maanantai 19. tammikuuta 2015

Viiltävä diagnoosi

Oli leuto kesäilta, juuri sellainen uneliain vesivärein maalattu, kun lämmin ilma ei tunnu juuri miltään ja olo on autuas ja kevyt. Hiekka kahisi pyörien alla, kun poljin kohti lapsuuteni vanhaa uimarantaa. Kainalossa taiteilin pahvikansiota. Huolimattomasti pakatut piirustusvälineet kolisivat laukussa pyörän madellessa töyssyistä hiekkatietä. Kevyt tuulenvire tanssitti tienpientareen kuivia heiniä. Loikkasin pyöränsatulasta ja kaivoin piirustuslehtiöni esiin. Katselin yllättävän elävännäköistä lyijykynäluonnosta savannilla vaanivasta leijonasta. Ihmettelin, miten olinkin osannut piirtää sellaisen. Minähän en ollut kaksinenkaan piirtäjä. Ehkä olin viettänyt tuntikausia tuijottamalla luontodokumentteja ja tuhertanut mallista. Sama se minulle, olin tyytyväinen jellonaani. Kerrankin olin onnistunut. Nyt se pitäisi vain värittää. Rannalla värimaailma olisi juuri oikea. Voisin istua laiturilla ja tähytä rantakivelle päin, kuvitella leijonan kyyristelemään rantaheinikkoon kullanruskeat silmät välkkyen, valmiina syöksymään antiloopin perään... Kaivelin laukusta lyijykynää, mutta olinkin ottanut mukaani piirustushiiliä. Kun heinikko nyt oli edessäni, voisin yhtä hyvin piirtää sen. Taiteilin pyörää pystyssä jalkojeni välissä ja kaivelin laukkua. 

Puhelimeni helähti soimaan. Tuskastunut ähkäisy karkasi huuliltani, kun jo luulin isän soittavan, missä oikein olin. Soittoääni palautti minut ikävästi maanpinnalle ja muistutti kiireisestä arjesta, sairaalan kalseista käytävistä ja jatkuvasta pakosta päntätä ja oppia uutta, jotta pysyisi perässä. Niin, minähän opiskelin lääkäriksi. Mistä sellaistakin olin keksinyt? Olinhan minä joskus halunnut lääkäriksi, mutta... Ehkä minä olin päättänyt toteuttaa haaveeni, vaikken tiennyt, haaveilinko siitä enää. Olin harjoittelussa sairaalassa, ja ensi viikolla olisi tentti. Paljon tekemistä. 

Tavoitin puhelimeni. Näytöllä näkyi vieras numero. Pieni toivo läikähti sisälläni: ehkä se olisi Tohtori! Numero ei tosin vaikuttanut Tohtorin numerolta... Luultavasti vain puhelinmyyjä tai -haastattelija. Tietenkin kesken kesäisen iltaidyllini. Vastasin liioitellun kärsivällisesti sukunimelläni. Yllätyksekseni kuulin toisessa päässä yrmeän IT-päällikkömme äänen ja muistin, että hän olikin maailmanlaajuisesti arvostettu lääkäri, joka toimi harjoitteluni ohjaavana lääkärinä. 

"Missä olet?" hän kysyi äreästi. "Mikset ole sairaalalla? Sinulla on harjoittelu menossa!"

"Nyt on viikonloppu!" älähdin epäuskoisena. Ei kai minun tarvinnut olla sairaalalla 24/7, vaikka teinkin harjoitteluani? Enhän edes saanut vielä tehdä juuri mitään, seurata vain sivusta! "Ei minulla ole harjoittelua viikonloppuisin."

"Entä päivystys?"

"En minä päivystä. En edes saa tehdä mitään. Olen ensimmäisen vuoden opiskelija, herran tähden!" jatkoin ihmettelyäni. Pelkäsin, että tein väärin laittaessani vastaan, koska ohjaajani ei ollut tunnettu kärsivällisyydestään.

"Päivystät tai et, tule tällä punaisella minuutilla sairaalalle. Nyt heti", kävi käsky puhelimesta. 

"Miksi?" Pieni ärtymys livahti ääneeni, ja kuulostin pikemminkin uhmaikäiseltä kolmivuotiaalta.

"Etkö ymmärtänyt? Heti. Tulet, jos tahdot päästä läpi seuraavasta tentistäsi", ohjaajani uhkasi. "Tulet katsomaan röntgenkuvia. Äitini kuolee tänne ihan juuri. Vauhtia nyt."

Puuskahdin koko tilanteen mielettömyyttä. Olin julkisen liikenteen ulottumattomissa kesäiltana lauantaina. Minulla ei ollut ajokorttia, ei liiemmin autoakaan, enkä saisi keneltäkään kyytiä. Taksimatkaa minun ei periaatteen vuoksi tehnyt mieli maksaa, koska en ymmärtänyt, miksi minun olisi pitänyt mennä sairaalalle. Vedin henkeä sulattaakseni kiukkuani. Hyvä ilta oli mennyt aivan pilalle! Selitin ohjaajalleni, että minusta tuskin olisi apua ja että en ehtisi sairaalalle kuin korkeintaan puolentoista tunnin päästä, jos lähtisin nyt heti polkemaan. Mummo todennäköisesti ehtisi jo kuolla siihen mennessä. Paremmin hän auttaisi äitiään, jos keskittyisi hoitamaan häntä nyt eikä jaarittelisi kanssani puhelimessa. Puraisin kieleeni. Pitikin mennä sanomaan niin rohkeasti. Reputtaisin tenttini aivan varmasti, harjoitteluni hylättäisiin ja minut potkittaisiin koulusta noiden sanojen takia. 

Ohjaajani sadatteli ja ärhenteli puhelimessa aikansa, huusi minulle ja läksytti niskuroinnista. "Ei, kun nyt tulet heti paikalla tänne diagnosoimaan!" hän ärähti ja löi luurin kiinni olettaen, että olin jo matkalla. 

Työnsin piirustusvehkeet laukkuuni ja käänsin pyörän ympäri. En voinut uskoa, että ohjaajani oli todella sanonut minulle niin. "Heti paikalla diagnosoimaan!" Hah, ihan kuin jostain sairaalasaippuasarjasta. Miettien, etteivät lääkäritkään olleet enää niin kuin ennen, lähdin polkemaan raivokkaasti kohti sairaalaa harmaa neuletakki hulmuten. 

Vedin valkoista takkia ylleni kävellessäni hämärää käytävää pitkin. Oven pienestä ikkunasta loisti kylmä valo. Työnsin oven auki. Leikkaussalin etovat vaaleansinisen ja vihreän sävyt loisteputkien alla tekivät oloni huonoksi. Olisin niin paljon mieluummin ollut laiturilla nauttimassa kesäillan viipyilevästä lämmöstä ja pehmeästä valosta. 

Pöydällä vihreän liinan alla korisi mummo. Vanhat, vahamaiset jalkaterät tärisivät kelmeinä. Harmaat haivenet oli koottu vaaleansinisen suojamyssyn alle. Ihmettelin, että salissa oli niin hiljaista. Miksei kukaan tehnyt mitään? Pöydällä oli kuoleva mummo, eikä paikalla ollut lainkaan hoitohenkilökuntaa hääräämässä parhaansa mukaan pelastaakseen vanhan rouvan. Rouvan poika, ohjaava lääkärini, kyhjötti hänkin sininen suojamyssy päässään äitinsä vierellä ja puhui hiljaa hänen korvaansa lohdutuksen sanoja. Hän oli sulkenut äitinsä voimattoman käden omiensa väliin. Huomasin miettiväni, mahtoiko vanha nainen tietääkään, miten arvokkaita käsiä hän puristi omassaan. Noilla käsillä oli pelastettu satoja henkiä. Ne olivat tehneet ihmeitä. Miksi mies ei nyt yrittänyt pelastaa äitiään? 

Kun ohjaajani huomasi, että olin paikalla, hän vetäytyi kauemmas äidistään ja lässyttävä poika hänessä katosi yrmeän lääkärin tieltä. Mikä oli kestänyt niin kauan? Ihme, että olin edes vaivautunut paikalle! Anteeksiantamatonta velttoutta ja vätystelyä! Sitä normaalia saarnaa siitä, miten me nuoret lääkäriopiskelijat olimme laiskoja ja saamattomia emmekä kestäisi viikkoakaan oikeassa sairaalatyössä. 

Minun oli pakko keskeyttää hänet. Viittasin kädelläni leikkauspöydällä makaavaa mummoa ja katsoin ohjaajaani tiukasti. "Anteeksi, mutta eiköhän tässä ole nyt tärkeämpääkin asiaa käsillä. Luulin, että lääkärin tehtävä on tehdä parhaansa auttaakseen potilastaan. Miksei häntä hoideta? Miksei täällä ole ketään?" tivasin. 

"Lähetin heidät pois", lääkäri vastasi ykskantaan, niin kuin se selittäisi kaiken. "En jaksanut heitä. Hössöttäviä hoitajia."

"No, sehän selittää..." mutisin sarkastisesti ja mietin, että hoitajat olisivat varmasti saaneet jo mummon tilan vakautettua, jos heille olisi annettu mahdollisuus. Jos mummo nyt kuolisi, tästä tulisi vielä mutkikas juttu. Myöntäisikö lääkäri silloin käskeneensä hoitajat pois? Ehkä hän tuolloin syyttäisi hoitajia ja vetoaisi olleensa lähiomaisensa tilasta niin järkyttynyt, että hänen arvostelukykynsä oli sumentunut mielenkuohussa? Tästä tulisi vielä rumaa jälkeä. Niinpä päätin tarttua toimeen. 

"Minkä ikäinen hän on?" kysyin. 

"117-vuotias", lääkäri vastasi. 

Vastaus yllätti minut täysin, ja jäin tuijottamaan suu auki potilasta. Sataseitsemäntoista? "Eikö hän voi kuolla jo ihan vanhuuttaankin?" möläytin tahdittomasti, ennen kuin ehdin estää itseäni. 

"Hän on ollut aina hyväkuntoinen", ohjaajani ärähti minulle puolustellen. 

"117 vuotta eikä koskaan mitään krenkkaa tai kolotusta?" kohotin kulmiani. "Kuulostaa aika epäuskottavalta. Kyllä ihmistä aina jossain vaiheessa elämää edes vähän jostain kolottaa."

Mies seisoi puolustusasemissa äitinsä vierellä, mutta hän näytti empivän. Aivan kuin hän olisi miettinyt, uskaltaisiko hän sanoa ääneen sen, mitä hän pyöritteli kielen päällä. Olisi oikein kertoa se. Eihän se ollut mikään häpeä. Ei se olisi heikkouden merkki. Olisi heikkoutta olla kertomatta. "Äiti oli aikaisemmin todella huonossa kunnossa. Se kävi niin yhtäkkiä. Hän oli 97-vuotias, ja yllättäen hänen kuntonsa romahti. Me kaikki lapset olimme jo varmoja, että äiti kuolisi, mutta niin hän vain sinnitteli ja piristyi entistä parempaan kuntoon. Ihan kuin hän olisi nuortunut kymmenen vuotta! Eikä kukaan tiedä, mitä tapahtui. Viime kuukausina hän on toki vähän kerännyt painoa, mutta sitähän se ikä teettää", mies yritti keventää epämääräiseltä kuulostavaa tarinaansa lopuksi.

Yritin selittää, että 117 vuotta oli kuitenkin jo kunnioitettava ikä ja että jossain vaiheessa elimistö ei vain enää jaksaisi. Emme edes me lääkärit voineet tehdä kenestäkään kuolematonta. Kaikki me joskus menettäisimme äitimme. Niin se vain oli. Kaikella oli aikansa, ja kaikki me kuolisimme joskus. Minusta tuntui typerältä ladella itsestäänselvyyksiä minua huomattavasti kokeneemmalle lääkärille. 

"Mikä sinäkin luulet olevasi, likka, kun katsot voivasi päättää elämästä ja kuolemasta!?" harmaantunut mies raivosi minulle ja kääntyi sitten sopertamaan äidilleen kyynelet silmissä: "Aina on toivoa, äiti. Aina on aikaa. Älä huoli, aina on aikaa."

Seisoin osaamatta tehdä mitään. Tiesin, että mummolla ei ollut enää aikaa. Enää vain muutama minuutti, ja hän olisi kuollut. Emme voisi sille mitään. Päätin kuitenkin yrittää. Yritin ehdotella jotain perustoimenpiteitä, jotta saisimme tietää, mistä kiikastaa, mutta ohjaajani tyrmäsi kaiken hyödyttömänä ja turhanaikaisena. Yritin korjata rouvaa parempaan asentoon, mutta hänen poikansa ärähti minulle saman tien, etten koskisi hänen äitiinsä ja että pysyisin kaukana hänestä. Turhautuneena sain kaivettua sen verran tietoa, että lonkissa oli jotain vikaa. Yritin kysellä tarkempia tietoja ja olin kauhusta kankeana ajatuksesta, että saattaisin joutua avustamaan lonkkaleikkauksessa aivan kylmiltäni. 

Äitiään surevaa lääkäriä kyselemiseni näytti ärsyttävän suuresti, sillä lopulta hän vain karjaisi: "Katso niitä röntgenkuvia, äläkä kysele, saakeli soikoon!"

Säikähdin karjahdusta, ja niin näytti säikähtävän pöydällä makaava mummokin, joka laajennein silmin yritti sanoa jotain. Hänen poikansa kumartui likemmäs ja rauhoitteli häntä pehmeällä äänellä. Vetäydyin varovasti kauemmas ja nappasin pöydällä lojuvat röntgenkuvat. Nostin ne valoa vasten ja näin jotain odottamatonta. "Ovatko nämä varmasti vanhasta rouvasta?" kysyin varoen.

"Ovat. En kai minä tyhmä ole. Miten niin?" sain töykeän vastauksen. 

Luusto ei ollut ihmistä nähnytkään. Kuva toi ennemmin mieleen jonkin liskon. Yllätyksekseni kuvat myös liikkuivat, ja niissä näkyi selkeästi, miten lähes mummon kokoinen, liskomainen olento kiemurteli ihmiskehon sisällä. Tunsin, miten sydän takoi kylkiluitani vasten. Ei tämä voinut olla totta. Katsoin kuvia uudestaan. Ehkä olin vain nähnyt omiani. Mutta tällä kertaa näin, miten pieni lisko ujuttautui kuvaan ja alkoi pikkuhiljaa syödä luita ja sisuskaluja kasvaen itse koko ajan suuremmaksi. Hiljalleen se oli vallannut koko kehon. En tiennyt, oliko lisko syönyt kaiken ja oliko mummo pelkkä tyhjä suojakuori vai oliko mummolla vielä omia elintoimintoja, jolloin hänet ehkä voisi pelastaa. 

"No, tuleeko sitä diagnoosia!?"

Viivyttelin hetken vastaukseni kanssa. Me emme voisi tehdä mitään. Voisin yrittää, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, miten saisin liskon ulos mummosta vahingoittamatta mummoa. Ehkä sen voisi jotenkin kiskoa ulos suun kautta? Annoin katseeni poukkoilla vihreissä seinissä, röntgenkuvissa ja heikkenevässä mummossa. Ilkeä epäilys täytti mieleni: Minun ei tarvitsisi tietää. Lisko oli tulossa ulos ihan itse. Se oli nyt valmis jättämään isäntänsä, jonka se oli käyttänyt loppuun. Eikä meillä ollut hajuakaan, mitä se tekisi päästyään vapaaksi isäntäkehonsa kahleista. Nälkä sillä varmasti olisi. Yritin lohduttautua ajatuksella, että ehkä se ei söisi ihmisiä enää päästyään eroon isännästään. Sille voisi yrittää tarjota jotain muuta ruokaa, vaikkapa nuudeleita. Osasto pitäisi eristää, jotta ympäröivästä maailmasta hämmentynyt lisko ei riehumisellaan aiheuttaisi paniikkia ja sekasortoa. Siinä vasta olisikin lööppejä! Avaruuslisko riehui sairaalassa - söi lapsipotilaan välipalaksi!

"Minulla on yksi tuttava, joka on erikoistunut tämäntyyppisiin tapauksiin. En ole varma, saanko häntä kiinni tähän hätään, mutta voisin koettaa soittaa Tohtorille", ehdotin uskaltamatta katsoa lääkäriä ja laskin hiljaa röntgenkuvat pöydälle. Käännyin minua kummasti katsovan lääkärin puoleen. "Hän voisi yrittää auttaa."

Miehen kasvot kurtistuivat raivosta. "Ei tänne aleta soitella kaiken maailman epämääräisiä tohtoreita! Olen minäkin tohtori! Ei, ei, en pelkkä tohtori...! Toimin professorina kahdessa eri yliopistossa! Mitä sellaista tässä muka on, mitä minä en ymmärtäisi, mutta joku tohtori muka ymmärtäisi? Mihin hän oikein on muka erikoistunut? Enköhän minä voi hoitaa tämän ihan yhtä hyvin!"

"Kuule, Tohtori on vähän eri juttu. Varmasti, jos kyse olisi jostain ihmiseen ja lääketieteeseen liittyvästä, jostain, mikä olisi tältä planeetalta, sinä osaisit hoitaa sen, mutta kun tämä ei ole Maasta peräisin!" selitin tuskastuneena. "Saanko minä nyt soittaa Tohtorille? Hän on alansa paras, usko pois. Hän on ainoa, joka voi nyt auttaa."

"Mikä hänen nimensä on? Tunnen aika monta kärkinimeä alalta kuin alalta. Saatan tuntea hänet. Sano nyt, kenestä on kyse, niin tiedän, onko hänestä mitään apua. Ja miten sinä tunnet maailman johtavia lääkäreitä? Ah, tiesin, että te nuoret naiset... Ilmankos sinut hyväksyttiin opiskelijaksi."

"Tunnenhan minä sinutkin! Ohjaat harjoitteluani ja olet yksi maailman parhaista lääkäreistä. Eikö se ole ihan sama juttu?" kivahdin, kun minusta tuntui, että minua oltiin syyttämässä reittä pitkin luikertelemisesta, ja kaivoin puhelimeni esiin. "Enkä usko, että sinä tunnet häntä, joten nimellä ei ole mitään väliä. Tohtori riittää ihan hyvin."

"Onko hän julkaissut jotain tutkimuksia? Artikkeleita? Minä olen julkaissut hyvin laajan artikkelikokoelman ja viimeisin tutkimukseni sai paljon huomiota osakseen lääkäripiireissä. Sitä juhlittiin kansainvälisessä konferenssissakin. Minä sanoin Riedelille, kun kuohuviiniä tarjoiltiin, että--" ohjaajani alkoi taas jaaritella ylimielisesti. 

"Täällä haisee", totesin tympeästi keskeyttääkseni hänet.

"Mikä? En minä huomaa", lääkäri pyöritteli päätään kummissaan ja haisteli ilmaa. "Ei täällä mikään haise."

"Kohta haisee kalma, jos ei omakehun käry hälvene", kuittasin ja aloin etsiä Tohtorin numeroa puhelimestani. Pahus, olinko tallentanut sen Tohtorina vai Tardiksena? Selasin kuumeisesti, mutta kumpaakaan ei löytynyt. Vilkaisin ulos pimenevään iltaan. Pitäisi siis vain muistaa ulkoa. Onneksi se oli niitä harvoja numeroita, jotka vielä muistin.

Olin juuri näppäilemässä Tohtorin numeroa, kun ohjaajani nousi äitinsä vierestä uhmakkaan näköisenä. "Puhelin pois. Et kyllä soita tänne ketään pilipalitohtoria", hän käski uhkaavasti. 

Mittani oli täysi. Käännyin ympäri ikkunan äärestä ja enää vähät välitin arvosanoista ja koulusta erottamisesta. En enää halunnut lääkäriksi. Tuskin olin koskaan halunnutkaan! Soittaisin Tohtorin tänne selvittämään jutun, ja ennen kuin pöly ehtisi laskeutua kohun ympäriltä, olisimme jo universumin toisella laidalla. Lähtisin Tohtorin matkaan kiertelemään - niin kuin ennen. Miksi olin lopettanut? Miksi olin palannut Maahan takaisin tavalliseen elämään? En muistanut, mitä oli tapahtunut. Muistin vain Tardiksen roikkumassa ilmassa ovet auki ja Tohtorin nojailemassa ruskeassa takissaan ovenpieleen kädet rennosti puuskassa. Hän oli tahtonut vielä näyttää minulle uuden tempun, jonka oli oppinut Tardiksella tekemään löydettyään antigravitaatiosuuttimet, joilla sai kumottua painovoiman ja Tardiksen leijumaan kuin saippuakuplan. Olin kiusoitellen kehunut häntä nokkelaksi ja taitavaksi kuin pientä poikaa, antanut pienen halauksen, heittänyt repun selkääni ja lähtenyt, vaikken oikeasti olisi halunnut. 

"Eiväthän nämä kuvat ole ihmistä nähneetkään! Kai sen nyt itsekin näit? Tuo mummo, sinun äitisi, ei ole ihminen. Ei joko ole koskaan ollutkaan tai ei ole pitkään aikaan ollut. Se, mikä mummon on tähän asti pitänyt hengissä, on nyt luultavasti saanut tarpeekseen, kasvanut täyteen kokoonsa, käyttänyt ravintovarastonsa - sinun äitisi - ja tappaa mummon. En tiedä, voiko häntä enää pelastaa, mutta meidät voi. Siksi tänne tarvitaan nyt Tohtori apuun", julistin selvästi ja kuuluvasti, jotta ei jäisi epäselväksi, että olin tosissani ja että minua olisi turha yrittää estää. "Äitisi sisällä on alieni, ja se on valitettava tosiasia, jolle sinä et voi mitään. Olen pahoillani. Tohtori voi yrittää pelastaa hänetkin, mutta en lupaa mitään. Se voi olla mahdotonta. Äitisi oli kuolla 97-vuotiaana, mutta selittämättömästi piristyi yhtäkkiä? Koska tuo otus on pitänyt hänet hengissä! Ei siksi, että se olisi ajatellut antavansa teille ylimääräisiä vuosia äitinne kanssa, vaan ihan vain selviytyäkseen itse. Se on itsekäs. Se on selviytymisvaistonsa varassa vieraalla planeetalla. Mitä luulet, että se tekee ensimmäiseksi, kun se pääsee lopulta ulos? Se on peloissaan. Peloissaan ja vaarallinen. Silloin sinä toivot, että Tohtori olisi täällä."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti