keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Luukasassa

Päässä pyöri ja huimasi. Maailma tuntui kieppuvan ympärilläni, lainehtivan etovasti kuin valtamerilaivan kannella. Koko kroppaa jomotti. Makasin jonkin epätasaisen päällä. Maan kosteus tunkeutui kalseana paidanselkämykseen. Jokin painoi epämukavasti lapaluiden välissä. Siirsin painoa ja yritin saada inhottavan kappaleen pois selkäni alta. Kuului luista kalinaa, kun jokin luiskahti pois lonkkani alta. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olin, miten olin sinne päätynyt tai kauanko olin siellä ollut. Kymmenen sekuntia, päivän, kaksi, pari vuosituhatta?

Äänet kaikuivat kuin luolassa. Ihmisiä, koneita, maltillista kilkettä ja matalaa puhetta. "Täällä näin", tuntematon miesääni erottui muiden yli. Askelet pysähtyivät jonnekin yläpuolelleni. Pieniä kiviä vieri alas jonkun kurkottaessa katsomaan monttuun, jossa makasin. Vaimeaa mutinaa. Mies puhui jonkun kanssa, kertoi kaivauksista, esitti teorioitaan haudasta... Nuoren naisen ääni myötäili hymisten. Tunnistin äänen Huhuuksi.

"Siinä se nyt on. Miten se on tuonne päätynyt?"
"Oho..."
"Tiedätkö tästä jotain?"
"En varsinaisesti."
"Onkohan se elossa?"
"Pakko olla. Ei ole voinut olla tuossa kauaa."
"Haudanryöstäjä? Mutta ei olisi voinut päästä huomaamatta..."
"Ei, ei niin..."
"Näyttäkäähän valoa."

Puoliääneen käyty keskustelu tuntui hajanaiselta, ja päässä soi, kun tehokkaat valot räpsähtivät päälle ja suunnattiin montun pohjalle. Puristin tiukasti silmäni kiinni ja vaikersin hiljaa mielessäni. Varovasti raotin toista silmääni nähdäkseni, missä oikein olin. Sinapinruskeaa hiekkaa oli kaikkialla. Kaivannon seinämät kohosivat lähes pystysuorina. Jadenvihreä, sirpaleinen ruukku polveni vieressä. Valkeita luita. Makasin jonkin muinaisen kulttuurin haudassa. Luola kaartui ylläni pimeyteen. Kuvat tanssivat sekavina ja utuisina. Oli pakko sulkea silmät ja levätä. Kurkunperällä hiippaili oksettava paine. Lepää, lepää nyt vain. Antakaa minun levätä. En tee mitään pahaa. Älkää hyökätkö kimppuuni. Tarvitsen vielä vähän aikaa, ihan vähän aikaa... Valonheitinten kajossa oli mukavan lämmintä. Mieli tuntui karkaavan unten rajamaille.

"Tarvitsemme kokeneen arkeologin mielipiteen", mies tuumasi montun reunalla. Varmaan joku kaivausten päällysmies, ehkä Huhuun arkeologian opettaja. Mies kuului kääntyvän katsomaan valaistun kehän ulkopuolelle kaivinkoneen varjoon ja kutsui ilahtuneella äänellä: "Professori Song?"

Sydämeni jysähti. Adrenaliini syöksähti kehooni, joka oli silti vielä liian heikko toimiakseen. Jos olisin yrittänyt jaloilleni, olisin vain rojahtanut luukasaan naamalleni. Sydän korvissa jyskien makasin liikkumatta ja kuuntelin lähes henkeäni pidätellen. Rennon määrätietoiset askelet lähestyivät ja pysähtyivät. "Melkoinen löytö teillä täällä."

"Mukava nähdä teidät, professori", mies mairitteli ääni hunajaa tihkuen, mutta vaikeni katseen alla. Munaton vätys, kirosin mielessäni.

"Hei, River! ...professori", Huhuu yritti korjata iloisen lipsahduksensa. Paljonpuhuvia katseita vaihdettiin, sen saattoi kuulla hiljaisuudessa.

"Mielenkiintoista", pehmeä ääni tuumaili. "Onko mitään tietoa...?" Tiivis, kysyvä katse. Huhuu pudisti hiljaa päätään. Nainen liikkui lähemmäs kaivannon reunaa. "Pyörremanipulaattori, ehkä..." hän mutisi lähinnä itsekseen.

"Mitä?"

"Ei mitään", professori totesi häkeltyneen miehen kysymykseen. Tämä olisi helpompaa ilman tuota typerystä. "Jokin meni pieleen, ja hän päätyi tänne. Melkoinen rysäys. Hän tarvitsee apua", River mutisi Huhuulle, joka saman tien lähti viemään sanaa.

Kiharainen pää ilmestyi pimeydestä, kun nainen kumartui reunan yli katsomaan kuopan pohjalle. Silmät tuikkien, lähes huvittuneesti hymyillen hän heläytti kuin huonoa oloani pilkaten: "Hello, Aïda."

Loikkasin hippulat vinkuen istualleni säikähdyksestä. Ei hätää, olin ihan kunnossa! Salaperäinen luola oli kadonnut, ja tuijotin pimeän makuuhuoneeni seinää. Olin maannut möykkyisen peittokasan päällä, siitä luukasa. Ehkä manipulaattoriin oli tullut jokin toimintahäiriö, ja pyörre oli viskannut minut sattumanvaraiseen aikaan ja paikkaan. Ehkä jokin oli kiskonut minut ulos pyörteestä, ja olin rysähtänyt ryminällä keskelle kaivauksia. Ainakin River vaikutti yhtä aikaa sekä yllättyneeltä että ilahtuneelta nähdessään minut, vaikka olikin selvästi myös hieman huolissaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti