lauantai 14. helmikuuta 2015

Kynttilämeri linnassa 1616

Mikä olisi sen parempi tapa viettää ystävänpäivää kuin sukeltaa vuoteen 1616 ja lähteä vähän tutkimaan, mitä kummaa autiossa linnassa Vanajaveden rannalla oikein tapahtuu! 1600-luku olikin aivan uusi aluevaltaus minulle - kuten taisi olla meille kaikille - ja ennen reissua pitikin pyytää röijyjakkua lainaan essun rajattomasta vaatehuoneesta ja istua illan verran Hervannan telakan ompeluhuoneessa väkertämässä pitsiä huivin reunaan.


Linnassa tapahtui outoja. Kaksi aikaa kietoutui toisiinsa, ja varomattomat turistit tästä ajasta tempautuivat vahingossa vuoteen 1616, jossa heitä pidettiin linnan uusina työläisinä. Koska linnassa heitti ahkerasti pyövelinkeikkaa myös teurastaja Bertilsson, hieman erikoinen mies, olin hieman huolissani. Etenkin, kun aika tuntui käyttäytyvän Bertilssonin ympärillä hyvin epätavallisesti: ainakin viidesti Bertilsson yritti hirttää ryöväri Heikki Rotan, mutta aina silti uudestaan kuulin linnan muurien läpi Bertilssonin sadattelevan pihalla ja retuuttavan Rottaa pyövelinmäelle. Ei ihan normaalia.

Linnaan livahdettuani törmäsin häkellyttävään näkyyn. Olin odottanut, että linna olisi pimeä, mutta kaikkialla tuikkikin sadoittain kynttilöitä. Näky oli henkeäsalpaava. Kynttilämeri hohti ja lepatti kullankeltaisena ja valaisi ikkunasyvennykset ja holvit. Ihailin näkyä ja kuljeskelin autioissa saleissa. Juhlasalin kulmilla minut yllätti kuitenkin vanha mies tikapuiden ja lyhdyn kanssa. Ihastelin, miten kauniilta linnassa näytti, ja vanha mies vastasi sytyttäneensä kaikki neljäsataa kynttilää itse. Hän tarjosi minullekin lyhtyä, mutta kieltäydyin ja sanoin pärjääväni ilmankin - olinhan sen verran linnassa kulkenut. Myöhemmin manasin, etten ollut suostunut miehen ystävälliseen tarjoukseen, sillä lyhdystä olisi paikoin voinut olla hyötyä.

Samalla niin runsas kynttilöiden paljous epäilytti minua. Ei edes linnoissa, etenkään Hämeen linnassa vuonna 1616, poltettu sellaisia määriä kynttilöitä yhtä aikaa. Linnanväen täytyi tietää, että jotain erikoista oli tekeillä ja etsiä turvaa valosta. Mieleeni muistui viime visiitillä vuonna 1505 huomioni herättänyt, lukittu portti. Ehkä se, mikä oli alhaalla lukkojen takana, oli nyt päästetty jaloittelemaan.


Varmistuttuani, että jäin yksin, jatkoin linnan tutkimista. Päädyin juhlasalin ja lyhyen käytävän kautta vanhan ruutivaraston kulmille. Leukani oli loksahtaa lattiaan, kun näin tyrmien raunioilla aaltoilevan kynttilämeren. Mieleeni ei tullut mitään muuta kuin kummituksen luola Oopperan kummituksesta, täynnään kynttilöiden lepattavaa valoa. Tilassa oli jotain lähes taianomaista. Kaksi aikaa sekoittui: Kurkotin katsomaan nykyajan museon kaiteen yli ja näin suoraan 1600-luvun tyrmään. Todella mielenkiintoinen ilmiö. Yllätyksekseni vastaan tuijottivat tyrmässä viruvan naisen silmät. Murhaajatar-Malin, sain tietää. Malin oli paha suustaan, mutta ainakin minusta tuntui, että Malin oli joutunut tappamaan vain olosuhteiden pakosta ja siksi päätynyt tyrmään. Minun kävi Malin-parkaa sääliksi. Seuranaan tyrmässä hänellä oli naurava hullu, jonka varjoista kummunnut synkkä nauru hyysi selkäpiitäni. Valitettavasti Malin ei päässyt pakenemaan omasta ajastaan, vaikka tyrmän katto näyttikin romahtaneen ja olisi ollut helppo vain kivuta kaiteen yli. Vaikka kaksi aikaa soljui rinnakkain, ei menneestä tulevaan loikkaaminen ollut Malinille mahdollista.



Jostain kuului askeleita ja piilouduin pimeään ruutivarastoon, joka oli joskus ajat sitten räjähtänyt ja sittemmin korjattu. Manasin valkeaa huiviani ja myssyäni, jotka loistaisivat pimeässä pienessäkin valossa ja paljastaisivat lymypaikkani. Tietenkin ruutivaraston katonrajassa oli ikkuna, josta kuu kumotti sisään. Makasin vatsallani puoliksi portaissa, kun tajusin äänien kantautuvan lattialuukun läpi alemmasta kerroksesta. Äänet olivat vaimeita enkä saanut sanoista selvää, joten raotin luukkua hieman. En liikaa, jottei alhaalta voisi huomata sen olevan auki, vain pari senttiä, jotta kuulisin paremmin. Alhaalla puhuttiin epäonnisesta synnytyksestä ja pyhimyksistä, uskonpuhdistuksesta ja pyöveleistä. Muurarimestari kehui pyöveli Bertilssonia taitavaksi mieheksi, jolla teurastaminen oli verissä. Kuuntelin kuvotuksen myllertäessä sisuksissani, miten muurarimestari kertoi viimeviikkoisesta murhaajan teloituksesta ja pohti erilaisia teloitusmenetelmiä. Jokin siinä, miten muurarimestari puhui Bertilssonista, herätti epäilykseni. Mikä tämä Bertilsson oli oikein miehiään?

Luukku oli painava, ja kipu kädessä sen välissä alkoi olla sietämätön. Korjasin asentoa, luukku kolahti, ja häikäistyin luukkuun kohdistetuista valoista. Paras esittää äksyä palvelusväkeä. "Aiotteko jaaritella vielä pitkäänkin vai alanko heitellä jauhosäkkejä niskaan?" ärähdin ja paiskasin luukun kiinni.

Olin säntäämässä ruutivarastosta rouvainkammariin, kun kuulin taas ääniä ja vetäydyin takaisin varjoihin. Kaksi 2010-lukulaista taskulamppuineen harhailemassa pitkin linnaa. Eihän heidän kuulunut liikkua omillaan? Pahus soikoon, en tahtonut paljastua. Led-taskulamppujen kelmeä valo pyyhki ruutivaraston peräseinää. Kun valot katosivat, kurkistin varovasti oviaukosta. Nuori pariskunta piteli toisiaan kädestä ja lähestyi kaidetta ja Malinin tyrmää. Kuulin naisen ihastelevan kynttilöitä. Vetäydyin äkkiä takaisin piilooni, kun mies kääntyi lamppunsa kanssa uudestaan ruutivaraston puoleen. Miksi ihmisten pitää olla niin uteliaita? Kirosin itsekseni ja toivoin, että he menisivät pois. En haluaisi selittää, miksi piileskelin ruutivarastossa. Menkää pois, menkää pois, menkää pois! Litistin itseni aivan seinän viereen, seisoin liikkumatta ja toivoin, etteivät he huomaisi varjoani. Pieneltä ikuisuudelta tuntuvan ajan valokeilat pyyhkivät varaston rapautuneita seiniä aina vain voimistuen. Olin jo aivan varma, että pariskunta löytäisi minut, mutta viime hetkellä he kääntyivät pois ja jatkoivat juhlasaliin. Huh! Heti, kun olin varma, että he olivat poistuneet tarpeeksi pitkälle juhlasaliin, keräsin helmani ja säntäsin juoksuun kohti rouvainkammaria ja koillissiiven salia. Matkalla huomasin, että viime vierailullani huomioni kiinnittänyt, salaperäinen portti oli sepposen selällään auki. En kuitenkaan ehtinyt jäädä tutkimaan sitä siinä pelossa, että kaksikko palaisi kuultuaan askeleeni.

Autio koillissiiven sali kynttilöineen värisytti selkäpiitäni. Jokin paikassa sai minut epäilemään, etten ollut pimeässä yksin. Varuillani jatkoin matkaani. Olin nähnyt juuri passelin syrjäisen käytävän, johon voisin piiloutua. Kompuroin portaissa, vaikka yritin laskea niitä. Jännitys sai minut tumpeloimaan aivan suotta. Eihän pimeässä liikkuminen niin vaikeaa ollut! Päässäni pyöri kuitenkin koko ajan, millaisen tarinan sepittäisin, jos kohtaisin linnan väkeä. Kuka minä olisin? Mitä ihmettä linnassa oikein tapahtui? Teoriat sinkoilivat päässäni. Miksi portti oli auki? Entä jos "nykyajan ihmiset" eivät olleetkaan täällä sattumalta? Entä jos he olivatkin tulevaisuudesta, jossa ihminen oli kehittänyt aikamatkustamisen mahdollistavaa teknologiaa ja näin tutkivat historiaansa? Tai huvittelivat sillä? Leikkivät mitättömien hämäläisten kohtaloilla? Mutta tiesivätkö he, mitä oli kätketty linnan uumeniin? Ja miksi portti oli auki? Olivatko ihmiset löytäneet sen, mikä oli visusti kätketty, ja varomattomuuttaan päästäneet sen valloilleen? Olisiko se, mikä oli jo hautautunut ajan raskaiden kerrosten alle ja unohtanut itsensä, herännyt, kun aikaa oli sotkettu ja yhteys kahden ajan välillä avattu? Vai oliko tämä 1600-lukulaisten varotoimenpide, jolla peto pidettiin tyytyväisenä päästämällä se saalistamaan toisesta ajasta tupsahtaneita ihmisiä kynttilöin valaistuun linnaan? Siinä tapauksessa olisin itsekin pulassa. Vaihtoehtoja oli liian monia.

Koska saatoin olla vaarassa, katsoin parhaaksi ilmoittaa olinpaikkani. Naputi naputi ja Facebook lauloi. Ainakin kaverit tietäisivät, missä olin, vaikka saatoinkin nähdä Tohtorin paheksuvan katseen sieluni silmin ja ymmärsin hävetä somettamistani. Mutta varmuuden varalta! En voinut tietää, mitä tapahtuisi. Jotain voisi sattua. Kumma kyllä, olin myös innoissani seikkailusta öisessä linnassa. Loistavaa! Kunhan vain kävisi hyvin. Seinän läpi kuului julmettua kolinaa ja karjuntaa. Höristin korviani ja virittäydyin valppaimmilleni valmiina juoksemaan. Mekastus kuului pihalta. Pyöveli retuutti Heikki Rottaa pyövelinmäelle. Taas. Mitä ihmettä? Aikasilmukka?

Ovi käytävän päässä oli lukossa. Äänimeisseli ei toiminut. Minua alkoi ikävästi huolettaa, että Bertilsson tai joku muu marssisi ovesta sisään käytävään. Olin aikeissa jättää piilopaikkani, kun kuulin salista ääniä. Tulevia työläisiä ympäriinsä kierrättänyt muurarimestari oli saapunut joukkoineen saliin. Olin umpikujassa. Levottomista äänistä kaikuva piha lukitun oven takana ja portaiden päässä salissa jaaritteleva seurue palvelusväkeä. Olin nalkissa. Mieti, mieti, mieti! Odottaako paljastumista kapeassa ja ahtaassa käytävässä, josta en pääsisi pakoon, vai astua esiin niin kuin kuuluisi joukkoon? Epävarmuudesta täristen kiipesin portaisiin, vedin henkeä. Loikkasin väen keskelle villisti tanssien. Odottamaton käytökseni aiheutti toivomaani hämmennystä. Tanssin salin ympäri, ja tunsin muurarimestarin tuijottavan minua. Hihkaisin, että illalla tanssittaisiin salissa, kun herrat eivät olleet näkemässä, ja kutsuin kiusallani muurarimestarinkin mukaan tansseihin. Ennen kuin he ehtivät tointua hämmennyksestään, sujahdin väkijoukon lomasta ahtaasta oviaukosta ja juoksin juhlasalin halki. Huohottaen vetäydyin jälleen ruutivaraston pimeimpään kolkkaan huikattuani pari sanaa Malinille.


Kuuntelin, miten sydämeni hakkasi, ja yritin rauhoittua. Yhtäkkiä puhelimeni värähti viestin merkiksi. Kaivoin puhelimen taskusta hameeni alta ja selasin. Tuijotin suu auki näyttöä. Bertilsson oli vastannut päivitykseeni ja manasi, ettei onnistunut saamaan Heikki Rotalta nirriä, vaikka miten yritti. 1600-luvun pyöveli somessa? Nyt ei ollut kaikki kohdallaan. Naputtelin kiivaasti vastausta.

"1600-lukulainen pyöveli sosiaalisessa mediassa? Et taida olla aidosti 1600-luvulta? Mistä ajasta ja miltä planeetalta? Mitä teet tappamillesi ihmisille? Oletko juuttunut aikasilmukkaan, parka, etkä pääse pois? Älä hätäile. Yritä olla tappamatta Rottaa enää viidettä kertaa. Etsin sinut ja voin yrittää auttaa. Viedään sinut sitten kotiin, kun saadaan silmukka purettua. Täällä on muutenkin vähän... erikoisia juttuja. Kaksi aikaa tapahtuu yhtä aikaa. Tai 2010-lukulaiset tulevat vahingossa kaapatuksi menneeseen. Kyllä tämä tästä. Odota siellä ja älä tapa Heikki Rottaa!"

Yhtäkkiä joku keittiöpiika johdatti toisen ryhmän työläisiä pällistelemään Malinin tyrmää. Piika ei tuntunut olevan moksiskaan siitä, että hän saattoi nähdä tyrmiin vääristymän läpi. Piian oli ollut myös pakko kuulla Bertilssonin meuhkaaminen. Kaikki viittasi siihen, että palvelusväki tiesi, että linnassa tapahtui kummia. Bertilssonista puhuttiin niin ylistävästi, vaikka käsitykseni mukaan pyöveleistä ei juuri 1600-luvulla välitetty vaan heitä pidettiin pohjasakkana eivätkä liian lämpimät välit pyövelin kanssa olleet suotavia. Näitä mietin ja makasin jälleen ruutivaraston lattialla nalkissa. Nainen kertoi elävistä kuolleista, joista hänen isoisänsä oli hänelle kertonut. Mahtavaa, elävät kuolleet tästä vielä puuttuivatkin... Bertilsson olikin uhonnut toimittavansa Heikki Rotan joukon jatkoksi. Ei niin loistavaa.

Piika lopetti turinansa ja johdatti joukkoa kohti juhlasalia. Joukosta jättäytyi jälkeen pari uteliasta. Ei taas! Ettekö vain voisi kulkea joukon jatkona, kuten kilttien lampaiden kuuluisikin? Tällä kertaa aavistin, että tuurini ei enää olisi yhtä hyvä kuin viime kerralla. Askelet olivat päättäväisemmät, kalpea valokiila vaativampi. Se janosi tietää. Silti toivoin, että mies menisi pois. Turhaan. Seisoin oviaukon vieressä painautuneena seinää vasten ja kuulin, miten mies lähestyi. Käännyin varovasti oviaukkoa kohti valmiina kohtaamaan miehen. Lamppu ojennettiin sisään oviaukosta, ja se pyyhki valollaan jokaista nurkkaa. "Mitäs täällä hiippaillaan?" totesin viileästi tavoitellen itsevarmuutta ääneeni. Lamppu katosi äkkiä, ja mies poistui paikalta. Huh, jälleen täpärä pelastus! Olettaen, että ehtisin poistua, ennen kuin mies kertoisi piialle, että ruutivarastossa oli joku nainen, ja joku lähetettäisiin tarkistamaan tilanne. Jaaha, ja taas helmat kantoon ja juoksuksi!

Palasin kuitenkin vielä ruutivarastoon tilanteen rauhoituttua, koska se tuntui turvallisimmalta paikalta. Pitäisi löytää Bertilsson. Olin kuullut taas, miten Bertilsson rähjäsi pihalla Rotalle. Minähän sanoin, että älä tapa! Salit parveilivat palvelusväkeä ja työläisiä. Pitäisi keksiä jokin reitti ulos. Samassa kuulin, miten rouvainkammarin suunnalta lähestyivät kahdet askeleet. Kaksi ääntä puheli puoliääneen. Toisen tunnistin pyöveli Bertilssoniksi. Ponkaisin pystyyn ja törmäsin paikalle. "Sanoin, että odota siellä!" sanoin heti kättelyssä. Paimensin pyövelin ja Rotan piilooni ruutivarastoon.

Pienen keskustelun jälkeen ja kuunneltuamme, mihin alhaalla kulkenut joukko oli siirtymässä, oli aika yrittää ulos. Vaelsimme toiseen piilooni odottamaan hiljaista hetkeä, jotta pääsisimme ulos valkoisista ovista, joista olin sisäänkin päässyt. Käytävässä kaivoin äänimeisselin taskustani ja skannasin Bertilssonin, joka yritti vänkyröidä vastaan. Juu, eri ajasta eikä pyöveli laisinkaan. Mitä sitten? En osannut tulkita. Bertilsson pitäisi kuitenkin saada pois täältä. Hän oli unohtanut olevansa muualta. Ehkä hän muistaisi, kun pääsisi pois aikasilmukasta ja muutenkin vääristymän alueelta. Ties vaikka hän olisi uinunut vuosisatoja linnan kellarissa rysähdettyään Maahan... Bertilsson ei tuntunut uskovan, mitä hänelle kerroin, eikä vaikuttanut järin yhteistyöhaluiselta poistumaan mukanani. Mietiskelin, mahtaisiko Bertilssonin alusta enää löytyä. Kuuntelin salin ääniä ja nojailin seinään. Käytävän täytti 1600-luvulle hyvin epätyypillinen sähköinen siritys. Ups! Älä nojaa seinään äänimeisseli taskussa. Nolona oikaisin itseni ja mietin, miten (ei ehkä niin) ylpeä Tohtori taas olisikaan ollut minusta ja tumpeloinnistani. Irvistelin itsekseni kuvitellessani Tohtorin kurtistamassa kulmiaan moittivasti. Onneksi salissa oli vielä hiljaista. Käytävän perällä Rotan kanssa jupissut Bertilsson pitäisi nyt vain saada mukaan.


Tilaisuutemme poistua valui hiekkaan, kun saliin ilmaantui taas palvelusväkeä työläiskatraineen. Päätimme, että tapaisimme Malinin tyrmällä. Siellä ainakin olisi nyt rauhallisempaa, kun työläiset olivat poistuneet sieltä pällistelemästä. Hyvällä tuurilla voisimme päästä pakenemaan tyrmien kautta, jos vain voisimme laskeutua toiseen aikaan. Parempaakaan ideaa en keksinyt. Toivoin myös, että Bertilsson ja Rotta pitäisivät kiinni sovitusta tapaamispaikasta eivätkä yrittäisi livistää. Muuten Bertilsson yrittäisi aina vain hirttää Rotan. Aina vain uudestaan ja uudestaan, ikuisesti jumissa silmukassaan.

"Tahdotko tulla alas?" Malin kysyi. Tahdoin. Malinin avustuksella taiteilin tieni alas sydän kurkussa, mutta se onnistui, vaikka lohkareilla taiteillessani melkein sytytin helmani tuleen. Kuinka fiksua oli laskeutua alas murhaajattaren tyrmään? Päätin luottaa häneen. Hyvässä lykyssä hänkin pääsisi pakenemaan. Malin johdatti minut perimmäiseen loukkoon, joka oli hänen kolonsa. Pieni, kivinen soppi oli ahdas ja ankea, mutta siellä oli hänen vietettävä päivänsä ja yönsä. Ilmeisesti kahden ajan sekoittuminen oli kuitenkin murtanut muutamia seiniä tyrmissäkin vapauttaen Malinin liikkumaan hieman laajemmalla - joskaan ei kehuttavan suurella - alueella. Malinin esitellessä soppeaan ja tyrmätoveriaan kiertelin ja etsin ulospääsytietä. Samassa Rotta ja Bertilsson ilmaantuivat paikalle. Hekin laskeutuivat tyrmään, keräsimme Malinin ja tämän toverin olemattoman omaisuuden ja Bertilsson avasi meille oven kirpeään helmikuiseen ilmaan ja liukastelimme alas.


Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kuskimme oli käynyt siirtämässä aikakapseliamme. Retkueemme suuntasi siis aikakapselille, ja Bertilssonkin muisti, minne oli jättänyt oman aluksensa ja toivoi sen olevan yhä kunnossa ja sakkolaputta. Niin pääsivät Malin, naurava hullu ja Heikki Rotta vapaiksi, Bertilsson kotimatkalle ja retkueemme kuskeineen kotimatkalle. Kuskimmekin, ensimmäistä kertaa aikamatkaamassa, oli soluttautunut yhteen työläisryhmään, selvinnyt hengissä ja ilmeisesti ei ainakaan kovin pahasti traumatisoitunut aikamatkaamisesta. Ehkä saamme houkuteltua hänet mukaan toistekin.