin kuin halusin ja vaikka tutkimusmatkailijaksi, jos halusin. Olin näpytellyt pyörremanipulaattorin asetukset kohdalleen, hymyillyt, vilkuttanut ja kadonnut. "Inhoan, kun hän tekee noin", Tohtori oli mutissut ja tyytynyt seuraamaan reissuani Tardiksen monitorista. Tiesin, että hän jäljitti minua, mutta se ei häirinnyt minua. Ymmärsin, että hän halusi tietää, missä olin ja että kaikki oli kunnossa.

Siirsin sortunutta kattopalkkia syrjään päästäkseni peremmälle pieneen syvennykseen, kun manipulaattori ranteessani alkoi yhtäkkiä piipata kiivaasti. Tomuiset hämähäkinverkot pöllysivät, kun annoin palkin pudota maahan ja syöksyin suojaan kappelin varjoihin. Yritin kuumeisesti vaientaa piippaavan manipulaattorin, mutta sen ääni kaikui läpitunkevana kiviholveissa. Mistä se nyt noin pillastui? Hätäsignaalin punainen valo vilkkui vaativasti. Hätäsignaali? En minä ollut pulassa! Oliko Tohtori peukaloinut laitetta niin, että oli säätänyt hätäsignaalin laukeamaan tietyn ajan kuluttua, jotta hän voisi sekaantua retkeeni?

Kyyristelin piilossani ja räpläsin laitetta aikani otsa kurtussa. Piipitys vaikeni, kun laite rekisteröi minun huomanneen signaalin. Vain punainen valo sykki yhä rytmikkäästi merkkinä jatkuvasta hätäkutsusta. Näytti siltä, että pyörremanipulaattori ei itse asiassa lähettänyt hätäkutsua - se vastaanotti jonkun toisen hätäsignaalin. Paikannus näytti signaalin alkulähteen olevan aivan keskikupolin alla. Olin juuri kulkenut siitä ohi, eikä siellä ollut ketään tai mitään. Koko rakennuksen piti olla autio. Laite kuitenkin kivenkovaa väitti vastaanottavansa toisen pyörremanipulaattorin hätäsignaalia vain muutaman kymmenen metrin päässä minusta. Uskaltauduin pois piilostani. Manipulaattoria tarkkaillen hiivin varuillani takaisin kohti keskuskupolia. Näytin liikkuvan kohti signaalin lähdettä. Olin siis tulkinnut oikein. Kupolin alla joku toinen aikamatkaaja oli pulassa, jos manipulaattoria oli uskominen.

Yhtäkkiä kuului laahaavia askelia ja epämääräistä muminaa. Jotain raahattiin pitkin lattiaa. Metalli kalisi. Raskaat kaavut viistivät lattiaa. Varjoissa liikkui huputettuja hahmoja. Liikuin mahdollisimman hiljaa pylväiden lomassa varoen paljastumasta, etsien turvaa pylväiden varjoista. Kuulin aivan läheltäni kaavun kahinaa ja säpsähtäen käännyin katsomaan äänen suuntaan. Harmaaseen, karhean villaiseen kaapuun pukeutunut hahmo tuijotti minua hupun suojista vain parin metrin päässä. Olin huutaa säikähdyksestä, mutta ääni takertui kurkkuuni. Nostin saman tien käteni ilmaan ja peräännyin pylväiden väliin. En minä halunnut häiritä! Poistuisin heti ja jättäisin heidät rauhaan.

Mutta hahmo jatkoi kulkuaan kuin ei olisi nähnytkään minua. Se nosti korkean, kaatuneen valurautakynttelikön pystyyn ja näytti järjestelevän paikkoja, kunnes sitä kutsuttiin liittymään muiden joukkoon rituaalia varten. Astuin takaisin esiin pylväiden välistä ja heilutin käsiäni, mutta hahmo ei näyttänyt reagoivan mitenkään. Se ei nähnyt minua. Katsoin pylväiden välistä keskelle katedraalia. Valkoinen kehä näytti aivan samalta kuin aikaisemminkin. Ei jälkeäkään huppuhahmoista. Oli hiljaista. Siirryin lähemmäs ja ojensin käteni. Se törmäsi johonkin joustavaan, joka särähti sähköiseltä kaikuen. Jonkinlainen voimakenttä? Painoin käteni sitä vasten ja nojasin, mutta en humahtanut läpi. Kentän hiljainen humina kuului selvästi näin lähellä.

Valkean kehän laidalla seisoi puolen tusinaa hahmoa harmaissa, virttyneissä kaavuissa. Heidän jaloissaan makasi nuutunut nainen tahriintuneessa, valkoisessa takissa. Kiharat olivat sotkuiset, täynnä roskia, ehkä olkia tyrmän lattialta. Kurkkuani kuristi ja painauduin aivan kiinni kenttään, joka eristi minut tapahtumien ulkopuolelle.

"Irrottakaa hänet kahleista", joukkoa johtanut hahmo määräsi, ja kaksi muuta kumartui avaamaan raskaita, messinkisiä kahleita naisen ranteista ja jaloista. Nainen näytti sähisevän pahansisuisesti, mutta tyly isku vatsaan sai hänet laantumaan veltoksi. Vaivalloisesti miehet nostivat vankinsa puolittain seisomaan, roikottivat häntä välissään. Joukon johtaja asteli hiljaa naisen eteen ja hiuspehkosta riuhtaisten käänsi tämän voipuneet kasvot esiin.

River! Pulssi hakkasi korvissani, ja valtavat määrät adrenaliinia syöksyi kehooni. Minun pitäisi tehdä jotain. Pian. Yritin puskea läpi kuplasta, mutta se ei antanut tuumaakaan periksi. Saatoin vain seurata avuttomana tapahtumia.

Hahmo laski huppunsa ja paljasti kasvonsa Riverille, joka katsoi häntä väsyneenä mutta silti yhä halveksien. Mies oli hyvin jykeväkasvoinen. Tummat, askeettisen lyhyiksi kynityt hiukset ja niska paksu kuin puunrunko. Hänen otteessaan jopa River näytti heiveröiseltä, kun hänet heitettiin keskelle valkeaa kivikehää. Huterasti hän yritti nousta seisomaan, mutta samassa mies oli jo viitannut kaksi muuta lahkolaista sitomaan vangin kiinni kehikkoon, joka oli laskettu katosta. Ennen kuin miehet ehtivät hänen luokseen, River näppäili pyörremanipulaattoriaan. Kuulin omani särähtävän ja Riverin huohottavan raskaasti. "Auta!" River kuiskasi terävästi. "Tohtori, auta! Missä olet?"

Hetken tuijotin manipulaattoriani neuvottomana. Luuliko River saaneensa yhteyden Tardikseen? Ehkä vain Tardis olisi ollut riittävän voimakas rikkoakseen suojakuplan. Tardis tai... Ajatus iski mieleeni kuin salama kirkkaalta taivaalta. Paradoksi! Olin samassa paikassa mutta eri ajassa kuin River, mutta pyörremanipulaattori oli yksi ja sama. Riverhän oli antanut sen minulle. Manipulaattori siis sai yhteyden itse itseensä yli ajan. Epäröin hetken, mutta vastasin sitten: "River, Tohtori ei ole täällä. Olen yksin." Kuulin vain hämmentynyttä kohinaa ja vilkaistessani ylös manipulaattorista näin syvän hämmennyksen Riverin kasvoilla, kun häntä köytettiin kiinni ristikkoon. "River, Aïda täällä. Se olen minä. Pyörremanipulaattori sai yhteyden itseensä. Se nappasi oman hätäkutsunsa."

"Aïda...?" River kaiveli nimeä muististaan. "Aa! Aïda! Olen siis kertonut sinulle!" Voipuneesta äänestä kuulsi häivähdys iloa. "Harmi, että meidän piti törmätä näin... Mitä sinä täällä teet? Missä Tohtori on? Miksi olet täällä yksin?  Eikö se koheltaja osaa katsoa edes sinun perääsi...?"

"River!" keskeytin napakasti. "Pärjään kyllä itsekin. Tämä on koulutehtävä. Hoidan sen yksin", puuskahdin ja pohdin kuumeisesti, miten pelastaisin Riverin.

"Koulutehtävä? Mitä sinä opiskelet?"

"Historiaa", vastasin lyhyesti. "Nyt ei ole oikea a--"

"Historiaa! Hienoa!" River hihkaisi ja katseli, miten hänen kätensä köytettiin kehikkoon. "Mitä tiedät tästä paikasta?"

"En juuri mitään. Siksi olen täällä. Tästä on paljon teorioita. Monet veikkaavat jonkinlaiseksi rituaalipaikaksi ja lahkolaisia auringonpalvojiksi, jonkinlaista Äiti Maa -kulttiakin on esitetty, tästä paikasta on löydetty äärimmäisen tarkkoja kalentereita kaiverrettuna kiveen. On veikattu, että lahkolaiset ovat tunteneet ajankierron todella tarkkaan", luettelin, mitä tiesin paikasta.

"Voi, minun Aïdani..." River hymyili toiselle vangitsijoistaan tämän nostaessa hänen kättään sidottavaksi. "Tiukemmalle, kultaseni, jos tahdot, että pysyn tässä", hän tuntui löytäneen oman, kiusoittelevan minänsä. "Vai tahdotte te polttaa poloisen aikamatkaajan? Voi, pojat, mutta miksi?" hän kyseli viattomasti ja katseli ympärilleen.

Lahkon johtaja kääntyi Riverin puoleen. "Vaiti!" hän karjaisi. "Tiedät kohtalosi, aikamatkaajan saasta. Kaltaisesi eivät ole tervetulleita tänne. Me suojelemme yhteiskuntaamme polttamalla teikäläiset, jotta ette pääse levittämään ei-toivottuja vaikutteitanne maailmaamme. Elämämme on rauhallista, ja pidämme siitä sellaisena. Nostakaa!"

Kehikkoa ryhdyttiin hiljalleen hilaamaan ilmaan. River koetteli köysiään ja kulmiaan kohauttaen totesi ne pitäviksi. "Päästäkää minut! En ole tehnyt teille mitään! Mitä teillä on aikamatkaajia vastaan, senkin kajahtaneet huppupäät?" hän tempoi köysissään. "Minä saan kyllä apua, uskokaa pois! Minut tullaan vielä pelastamaan."

"Se mies...!" lahkonjohtaja tärisi raivosta. "Hän aiheutti suurta sekasortoa ja pahennusta likaisilla tavoillanne, rikkoi perheitä. Hän pääsi pakoon, mutta..."

"Voi, Jack... Muistankin, kun hän kertoi." River huokaisi naurahtaen ja katseli jonnekin korkealle kaukaisuuteen huvittuneena. "Mutta eikö hän ollutkin viehättävä nuori mies, herra johtaja? Hyvin aistillinen..." River härnäsi raivosta kihisevää miestä ja miehen nykivän suun nähdessään lisäsi keveästi virnistäen: "Enkä unohtaisi niitä--"

"Riittää!" mies ärjäisi. "Apua on turha odottaa. Tähän aikaan ja paikkaan ei ole mahdollista hypätä. Suojakenttä pitää viheliäiset ystäväsi ulkona."

"--pakaroita." River nauroi nähdessään miehen kalvakan ilmeen.

"Sytyttäkää rovio. Katsotaan, kuinka pitkään tuo nainen jaksaa kiemurrella."

Riverin puheet saivat minut kiusaantuneeksi, mutta ilmeisesti kiusaantuneisuuteni ei ollut lainkaan niin syvää sorttia kuin kyrmyniskaisella miehellä. Ravistelin päästäni mielikuvan Jackistä juoksemassa karkuun kesken keskeytyneen herkän hetken. Tästä en ainakaan voisi mainita yliopistolla professorille. Keskityin kutsumaan Tohtorin pikaisesti paikalle. Tohtori, kiltti, huomaa viesti, huomaa nyt...

"Aïda! Mikä hätänä?" Tohtorin huolestunut ääni särähti manipulaattorin kaiuttimesta.

"River on täällä. Mutta eri ajassa. En pääse sinne. Hänet poltetaan roviolla. Jonkinlainen voimakenttä... Mitä minä teen?" purskautin hädissäni.

"Pysy siellä. Pidä hänet rauhallisena. Tulen aivan heti."

Vastakkaisella puolella holvia näin sinikultaisen, kipinöivän pyörteen kimpoavan suojakuplan seinämästä rätisten ja katoavan.

"Tohtori!" Riverin katseesta paistoi lempeä toiveikkuus. Korkeuksissaan kehikkoon sidottuna hän näytti aivan pyhimystarinan puhtaalta marttyyrilta tai taivaasta laskeutuvalta enkeliltä valkoisen takin hohtaessa korkeiden ikkunoiden siivilöimässä valossa. Tiesin, että totuus oli aivan toinen, ja oli oikeastaan parempi, ettei siitä puhuttu. Vaikka hän yritti esittää rohkeaa, tiesin, että hän pelkäsi, ja se kuristi sydänalaani. River-parka...

"Wooouu!" Manipulaattorista kuului kovaa rytinää ja lattialle lentäneen Tohtorin ähinää. "Aïda, en pääse sinne. Voimakenttä on liian voimakas jopa Tardikselle. Mahdotonta, en käsitä, miten..." Tohtori ähisi, ja saatoin nähdä, miten hän haroi tukkaansa hämmästyksissään ja väänteli Tardiksen kytkimiä saadakseen lukemia. "Kimposin pois. Sinun täytyy pelastaa River. Voin neuvoa sinua, mutta olet omillasi."

Kyyristelin yhä piilossani ja purin huultani. Katselin, miten liekit kasvoivat uhkaavasti, mutta eivät vielä hätistelleet Riveriä, joka killui korkealla ilmassa niiden yläpuolella kuin halstrisilakka kehikossaan. Kuumuus olisi silti pian sietämätön. Sydämetön tapa tappaa. "River? Hän ei pääse tänne. Enkä minä pääse läpi."

River iski takaraivonsa kehikkoon turhautuneena. "Eipä tietenkään! Miksei hän koskaan kuuntele, kun neuvon häntä ohjaamaan Tardista?!" hän mutisi.

Miesjoukko hänen alapuolellaan oli myös huomannut sinisen välähdyksen. "Turhaan yrittävät. He eivät pääse läpi, ja sinä kohtaat täällä loppusi. Yksin. Alatko jo murtua?"

Riverin silmät leiskuivat, kun hän katsoi alas miehiin. "Se oli minun aviomieheni. Eikä hän luovuta, ettäs tiedätte!" hän uhosi liekkien räiskynnän yli.

"Vai on tällä nartulla oikein aviomies..." alhaalla naureskeltiin.

"Eikä vain aviomies vaan myös neuvokas tytär, joka on täällä ja joka kyllä keksii, miten läpäistä kupla. Kyllähän minäkin pääsin tähän aikaan. Yhtä lailla hän voi tulla tänne. Kuplanne ei ole rajaton. Ja jos hän onkin myöhässä, niin hän tietää, että tänä päivänä minä kohtasin loppuni teidän käsissänne."

Aivan! Kupla ei ollut rajaton! Riverkin oli päässyt tuohon aikaan. Nopeasti näppäilin Riverin antaman päivämäärän pyörremanipulaattoriin ja säntäsin piilostani. "Olen menossa, River! Tulen hakemaan sinut, mutta minun täytyy vain päästä tarpeeksi kauas kuplasta. Yritä kestää." Juoksin minkä kintuistani pääsin ja loikin yli romahtaneiden palkkien, huidoin pölyiset hämähäkinseitit tieltäni.

"Niin sitä pitää, tyttö! Pidä kiirettä. Täällä tulee kohta kuumat paikat", River hoputti.

"Yritän ehtiä." Sortuneen seinän raosta pilkotti päivänvaloa. Seinän suojissa painoin nappia. Manipulaattori ei inahtanutkaan. "Ei onnistunut. Minun pitää mennä kauemmas. Entä jos en ehdi juosta enää takaisin?"

"Kyllä sinä ehdit. Sinun täytyy yrittää", River sanoi totisesti. "Meillä ei ole muutakaan. Tardis lukitsi törmäyksessä hätäsuojat päälle, eikä Tohtori millään saa niitä ajoissa laskettua, ei edes tajua. Aïda, juokse nyt vain!"

"Hei, kuulin tuon!" Tohtorin ääni kajahti kaiuttimesta närkästyneenä. "Täällä on aika rutosti punaisena välkkyviä valoja ja yritän parhaani, mutta Tardis on nyt jotenkin jumissa."

"Mitäs minä sanoin..." River huokaisi päätään puistellen. "Kulta, olen sa--"

"Myöhemmin, River!" Tohtori keskeytti. "Saan kuitenkin lukemia kentästä. Sen vaikutus yltää yllättävän kauas. Aïda, näen, missä sinä olet. Pääset kokeilemaan hyppyä turvallisesti 750 metrin päässä. Jatka vain suoraan eteenpäin."

Laskin nopeasti päässäni matkaa. "Edestakaisin se on puolitoista kilometriä. En millään ehdi ajoissa, vaikka juoksisin... " Ymmärsin, että muuta vaihtoehtoa ei ollut. Tohtori oli luultavasti jumissa jossain kiertoradalla, ja ainoa, joka voisi tehdä jotain, olin minä. "Mutta minä yritän", lupasin ja jatkoin juoksuani suoraan eteenpäin välittämättä teistä tai pallokentästä.

Kentän jälkeen pysähdyin huohottaen pieneen metsikköön. Hyvin harmaisiin ja ruskeisiin pukeutuneet paikalliset olivat katsoneet minua kummeksuvin silmin, kun olin juossut heidän arkensa halki, vahingossa tuupannut kumoon pyykkikorin ja loikkinut ryytimaan halki. Nojasin puuhun ja tarkistin pyörremanipulaattorin asetuksia ja kävin päässäni läpi, miten raahaisin läkähtyneen, uupuneen Riverin turvaan ja Tohtori nappaisi meidät kyytiin. Kauhukseni tajusin, ettei minulla ollut aavistustakaan, miten saisin Riverin alas, rovion tukahdutettua, voimakentän sammutettua ja pidettyä miesjoukon loitolla Tohtorin tuloon asti. No, minulla oli vielä 750 metriä aikaa keksiä jotain lennosta. Ehkä he olivat taikauskoisia. Voisin ehkä pelotella heitä jotenkin...

"No niin, kokeillaan, joko riittäisi."