lauantai 25. huhtikuuta 2015

Keväiset naamiohuvit 1785

Arestista huolimatta sujahdin Haiharan kartanon kevättanssiaisiin. Kartanolle saapuessani koko pihamaa huokui hiljaisuutta ja rauhallista kevätaamua. Ihastelin salin erkkeri-ikkunoista avautuvaa näkymää rantaan viettävälle, koivujen reunustamalle polulle. Katonrajaan oli jo iltaa varten ripustettu kymmenittäin paperilyhdyistä rakennettuja kuumailmapalloja, ja pikkuruisista lasihelmistä tehdyt kukkaset loistivat aamuauringossa maljakoissaan. Palvelusväkeä hääri keittiössä ja juoksenteli ympäriinsä kiireisin askelin vielä viimehetken järjestelyiden parissa, ennen kuin vieraat saapuisivat.

Vuosisadan loppupuolen muodikas kiharapilveni sai koristeekseen organzanauhaa, strasseja sekä puolikkaan strutsin - ainakin sulkien määrästä päätellen. Muuten luotin melko yksinkertaiseen linjaan puvussani, jonka Huhuu jälleen kerran taikoi viimeisessä hetkessä kasaan. Sinistä silkkiä, hopeisia koristeita. Illaksi yritin naamioitua kuumailmapalloksi, mutta yritys jäi hieman laihanlaiseksi, enkä ehtinyt kuin köyttää muutaman metrin kultanyöriä vyötärölleni viitteellisesti vihjaamaan kuumailmapallon köysiin.

Ennen itse tanssiaisia sain kunnian osallistua rouva paronittaren salonkiin - ja jopa esitelmöidä! Paronitar von Mannheimin esitelmä Maria Sibylla Merianista ja hyönteisten metamorfoosista oli kutkuttava ja mielenkiintoinen. En tiennytkään, että 1600-luvulla olisi elänyt naispuolinen tutkimusmatkailija, joka yli 50 vuoden iässä olisi tehnyt tyttärensä kanssa tutkimusmatkan Hollannin siirtomaahan Surinameen ja sen kesyttämättömiin viidakoihin kerätäkseen ja piirtääkseen hyönteisiä. Ehdottomasti hyvin mielenkiintoista!

Pidin ensimmäistä kertaa esitelmän valistusajan salongissa. Olin valmistellut pienen esitelmän Montgolfierin veljesten aerostaattisesta koneesta, tuttavallisemmin kuumailmapallosta, joka oli kohonnut ilmaan vain pari vuotta aiemmin Ranskassa ja Pohjolassakin vasta viime kesän lopulla Oulussa ja muodostunut ihmisiä villitseväksi vapauden symboliksi. Luulin, ettei puhuminen olisi niin vaikeaa, mutta kuunnellessani paronittaren esitelmää alkoi poskiani kuumottaa ja tunsin täriseväni jännityksestä. En ollut enää lainkaan varma, osaisinko puhua hyvin ja oikein. Mitä minä voisin sanoa ja miten voisin sanoa asioita? Tiesinhän, mihin ilmailu kuumailmapallosta vielä kehittyisi ja mitä kaikkea ihminen lentämisen saralla saavuttaisi. Pelkäsin lipsauttavani asioita tulevaisuudesta tai puhuvani muuten liian modernisti. Muutamassa kohtaa huomasinkin lipsautuksen olleen lähellä ja jouduin melkein puremaan kieltäni. Jestas sentään, olin jopa vahingossa mainita planeetan kamaran jättämisen ja avaruuden valloittamisen! Kaiken kaikkiaan selvisin kuitenkin ihan mukavasti loppuun asti. Aihe oli kuitenkin sen verran innostava, että välillä taisin innostua siitä itsekin hieman liikaa. Mutta olihan kuumailmapallon keksiminen suuri asia! Sen myötä ihminen mursi maan kahleet ja nousi taivaalle, tavoitti ikuisen unelmansa lentämisestä. Ja niin uskomatonta kuin se onkin, kaikki sai alkunsa vain yhden miehen haaveellisesta takkatuleen tuijottelemisesta. Olimme Huhuun kanssa askarrelleet silkkipaperista kuumailmapallon mallin, mutta sääolosuhteet eivät antaneet myöten sen lennättämiselle, joten suuri aerostaattinen demonstraatio jäi nyt valitettavasti kokematta.

Varo lipsautuksia tulevasta!

Pieneen salonkiin oli koottu myös kuriositeettikabinetti, jossa oli ihmeitä maailman kaukaisista kolkista, muinaisilta ajoilta ja jopa niin muinaisilta, ettei ihmiskäsi ollut niitä luonut. Oli Siennan maata, rikkiä Vesuviukselta, muinaisroomalainen käpy, musulmaanien makeisrasia, pieni suolapatsas, keijunmetsästyskivi ja keijun kallo (epäilen vahvasti huijausta, mutta Huhuu sanoi ostaneensa ne eräältä hyvin sulavalta lontoolaisherralta) sekä runsaasti muita pieniä näytteitä. Kankain suojatussa tilassa oli perhoskokoelma sekä purkeissa anatomisia näytteitä: lehmän silmiä ja sian sydän.

Murmeli uteliaana kuriositeettikabinetissa.

Huhuu, Johanna-rouva, kertoo neideille valtavasta suolakaivoksesta
ja sen suolaan kaiverretuista kymmenistä kappeleista. 

Murmeli oli ensimmäisissä tanssiaisissaan ja sai heti rouvasväen ihailun. Minä olin ehkä taas hieman villillä tuulella, ja Murmeli loikin minuun hieman paheksuvia katseita, kun mennä kikattelin pitkin kartanoa. Yritin syrjemmällä lähettää Tohtorille kuvaviestiä, jossa poseerasimme Murmelin kanssa ja lähetimme terveisiä, mutta oli hankala keskittyä, kun nälkäinen Murmeli mankui vieressä ruokaa ja samalla piti kytätä, ettei kukaan pamahtaisi paikalle, kun räpläsin puhelintani. Näin jälkikäteen ajateltuna viestin lähettäminen ei ehkä ollut kovin fiksua, koska minunhan piti olla kaksi viikkoa arestissa Tardiksessa eikä tanssiaisissa vuonna 1785. Hups.

Oho, naamiaistanssiaiset vuonna 1785!
Rakkaita terveisiä Tohtorille.
Olen arestissa sitten joskus toiste.

Ruoka oli aivan uskomatonta, ja sitä oli paljon. Valitettavasti en ehtinyt sitä kauheasti syödä, koska olin vain koko ajan menossa ja tanssilattian kutsu oli vastustamaton. En ikinä päässyt jälkiruokiin asti kunnolla. En oikeastaan tiedä, mikä minut piti niin kovin kiireisenä koko illan. Tanssin kyllä lähes jokaisen tanssin, ja tanssien välissä oli pakko käydä ulkona haukkaamassa happea ja vilvoittelemassa. Kerran onnistuin vilvoittelun lomassa myös lukitsemaan itseni, Murmelin ja Huhuun salin kuistille, ja jouduimme koputtelemaan ikkunaan, jotta orkesteri päästäisi meidät takaisin sisään.


Sen lisäksi, että tanssimestari oli aiheuttaa minulle sydänhalvauksen huudahtamalla tanssikäskyksi "Allons-y!", tanssin pyörteissä eräs herra kutsui minut käymään luonaan Roomassa, ihastelemaan kaupungin taideaarteita ja rikasta historiaa. Loppuillasta kuulin myös suunnitelmista lähteä eväsretkelle Näsikalliolle Milavidan hengessä 1900-luvun vaihteeseen. Totta kai olin heti lähdössä! Täytyy vain yrittää pysyä kartalla, milloin ja minne ollaan menossa.

Kaukaisimmat vieraat saapuivat aina Tukholmasta asti, ja heidän joukossaan oli muutama kauppiaanrouva. Heillä oli mukanaan uskomattoman kauniita koruja ja muita tuiki tarpeellisia naisväen asusteita ja tarvikkeita. Vihdoinkin sain hankittua itselleni miniatyyripotretin riippumaan rintapieleeni! Miniatyyripotretit koruina olivat erityisen suosittuja 1700-luvulla, ja niillä saattoi viestiä vaikka mitä. Hauskimpia selityksiä olen kuullut potreteista, joissa on pelkkä silmä: tämä silmä olisi salaisen rakastajan silmä. Esimerkiksi kuninkaan kuvaa saatettiin kantaa rintapielessä uskollisuuden osoituksena kruunulle. Samoin saattoi rintapielessä vasemmalla killua rakkaan kuva sydämen päällä. Saatoin päästää fanityttöni irti ja ostaa tukholmalaisrouvalta sekä Mozartin että Haydenin miniatyyripotretit. Voi, Mozart...


Totta kai saimme nauttia taas musiikistakin, kun 1700-luvulla La Gerbaulettena tunnettu Livy, tuo kyökkisopraanoiden kruunaamaton kuningatar, kajautti harpun säestyksellä niin, että kyyneleet puskivat silmiini. En voi kuin ihmetellä loputtoman lahjakkaita ystäviäni, jotka jaksavat aina hämmästyttää uskomattomilla taidoillaan. He tekevät maailmasta kauniimman paikan seikkailla.




Lisää tanssiaisista voi lukea myös muiden aikamatkaajien muistiinpanoista:
Evil Dressmaker: http://www.evildressmaker.com/?p=9605

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti