keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Mutanttikatkarapuja

Innosta kevyin askelin juoksin kohti konsolihuonetta. Tohtori mutisi perääni jotain nostamatta katsetta kirjastaan.

"Ihan pieni pyrähdys vain?" hihkaisin taakseni vielä varmistukseksi. "Ihanko oikeasti?"

"Mm, joo, joo... Kyllä sinä osaat. Mutta älä koske niihin... niihin nappuloihin siinä oikealla. Ne vilkkuvat. Ainakin niiden pitäisi. Minulla on siinä kesken... Äh, et sinä niitä tarvitse", kirjaansa uppoutunut Tohtori mutisi ajatuksissaan ja viittoili kirjasta vapaalla kädellään kuin selventäen, mihin nappuloihin ei saanut koskea. Silmät olivat lukulasien takana nauliutuneet kirjan kellastuneille sivuille, ja suu tapaili puoliääneen rivejä toisensa perään.

"Saisiko tuon vähän tarkemmin? Niin, siis mihin ei saa--" yritin kysyä selvennystä Tohtorin sangen epämääräiseen määritelmään nappuloista, joihin ei saanut koskea, mutta hän vain hätisteli minua huitoen kohti konsolihuonetta. Pyörittelin silmiäni ja juoksahdin pari askelta konsolihuoneen puolelle.

Huolestuneena liu'uin pysähdyksiin. Tuttu ja tasainen humina kuulosti erilaiselta. Tardis-parka krohisi ja rahisi raskaasti. Aivan kuin keuhkotautisen viimeiset hengenvedot olisivat kaikuneet konsolihuoneen seinistä. Roottori nousi ja laski vaivalloisesti. Jokin koneistossa kolahteli surullisesti. Huoli ja suru pusersivat rintaani: Tardis oli tuskissaan. Se humisi henkitoreissaan.

Syytä ei tarvinnut etsiä kaukaa. Raollaan olevalta ovelta johti tahmea vana suoraan konsolille. Kelmeänä hohtavan aikaroottorin suojalasi oli yltä päältä limaisten, kotiloiden ja katkarapujen risteymää muistuttavien ällötysten peitossa. Niiden punaruskea kuori oli pyöreän kotilomainen, noin rantapallon kokoinen. Kuoren uumenista valui simpukkamainen, lihaksikas jalka, jolla eläin pääasiallisesti näytti siirtävän itseään paikasta toiseen. Jalan ympärillä vipelsi useita pieniä rapumaisia jalkoja, joilla otus tutki ympäristöään, tarttui asioihin ja auttoi itseään esteiden yli. Tartuntaraajojensa avulla tuholaisia oli kiivennyt vapaina roikkuviin kaapeleihinkin.

Näkyä katsellen seisoin ja nieleskelin limaisten olentojen nostattamaa kuvotusta. Jotain pitäisi tehdä. Olentojen kauhisteleminen ei auttaisi asiaa. Huokaisin syvään. Tätä tämä oli. Tohtorin kanssa matkatessa sitä kohtasi toinen toistaan vastenmielisempiä olentoja, mutta sen ei saanut antaa häiritä. Ne olivat vain erilaisia verrattuna siihen, mitä olin Maassa oppinut pitämään miellyttävänä. Varmasti näilläkin otuksilla oli paikkansa universumissa: evoluutio oli antanut niille vain erilaisia ominaisuuksia selviytymiseen. Aprikoin, mahtoiko kyseessä olla älyllinen laji vai oliko kyse vain avaruustuholaisista. Se, etten pystynyt kommunikoimaan niiden kanssa, ei tarkoittanut, etteivätkö ne olisi voineet olla älyllisiä. Jopa rutkasti ihmistä älykkäämpiä ja kehittyneempiä. Toinen seikka, mikä minua kiinnosti tietää, oli se, olivatko ne potentiaalisesti vaarallisia. Tardikselle näyttivät olevan - entä minulle? Miten ne puolustautuisivat, jos yrittäisin estää niitä tekemästä Tardikselle sitä, mitä ne ikinä tekivätkään?

Kiersin konsolia turvalliseksi katsomani etäisyyden päästä ja korotin hieman ääntäni puhuakseni kotilo-olennoille. Tarkoitukseni oli myös tehdä läsnäoloni tiettäväksi ja nähdä, miten ne reagoisivat siihen. Eivät niin mitenkään. Mahtoivatko ne viestiä keskenään telepaattisesti? Vilkaisin varuillani konsolille hitaasti könyäviä olioita ja astuin äärimmäisen valppaana pikaisesti konsolin ääreen selvittääkseni asian. Naputtelin kiivaasti yrittäen etsiä telepatiakenttää samalla pitäen lähimpiä kotiloita visusti silmällä. Ei juurikaan mitään havaittavaa telepaattista toimintaa. Mutristin suutani mietteliäästi ja astuin kauemmas konsolista. Mieleeni ei tullut enää mitään muuta kuin jokin alkukantainen parviäly, jonka johdattelemana kotilot toimivat niin kuin toimivat ja toteuttivat viettejään. Nyt jokin ajoi niitä pakottavasti konsolin kimppuun.

Yksi toisensa jälkeen kuului matalia humahduksia, kun kotilot löysivät sopivan paikan ja jähmettyivät paikoilleen. Kuulosti siltä kuin olisimme menettäneet virtaa. Jos mahdollista, jähmettyneet kotilot reagoivat minuun vielä vähemmän kuin liikkuvat lajitoverinsa, jotka saattoivat värähtää, jos niitä tökkäsi, tai jopa vaihtaa suuntaa ja etsiä vaihtoehtoisen reitin, jos niiden liikkumisen eteenpäin esti. Jotkin kotiloista roikkuivat kaapeleista elottoman näköisinä. Näky oli aavemainen.

Yhtäkkiä tajusin, mitä tapahtui. Konsolin syrjällä kotilo rapsahti, ja sen uumenista käpertyi näkyviin jo paljon enemmän valtavan katkaravun näköinen olento. Kotilot koteloituivat ja imivät Tardiksesta virtaa muodonmuutokseensa! Tardis korahteli pahaenteisesti, kun yhä useammat kotilot lukkiutuivat sen virransyöttöjärjestelmään ja imivät sen energiaa itseensä loisten tavoin. Kyltymättömästi, välittämättä isännästään.

Ei kai tässä muukaan auttanut kuin ryhtyä hommiin. Marssin ovelle, vedin sen napakasti kiinni pimeän avaruuden edestä ja lukitsin huolella. "Tohtori?" korotin ääntäni tullakseni kuulluksi toisessa huoneessa asti. "Oletko jättänyt oven auki?"

"Mahdollisesti", kuului puolihuolimaton vastaus, joka kuulosti juuri sen verran myöntävältä, että olisin tyytyväinen, mutta jätti kuitenkin sen verran tulkinnanvaraa, jotten uskaltaisi lähteä läksyttämään häntä. Näin olisi lukurauha taattu. Tuhahdin ja kohautin olkiani. Selvä, ymmärsin vihjeen: en häiritsisi kesken lukemisen.

Pengoin esiin työkalupakin ja etsin käsiini taltan, jolla ryhdyin kampeamaan kotiloita lattialle. Vielä koteloitumattomat irtosivatkin vähemmillä ponnisteluilla, vaikka sitkeitä olivatkin. Yksi toisensa jälkeen ne kopsahtelivat lattialle. Pienet jalat viuhtoivat villisti ilmassa yrittäen löytää jotain, mihin tarttua ja minkä avulla kääntyä takaisin oikeinpäin. Minun kävi niitä sääliksi. Toisaalta kyseessä olivat joko ne tai Tardis, eikä valinta ollut vaikea. En kestänyt kuunnella Tardiksen vaikerointia ilman, että sydämeni olisi särkynyt. Kiireesti siirryin kotilolta toisen luo saadakseni kaikki liikkuvat yksilöt irti, jottei virransyöttöjärjestelmään pääsisi käsiksi enää yksikään kotilo lisää. Määrätietoisesti jatkoin puuhaani samalla, kun takaraivossani takoi kysymys: Mitä sitten? Miten saisin kotilot pysymään erossa konsolista?

Lattialta sinne ensimmäisenä viskaamani kotilo oli jo kurkottelemassa uutta otetta konsolin reunasta hilatakseen itsensä koteloitumisasemiin. Hyppäsin sen luo ja riuhtaisin sen irti konsolista. "Hei! Eipäs yritetä enää. Pysy sinä siellä nyt vain", huudahdin ja vaistomaisesti olin vetänyt taskustani äänimeisselin, jolla kotiloa osoitin. Ajatus juolahti mieleeni. Kotilohan vaikutti olevan suurimmaksi osaksi hyvin hyytelömäistä ainetta. Voisi kuvitella, että se olisi värähtelyille hyvin herkkää. Silmiäkään kotiloilla ei näyttänyt olevan, joten oletettavasti se ei suunnistanut ainakaan näkönsä perusteella, joten kuulo- ja tuntoaistit varmasti paikkaisivat puuttuvaa näköä. Äänihän on värähtelyä. Säädin meisseliä tuumaillen ja suuntasin sen sitten uudestaan kotiloon, joka oli keikauttanut itsensä taas jo jaloilleen. Lähetin voimakkaan äänipulssin sitä kohti toivoen, että se lamaannuttaisi olennon, mutta ei vahingoittaisi sitä pysyvästi. Toiveeni oli, että pulssi johtuisi kotilon pehmeän, hyytelömäisen ruumiin läpi kovan kuoren sisään ja poukkoilisi siellä voimistuen ja tehden kotilon olon sen verran epämukavaksi, ettei se pystyisi liikkumaan. Yllätyksekseni se toimi. Kotilo vetäytyi pikavauhtia kuoreensa ja jäi keikkumaan paikalleen. Riemuissani heilautin meisseliä laajassa kaaressa lamauttaen mahdollisimman suuren osan liikkuvista kotiloista.

Katselin tyytyväisenä kotiloiden kopsahtelemista lattialle. Valitettavasti sama jippo ei toiminut jo koteloituneisiin yksilöihin. Olin juuri tunkemassa äänimeisseliä takaisin taskuun ja kaivamassa talttaa esiin käydäkseni koteloituneiden yksilöiden kimppuun, kun viereeni konsolille läiskähti jotain limaista. Konsoli sihahti suivaantuneesti: Tardis ei selvästikään pitänyt siitä, että sen herkkiin virtapiireihin valui epämääräistä mömmöä. Astuin kauemmas tiiratakseni, mistä se oikein tuli, ja välttääkseni itse saamasta samanlaista satsia niskaani.

Roottorin lasia pitkin kivettyneiden lajitoveriensa joukossa ryömi vielä yksi sinnikäs yksilö. Se selvästi voi huonosti äänipulssin vuoksi ja valutti runsaasti limaista eritettä. Se oli vakaasti päättänyt koteloitua päästyään jo niin pitkälle. Se voisi kotelossaan toipua äänitärskystä. Se asettui paikoilleen kömmittyään yhden koteloituneen kaverinsa yli ja haki hyvää asentoa lukkiutuakseen virransyöttöjärjestelmään ja mässäilläkseen Tardiksen energialla.

Minulle tällainen sinnikyys merkitsi tahtojen taistelua. Katsotaanpas vain, kumpi tässä voittaa, senkin sinnikäs avaruusetana! Loikkasin konsolille - ja yritin olla astumatta minkään särkyvän päälle - ja kurotin kotiloa kohti nykäistäkseni sen alas. Olin kuitenkin liian lyhyt. Yritin huitoa sitä alas taltalla, mutta en osunut tarpeeksi lujaa. Kotilo vain jatkoi koteloitumispuuhiaan häiriöistä piittaamatta. Kotilo oli saatava alas. Tardis ei ehkä kestäisi enää yhtään loisivaa ahmattia lisää.

Kokeilin varovasti koteloitunutta kotiloa jalallani. Kestäisikö se, jos astuisin sen päälle ja käyttäisin sitä jalansijana? Kotilo ei hievahtanutkaan. Varoen astuin sen päälle. Ei mitään reaktiota. Tästä rohkaistuneena ponnistin itseni aikaroottorin lasia vasten ja ryhdyin kiipeämään käyttäen siihen muurautuneita kotiloita käden- ja jalansijoinani. Roottori näytti niin kauniilta, kun tuijotin sen sisään kasvot lasia vasten painettuina. Olisin voinut vain unohtua tuijottamaan sen sykkiviin syövereihin, ja varmasti olisin unohtunutkin, jos vaimea maiskahdus yläpuoleltani ei olisi havahduttanut minua takaisin todellisuuteen. Ponnistin ja loikkasin kotiloa kohti. Kiedoin molemmat käteni sen ympärille, ja rojahdimme kumpikin lattialle. Viskasin raivostuneen kotilon sylistäni ja hätäisesti suuntasin äänipulssin sitä kohti. Kotilo tutisi raivokkaasti, mutta hyytyi sitten niille sijoilleen. Kontillani lattialla huohotin raskaasti. Vilkaisin silti yhä kotiloiden peitossa olevaa konsolia. Ei auttanut kuin jatkaa.

Väänsin kotiloita irti taltalla. Hyvin nopeasti minulle tuli hiki ja opin, etteivät kotilot pitäneet siitä, että niitä yritettiin väkivaltaisesti irrottaa koteloitumissijoiltaan kesken ravinnonoton. Lasisilta pinnoilta ne oli vielä mahdollista saada irti, ja keskityinkin niihin varoen naarmuttamasta konsolin lasia taltalla. En tahtoisi kuulla siitä jälkeenpäin kuittailuja Tohtorilta. Tardiksenkin olo tuntui helpottuvan sitä mukaa, kun kotiloita kolisi lattialle. Se antoi minulle pontta jatkaa raskasta rupeamaani. Siirtyessäni kotilolta toiselle huomasin taputtelevani ja silitteleväni konsolia rohkaisevasti ja höpötteleväni: "Jaksa vielä vähän. Ei enää montaa. Sinnittele vielä, kultapieni." Vilkaisin olkani yli varmistaakseni, ettei Tohtori seissyt selkäni takana kuulemassa, kun puhuin pehmoisia Tardikselle. Helpotuksekseni olin yhä yksin ja hymyilin salaa konsolille pyyhkien kuivunutta limaa sen pinnalta hellästi. "No niin, jatketaanpas sitten." Mietin, että konsoli tarvitsisi perusteellista puunausta, kunhan kotilot olisi vain saatu kärrättyä pois.

Suoraan kaapeleihin takertuneet kotilot olivatkin hankalampia. Niitä en saanut millään irtoamaan. Niiden ote oli liian tiukka. Kiskoin ja riuhdoin voimien takaa, mutta kotilon ote piti ja kauhukseni kaapeli näytti kipinöivän ja repeävän. Terveempi humina, josta olin jo ehtinyt iloita, sai heti ilkeän särön sointiinsa. Katselin kaapeleissa roikkuvia kotiloita taistellen avuttomuudentunnetta vastaan. Mikä nyt neuvoksi? Kotilot olivat kuin sulautuneet kaapeleihin, ja niitä oli mahdoton irrottaa vahingoittamatta kaapeleita. Huomattuaan niihin kohdistuneet iskut ja irrotusyritykset kotilot tuntuivat yhä aggressiivisemmin tarrautuvan Tardikseen ja imevän sitä kuiviin yhä kiivaammin. Koetin kokeeksi vääntää toista kotiloa irti, mutta tulos oli sama: kotilo liimautui kaapeliin entistä tiukemmin ja kaapeli näytti irtoavan saaden Tardis-paran valittamaan.

Vaihtoehdot olivat vähissä. Joko antaisin kotiloiden olla ja toivoisin, että Tardis selviytyisi niistä, tai irrottaisin kaapelit kotiloineen vapauttaakseni Tardiksen piinaajistaan. Tardis näytti voivan olosuhteisiin nähden hyvin. Hiljalleen se toipui ahneista vieraista virransyöttöjärjestelmässään, mutta vaikutti vielä jokseenkin alavireiseltä. Eikä ihme, sillä kaapeleissa killui yhä kosolti ahneita virranimijöitä iilimatojen lailla. Jos olisin hyvin, hyvin varovainen...

Marssin oikopäätä varastoon, jossa olin nähnyt erinäistä romua, jota Tohtori oli kutsunut varaosiksi. Seassa oli myös metritolkulla virtakaapelia, jonka kiskoa ähelsin perässäni konsolihuoneeseen. Napsautin työkaluvyön paikoilleen, nostin kaapelivyyhdin olalleni ja kiilasin voimapihdit kainaloon. Vaapuin kantamuksineni konsolin ääreen. Toivoin, että tiesin, mitä olin tekemässä. Äänimeisselillä katkaisin virran yhdestä osasta järjestelmää ja ohjasin sen kiertämään toista kautta. Tardis ujelsi ontosti. Aivan kuin tuuli olisi ulvonut vuoristossa. "Tiedän, tämä ei tunnu kivalta. Yritä kestää. Koetan olla nopea, tämä ei kestä kauaa", puhelin alukselle ja istuin selkä konsoliin nojaten pätkä kaapelia jalkojeni väliin puristettuna. Voimapihdeillä katkaisin sen ja heitin pätkän kivettyneine kotiloineen syrjään. Purin vyyhdiltä sopivan mittaisen pätkän uutta kaapelia ja aloin sovitella sitä paikoilleen. "Katsotaanpas, tähänkö tämä tuli? Niin, kokeillaan. Onko nyt hyvin?" jutustelin kiinnittäessäni kaapelia liittimillä paikoilleen. Vilautin liitoksille vielä äänimeisseliä ja palautin virran. "Miltä tuntuu?" kysyin ja nojasin takaraivoani konsolin reunaan kuulostellen aluksen äänimaailmaa. Harmonisoituneemman huminan seassa kuului kevyt, heleä liverrys. "Niin sitä pitää, tyttöseni!" hihkaisin ja ponkaisin innoissani pystyyn.

Nappasin uuden vyyhdin kaapelia olalleni. Jännityksestä täristen kiiruhdin lähimmälle puumaiselle pylväälle ja heilautin jalkani sen haaraan. Vilkaisin ylös ja lähdin äänimeisseli hampaissani kiipeämään vaivalloisesti kiroten sileää pintaa. Mutta mikään ei voinut minua enää pysäyttää! Olin löytänyt keinon auttaa Tardista ja päästää se loisijoistaan.

Hitaasti hinasin itseni ja kaapelikeräni konsolihuoneen katonrajaan. Löysin sopivan palkin, jolle hivuttauduin istumaan ja jota pitkin hilasin itseni aivan aikaroottorin tuntumaan. Katselin tyhjän päällä heiluvia jalkojani. Korkeuksissani olin haljeta onnesta. Ihailin kaareutuvia pintoja, kuuntelin hiljaista raksutusta, laitteiston viserrystä ja Tardiksen hengitystä. Saatoin melkein kuulla, miten meri kuiskaili ja aallot murtuivat korallimaisiin rakenteisiin. En ollut uskoa, että todella olin niin onnekas, että istuin kattopalkin päällä ihastelemassa tätä upeaa alusta, joka sykki ympärilläni. Hymy levisi väkisinkin korvasta korvaan. Ja että minä vielä osasin korjatakin tätä alusta, ajattelin onnellisena ja tartuin seuraavaan kaapeliin, josta katkaisin virran. Keplottelin voimapihdit jälleen esiin, ja irti leikattu kaapeli putosi ryminällä lattialle.

Samassa Tohtori pisti päänsä konsolihuoneen puolelle kulmat rutussa kolinaa ihmetellen. Nähdessään boan paksuisen kaapelin katkottuna lattialla hän astui peremmälle ja keksi viimein katsoa ylös. Heilautin hänelle kättäni hymyillen. "Hei!"

"Mitä ihmettä oikein puuhaat?" Tohtori taivasteli yhä kulmat tiukasti kurtussa. Hän varjosti silmiä kädellään tähytessään katonrajaan suu tuttuun tapaansa ihmetyksestä auki. "Mitä sinä siellä teet?"

"Mutanttikatkaravut ovat koteloituneet virransyöttöjärjestelmään", selitin ja toivoin, että Tohtori kertoisi, mistä otuksista oikeasti oli kyse. "Pakko leikata ne irti ja uusia kaapeleita. Ei niitä saa muuten irti."

Tohtori antoi katseensa kiertää hiljaa pitkin lattiaa lojuvissa kotiloissa. Hän näytti aavistuksen kiusaantuneelta. Käsi eksyi rapsuttamaan takaraivoa. Aivan kuin hän olisi unohtanut jotain, mitä oli luvannut tehdä - kerätä tunkkaiset sukat konsolin alta tai tuulettaa järjestelmää - ja siksi nyt lattia lainehti tuholaisten peitossa. "Ai, jaa, niin, noita... Niitä tulee aina välillä", hän sanoi vältellen, tavoitellen arkipäiväistä sävyä.

Selvästi hän vähätteli tilanteen vakavuutta ja yritti saada virransyöjäkotiloiden hyökkäyksen kuulostamaan jotenkin tavanomaiselta sattumukselta matkoilla halki ajan ja avaruuden. Tällaista sattuu aina välillä, mutta ethän sinä sitä voi vielä tietää. Niin hän minulle tuntui koettavan uskotella pörröttäessään kiusaantuneena takaraivoaan. Voisin kysellä lisää myöhemmin. Nyt olin liian hyvällä tuulella alkaakseni inttää rehellisiä vastauksia Tohtorilta, joka niitä ei tahtonut heti kertoa. Eivätkä työt vielä loppuneet.

"Tuletko auttamaan?" kysäisin hyväntuulisesti ja heiluttelin koipiani palkin päällä tiiraten alas Tohtoriin. Selitin lyhyesti, mitä olin tekemässä ja miksi.

Hetken Tohtori mietti selostustani, mutta totesi sitten: "Kuulostaa hyvältä. Näytät pärjäävän ihan hyvin. Taidan mennä hakemaan kahvia." Niine hyvineen hän kääntyi, potkaisi yhtä kotiloa kevyesti ja poistui mutisten jotain, että hän kyllä korjaisi kotilot sitten pois, kun olisin valmis. Hän kuulosti harmistuneelta ja sadattelevan itsekseen, että näin oli päässyt käymään. Olisi vain pitänyt muistaa tehdä niitä huoltotöitä säännöllisesti... 

maanantai 19. tammikuuta 2015

Viiltävä diagnoosi

Oli leuto kesäilta, juuri sellainen uneliain vesivärein maalattu, kun lämmin ilma ei tunnu juuri miltään ja olo on autuas ja kevyt. Hiekka kahisi pyörien alla, kun poljin kohti lapsuuteni vanhaa uimarantaa. Kainalossa taiteilin pahvikansiota. Huolimattomasti pakatut piirustusvälineet kolisivat laukussa pyörän madellessa töyssyistä hiekkatietä. Kevyt tuulenvire tanssitti tienpientareen kuivia heiniä. Loikkasin pyöränsatulasta ja kaivoin piirustuslehtiöni esiin. Katselin yllättävän elävännäköistä lyijykynäluonnosta savannilla vaanivasta leijonasta. Ihmettelin, miten olinkin osannut piirtää sellaisen. Minähän en ollut kaksinenkaan piirtäjä. Ehkä olin viettänyt tuntikausia tuijottamalla luontodokumentteja ja tuhertanut mallista. Sama se minulle, olin tyytyväinen jellonaani. Kerrankin olin onnistunut. Nyt se pitäisi vain värittää. Rannalla värimaailma olisi juuri oikea. Voisin istua laiturilla ja tähytä rantakivelle päin, kuvitella leijonan kyyristelemään rantaheinikkoon kullanruskeat silmät välkkyen, valmiina syöksymään antiloopin perään... Kaivelin laukusta lyijykynää, mutta olinkin ottanut mukaani piirustushiiliä. Kun heinikko nyt oli edessäni, voisin yhtä hyvin piirtää sen. Taiteilin pyörää pystyssä jalkojeni välissä ja kaivelin laukkua. 

Puhelimeni helähti soimaan. Tuskastunut ähkäisy karkasi huuliltani, kun jo luulin isän soittavan, missä oikein olin. Soittoääni palautti minut ikävästi maanpinnalle ja muistutti kiireisestä arjesta, sairaalan kalseista käytävistä ja jatkuvasta pakosta päntätä ja oppia uutta, jotta pysyisi perässä. Niin, minähän opiskelin lääkäriksi. Mistä sellaistakin olin keksinyt? Olinhan minä joskus halunnut lääkäriksi, mutta... Ehkä minä olin päättänyt toteuttaa haaveeni, vaikken tiennyt, haaveilinko siitä enää. Olin harjoittelussa sairaalassa, ja ensi viikolla olisi tentti. Paljon tekemistä. 

Tavoitin puhelimeni. Näytöllä näkyi vieras numero. Pieni toivo läikähti sisälläni: ehkä se olisi Tohtori! Numero ei tosin vaikuttanut Tohtorin numerolta... Luultavasti vain puhelinmyyjä tai -haastattelija. Tietenkin kesken kesäisen iltaidyllini. Vastasin liioitellun kärsivällisesti sukunimelläni. Yllätyksekseni kuulin toisessa päässä yrmeän IT-päällikkömme äänen ja muistin, että hän olikin maailmanlaajuisesti arvostettu lääkäri, joka toimi harjoitteluni ohjaavana lääkärinä. 

"Missä olet?" hän kysyi äreästi. "Mikset ole sairaalalla? Sinulla on harjoittelu menossa!"

"Nyt on viikonloppu!" älähdin epäuskoisena. Ei kai minun tarvinnut olla sairaalalla 24/7, vaikka teinkin harjoitteluani? Enhän edes saanut vielä tehdä juuri mitään, seurata vain sivusta! "Ei minulla ole harjoittelua viikonloppuisin."

"Entä päivystys?"

"En minä päivystä. En edes saa tehdä mitään. Olen ensimmäisen vuoden opiskelija, herran tähden!" jatkoin ihmettelyäni. Pelkäsin, että tein väärin laittaessani vastaan, koska ohjaajani ei ollut tunnettu kärsivällisyydestään.

"Päivystät tai et, tule tällä punaisella minuutilla sairaalalle. Nyt heti", kävi käsky puhelimesta. 

"Miksi?" Pieni ärtymys livahti ääneeni, ja kuulostin pikemminkin uhmaikäiseltä kolmivuotiaalta.

"Etkö ymmärtänyt? Heti. Tulet, jos tahdot päästä läpi seuraavasta tentistäsi", ohjaajani uhkasi. "Tulet katsomaan röntgenkuvia. Äitini kuolee tänne ihan juuri. Vauhtia nyt."

Puuskahdin koko tilanteen mielettömyyttä. Olin julkisen liikenteen ulottumattomissa kesäiltana lauantaina. Minulla ei ollut ajokorttia, ei liiemmin autoakaan, enkä saisi keneltäkään kyytiä. Taksimatkaa minun ei periaatteen vuoksi tehnyt mieli maksaa, koska en ymmärtänyt, miksi minun olisi pitänyt mennä sairaalalle. Vedin henkeä sulattaakseni kiukkuani. Hyvä ilta oli mennyt aivan pilalle! Selitin ohjaajalleni, että minusta tuskin olisi apua ja että en ehtisi sairaalalle kuin korkeintaan puolentoista tunnin päästä, jos lähtisin nyt heti polkemaan. Mummo todennäköisesti ehtisi jo kuolla siihen mennessä. Paremmin hän auttaisi äitiään, jos keskittyisi hoitamaan häntä nyt eikä jaarittelisi kanssani puhelimessa. Puraisin kieleeni. Pitikin mennä sanomaan niin rohkeasti. Reputtaisin tenttini aivan varmasti, harjoitteluni hylättäisiin ja minut potkittaisiin koulusta noiden sanojen takia. 

Ohjaajani sadatteli ja ärhenteli puhelimessa aikansa, huusi minulle ja läksytti niskuroinnista. "Ei, kun nyt tulet heti paikalla tänne diagnosoimaan!" hän ärähti ja löi luurin kiinni olettaen, että olin jo matkalla. 

Työnsin piirustusvehkeet laukkuuni ja käänsin pyörän ympäri. En voinut uskoa, että ohjaajani oli todella sanonut minulle niin. "Heti paikalla diagnosoimaan!" Hah, ihan kuin jostain sairaalasaippuasarjasta. Miettien, etteivät lääkäritkään olleet enää niin kuin ennen, lähdin polkemaan raivokkaasti kohti sairaalaa harmaa neuletakki hulmuten. 

Vedin valkoista takkia ylleni kävellessäni hämärää käytävää pitkin. Oven pienestä ikkunasta loisti kylmä valo. Työnsin oven auki. Leikkaussalin etovat vaaleansinisen ja vihreän sävyt loisteputkien alla tekivät oloni huonoksi. Olisin niin paljon mieluummin ollut laiturilla nauttimassa kesäillan viipyilevästä lämmöstä ja pehmeästä valosta. 

Pöydällä vihreän liinan alla korisi mummo. Vanhat, vahamaiset jalkaterät tärisivät kelmeinä. Harmaat haivenet oli koottu vaaleansinisen suojamyssyn alle. Ihmettelin, että salissa oli niin hiljaista. Miksei kukaan tehnyt mitään? Pöydällä oli kuoleva mummo, eikä paikalla ollut lainkaan hoitohenkilökuntaa hääräämässä parhaansa mukaan pelastaakseen vanhan rouvan. Rouvan poika, ohjaava lääkärini, kyhjötti hänkin sininen suojamyssy päässään äitinsä vierellä ja puhui hiljaa hänen korvaansa lohdutuksen sanoja. Hän oli sulkenut äitinsä voimattoman käden omiensa väliin. Huomasin miettiväni, mahtoiko vanha nainen tietääkään, miten arvokkaita käsiä hän puristi omassaan. Noilla käsillä oli pelastettu satoja henkiä. Ne olivat tehneet ihmeitä. Miksi mies ei nyt yrittänyt pelastaa äitiään? 

Kun ohjaajani huomasi, että olin paikalla, hän vetäytyi kauemmas äidistään ja lässyttävä poika hänessä katosi yrmeän lääkärin tieltä. Mikä oli kestänyt niin kauan? Ihme, että olin edes vaivautunut paikalle! Anteeksiantamatonta velttoutta ja vätystelyä! Sitä normaalia saarnaa siitä, miten me nuoret lääkäriopiskelijat olimme laiskoja ja saamattomia emmekä kestäisi viikkoakaan oikeassa sairaalatyössä. 

Minun oli pakko keskeyttää hänet. Viittasin kädelläni leikkauspöydällä makaavaa mummoa ja katsoin ohjaajaani tiukasti. "Anteeksi, mutta eiköhän tässä ole nyt tärkeämpääkin asiaa käsillä. Luulin, että lääkärin tehtävä on tehdä parhaansa auttaakseen potilastaan. Miksei häntä hoideta? Miksei täällä ole ketään?" tivasin. 

"Lähetin heidät pois", lääkäri vastasi ykskantaan, niin kuin se selittäisi kaiken. "En jaksanut heitä. Hössöttäviä hoitajia."

"No, sehän selittää..." mutisin sarkastisesti ja mietin, että hoitajat olisivat varmasti saaneet jo mummon tilan vakautettua, jos heille olisi annettu mahdollisuus. Jos mummo nyt kuolisi, tästä tulisi vielä mutkikas juttu. Myöntäisikö lääkäri silloin käskeneensä hoitajat pois? Ehkä hän tuolloin syyttäisi hoitajia ja vetoaisi olleensa lähiomaisensa tilasta niin järkyttynyt, että hänen arvostelukykynsä oli sumentunut mielenkuohussa? Tästä tulisi vielä rumaa jälkeä. Niinpä päätin tarttua toimeen. 

"Minkä ikäinen hän on?" kysyin. 

"117-vuotias", lääkäri vastasi. 

Vastaus yllätti minut täysin, ja jäin tuijottamaan suu auki potilasta. Sataseitsemäntoista? "Eikö hän voi kuolla jo ihan vanhuuttaankin?" möläytin tahdittomasti, ennen kuin ehdin estää itseäni. 

"Hän on ollut aina hyväkuntoinen", ohjaajani ärähti minulle puolustellen. 

"117 vuotta eikä koskaan mitään krenkkaa tai kolotusta?" kohotin kulmiani. "Kuulostaa aika epäuskottavalta. Kyllä ihmistä aina jossain vaiheessa elämää edes vähän jostain kolottaa."

Mies seisoi puolustusasemissa äitinsä vierellä, mutta hän näytti empivän. Aivan kuin hän olisi miettinyt, uskaltaisiko hän sanoa ääneen sen, mitä hän pyöritteli kielen päällä. Olisi oikein kertoa se. Eihän se ollut mikään häpeä. Ei se olisi heikkouden merkki. Olisi heikkoutta olla kertomatta. "Äiti oli aikaisemmin todella huonossa kunnossa. Se kävi niin yhtäkkiä. Hän oli 97-vuotias, ja yllättäen hänen kuntonsa romahti. Me kaikki lapset olimme jo varmoja, että äiti kuolisi, mutta niin hän vain sinnitteli ja piristyi entistä parempaan kuntoon. Ihan kuin hän olisi nuortunut kymmenen vuotta! Eikä kukaan tiedä, mitä tapahtui. Viime kuukausina hän on toki vähän kerännyt painoa, mutta sitähän se ikä teettää", mies yritti keventää epämääräiseltä kuulostavaa tarinaansa lopuksi.

Yritin selittää, että 117 vuotta oli kuitenkin jo kunnioitettava ikä ja että jossain vaiheessa elimistö ei vain enää jaksaisi. Emme edes me lääkärit voineet tehdä kenestäkään kuolematonta. Kaikki me joskus menettäisimme äitimme. Niin se vain oli. Kaikella oli aikansa, ja kaikki me kuolisimme joskus. Minusta tuntui typerältä ladella itsestäänselvyyksiä minua huomattavasti kokeneemmalle lääkärille. 

"Mikä sinäkin luulet olevasi, likka, kun katsot voivasi päättää elämästä ja kuolemasta!?" harmaantunut mies raivosi minulle ja kääntyi sitten sopertamaan äidilleen kyynelet silmissä: "Aina on toivoa, äiti. Aina on aikaa. Älä huoli, aina on aikaa."

Seisoin osaamatta tehdä mitään. Tiesin, että mummolla ei ollut enää aikaa. Enää vain muutama minuutti, ja hän olisi kuollut. Emme voisi sille mitään. Päätin kuitenkin yrittää. Yritin ehdotella jotain perustoimenpiteitä, jotta saisimme tietää, mistä kiikastaa, mutta ohjaajani tyrmäsi kaiken hyödyttömänä ja turhanaikaisena. Yritin korjata rouvaa parempaan asentoon, mutta hänen poikansa ärähti minulle saman tien, etten koskisi hänen äitiinsä ja että pysyisin kaukana hänestä. Turhautuneena sain kaivettua sen verran tietoa, että lonkissa oli jotain vikaa. Yritin kysellä tarkempia tietoja ja olin kauhusta kankeana ajatuksesta, että saattaisin joutua avustamaan lonkkaleikkauksessa aivan kylmiltäni. 

Äitiään surevaa lääkäriä kyselemiseni näytti ärsyttävän suuresti, sillä lopulta hän vain karjaisi: "Katso niitä röntgenkuvia, äläkä kysele, saakeli soikoon!"

Säikähdin karjahdusta, ja niin näytti säikähtävän pöydällä makaava mummokin, joka laajennein silmin yritti sanoa jotain. Hänen poikansa kumartui likemmäs ja rauhoitteli häntä pehmeällä äänellä. Vetäydyin varovasti kauemmas ja nappasin pöydällä lojuvat röntgenkuvat. Nostin ne valoa vasten ja näin jotain odottamatonta. "Ovatko nämä varmasti vanhasta rouvasta?" kysyin varoen.

"Ovat. En kai minä tyhmä ole. Miten niin?" sain töykeän vastauksen. 

Luusto ei ollut ihmistä nähnytkään. Kuva toi ennemmin mieleen jonkin liskon. Yllätyksekseni kuvat myös liikkuivat, ja niissä näkyi selkeästi, miten lähes mummon kokoinen, liskomainen olento kiemurteli ihmiskehon sisällä. Tunsin, miten sydän takoi kylkiluitani vasten. Ei tämä voinut olla totta. Katsoin kuvia uudestaan. Ehkä olin vain nähnyt omiani. Mutta tällä kertaa näin, miten pieni lisko ujuttautui kuvaan ja alkoi pikkuhiljaa syödä luita ja sisuskaluja kasvaen itse koko ajan suuremmaksi. Hiljalleen se oli vallannut koko kehon. En tiennyt, oliko lisko syönyt kaiken ja oliko mummo pelkkä tyhjä suojakuori vai oliko mummolla vielä omia elintoimintoja, jolloin hänet ehkä voisi pelastaa. 

"No, tuleeko sitä diagnoosia!?"

Viivyttelin hetken vastaukseni kanssa. Me emme voisi tehdä mitään. Voisin yrittää, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, miten saisin liskon ulos mummosta vahingoittamatta mummoa. Ehkä sen voisi jotenkin kiskoa ulos suun kautta? Annoin katseeni poukkoilla vihreissä seinissä, röntgenkuvissa ja heikkenevässä mummossa. Ilkeä epäilys täytti mieleni: Minun ei tarvitsisi tietää. Lisko oli tulossa ulos ihan itse. Se oli nyt valmis jättämään isäntänsä, jonka se oli käyttänyt loppuun. Eikä meillä ollut hajuakaan, mitä se tekisi päästyään vapaaksi isäntäkehonsa kahleista. Nälkä sillä varmasti olisi. Yritin lohduttautua ajatuksella, että ehkä se ei söisi ihmisiä enää päästyään eroon isännästään. Sille voisi yrittää tarjota jotain muuta ruokaa, vaikkapa nuudeleita. Osasto pitäisi eristää, jotta ympäröivästä maailmasta hämmentynyt lisko ei riehumisellaan aiheuttaisi paniikkia ja sekasortoa. Siinä vasta olisikin lööppejä! Avaruuslisko riehui sairaalassa - söi lapsipotilaan välipalaksi!

"Minulla on yksi tuttava, joka on erikoistunut tämäntyyppisiin tapauksiin. En ole varma, saanko häntä kiinni tähän hätään, mutta voisin koettaa soittaa Tohtorille", ehdotin uskaltamatta katsoa lääkäriä ja laskin hiljaa röntgenkuvat pöydälle. Käännyin minua kummasti katsovan lääkärin puoleen. "Hän voisi yrittää auttaa."

Miehen kasvot kurtistuivat raivosta. "Ei tänne aleta soitella kaiken maailman epämääräisiä tohtoreita! Olen minäkin tohtori! Ei, ei, en pelkkä tohtori...! Toimin professorina kahdessa eri yliopistossa! Mitä sellaista tässä muka on, mitä minä en ymmärtäisi, mutta joku tohtori muka ymmärtäisi? Mihin hän oikein on muka erikoistunut? Enköhän minä voi hoitaa tämän ihan yhtä hyvin!"

"Kuule, Tohtori on vähän eri juttu. Varmasti, jos kyse olisi jostain ihmiseen ja lääketieteeseen liittyvästä, jostain, mikä olisi tältä planeetalta, sinä osaisit hoitaa sen, mutta kun tämä ei ole Maasta peräisin!" selitin tuskastuneena. "Saanko minä nyt soittaa Tohtorille? Hän on alansa paras, usko pois. Hän on ainoa, joka voi nyt auttaa."

"Mikä hänen nimensä on? Tunnen aika monta kärkinimeä alalta kuin alalta. Saatan tuntea hänet. Sano nyt, kenestä on kyse, niin tiedän, onko hänestä mitään apua. Ja miten sinä tunnet maailman johtavia lääkäreitä? Ah, tiesin, että te nuoret naiset... Ilmankos sinut hyväksyttiin opiskelijaksi."

"Tunnenhan minä sinutkin! Ohjaat harjoitteluani ja olet yksi maailman parhaista lääkäreistä. Eikö se ole ihan sama juttu?" kivahdin, kun minusta tuntui, että minua oltiin syyttämässä reittä pitkin luikertelemisesta, ja kaivoin puhelimeni esiin. "Enkä usko, että sinä tunnet häntä, joten nimellä ei ole mitään väliä. Tohtori riittää ihan hyvin."

"Onko hän julkaissut jotain tutkimuksia? Artikkeleita? Minä olen julkaissut hyvin laajan artikkelikokoelman ja viimeisin tutkimukseni sai paljon huomiota osakseen lääkäripiireissä. Sitä juhlittiin kansainvälisessä konferenssissakin. Minä sanoin Riedelille, kun kuohuviiniä tarjoiltiin, että--" ohjaajani alkoi taas jaaritella ylimielisesti. 

"Täällä haisee", totesin tympeästi keskeyttääkseni hänet.

"Mikä? En minä huomaa", lääkäri pyöritteli päätään kummissaan ja haisteli ilmaa. "Ei täällä mikään haise."

"Kohta haisee kalma, jos ei omakehun käry hälvene", kuittasin ja aloin etsiä Tohtorin numeroa puhelimestani. Pahus, olinko tallentanut sen Tohtorina vai Tardiksena? Selasin kuumeisesti, mutta kumpaakaan ei löytynyt. Vilkaisin ulos pimenevään iltaan. Pitäisi siis vain muistaa ulkoa. Onneksi se oli niitä harvoja numeroita, jotka vielä muistin.

Olin juuri näppäilemässä Tohtorin numeroa, kun ohjaajani nousi äitinsä vierestä uhmakkaan näköisenä. "Puhelin pois. Et kyllä soita tänne ketään pilipalitohtoria", hän käski uhkaavasti. 

Mittani oli täysi. Käännyin ympäri ikkunan äärestä ja enää vähät välitin arvosanoista ja koulusta erottamisesta. En enää halunnut lääkäriksi. Tuskin olin koskaan halunnutkaan! Soittaisin Tohtorin tänne selvittämään jutun, ja ennen kuin pöly ehtisi laskeutua kohun ympäriltä, olisimme jo universumin toisella laidalla. Lähtisin Tohtorin matkaan kiertelemään - niin kuin ennen. Miksi olin lopettanut? Miksi olin palannut Maahan takaisin tavalliseen elämään? En muistanut, mitä oli tapahtunut. Muistin vain Tardiksen roikkumassa ilmassa ovet auki ja Tohtorin nojailemassa ruskeassa takissaan ovenpieleen kädet rennosti puuskassa. Hän oli tahtonut vielä näyttää minulle uuden tempun, jonka oli oppinut Tardiksella tekemään löydettyään antigravitaatiosuuttimet, joilla sai kumottua painovoiman ja Tardiksen leijumaan kuin saippuakuplan. Olin kiusoitellen kehunut häntä nokkelaksi ja taitavaksi kuin pientä poikaa, antanut pienen halauksen, heittänyt repun selkääni ja lähtenyt, vaikken oikeasti olisi halunnut. 

"Eiväthän nämä kuvat ole ihmistä nähneetkään! Kai sen nyt itsekin näit? Tuo mummo, sinun äitisi, ei ole ihminen. Ei joko ole koskaan ollutkaan tai ei ole pitkään aikaan ollut. Se, mikä mummon on tähän asti pitänyt hengissä, on nyt luultavasti saanut tarpeekseen, kasvanut täyteen kokoonsa, käyttänyt ravintovarastonsa - sinun äitisi - ja tappaa mummon. En tiedä, voiko häntä enää pelastaa, mutta meidät voi. Siksi tänne tarvitaan nyt Tohtori apuun", julistin selvästi ja kuuluvasti, jotta ei jäisi epäselväksi, että olin tosissani ja että minua olisi turha yrittää estää. "Äitisi sisällä on alieni, ja se on valitettava tosiasia, jolle sinä et voi mitään. Olen pahoillani. Tohtori voi yrittää pelastaa hänetkin, mutta en lupaa mitään. Se voi olla mahdotonta. Äitisi oli kuolla 97-vuotiaana, mutta selittämättömästi piristyi yhtäkkiä? Koska tuo otus on pitänyt hänet hengissä! Ei siksi, että se olisi ajatellut antavansa teille ylimääräisiä vuosia äitinne kanssa, vaan ihan vain selviytyäkseen itse. Se on itsekäs. Se on selviytymisvaistonsa varassa vieraalla planeetalla. Mitä luulet, että se tekee ensimmäiseksi, kun se pääsee lopulta ulos? Se on peloissaan. Peloissaan ja vaarallinen. Silloin sinä toivot, että Tohtori olisi täällä."

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Enkeleitä pesuhuoneessa

Naureskelimme tyttöjen kanssa pukuhuoneessa tanssikeikan jälkeen ja riisuimme pukujamme. Helmat täyttivät pikkuisen huoneen, ja törmäilimme pehmoisesti toisiimme tunkiessamme toistemme ohi omien tavaroidemme luo. Nostin strutsinsulkaisen olkihatun päästäni ja laskin sen syrjään. Kiemurtelin muista vaatteistani ja viskoin ne huolimattomasti keoksi penkille, nykäisin kureliivin kasan päällimmäiseksi tuulettumaan, nappasin pyyhkeeni ja luikahdin pesuhuoneen puolelle.

Suihkuhuone oli yllättävän suuri ja kaikui hiljaa paljaiden jalkojeni läpsytyksestä, kun heitin pyyhkeen kaiteelle ja oioin kureliivissä jäykistynyttä selkääni. Muut melusivat vielä pukuhuoneessa, joten päätin käyttää rauhallisen hetken hyväkseni ja taapersin suihkun alle nauttimaan hiljaisuudesta. Viileä vesi tuntui taivaalliselta hikisen tanssimisen ja kuumissa vaatteissa pasteeraamisen jälkeen.

Ulkoa kadulta kuului lapsiperheiden ääniä, kun he kulkivat Kuninkaankatua. Minusta oli hassua, että suihkun ikkunat antoivat suoraan vilkkaalle kadulle, mutta kai ne olivat kuitenkin niin korkealla ja piilossa syreenipensaiden takana, ettei kadulta ollut suoraa näköyhteyttä pesutiloihin. Kurkistin varovasti ikkunasta nähdäkseni vossikan ajavan ohi. Selkäni takaa kuului iloinen pulputus, kun pari amusettea tuli sisään tavaroitaan kanniskellen.

"Onko täällä ikkuna? Saako noita verhoja paremmin kiinni?"

"Ei tästä kauheasti näy mitään, mutta kokeillaan..." tuumasin ja astuin takaisin ikkunan ääreen. Minulla oli ikävä tunne, että meitä katsottiin. Kurkistin ulos ikkunasta ja painoin kasvoni lasiin nähdäkseni mahdollisimman lähelle talon seinää siltä varalta, että joku hiippari piilottelisi ikkunan vieressä toivoen, ettemme näkisi häntä. Kauhusta kiljaisten pomppasin kauemmas ikkunasta. Kun pakottauduin siirtämään säikähtäneen katseeni uudestaan ikkunaan varmistaakseni, että en ollut nähnyt omiani - vaikka sitä syvästi toivoin - ikkunasta tuijottivat vääntyneet, kivettyneet kasvot. Tunnistin hahmon Hämeensillan Veronkantaja-patsaaksi. Ystäväni selkäni takana olivat vaienneet.

"Mikä tuo on?" paronitar kysyi inhoten. "Irvokasta."

"Eihän tuo voi olla...?" Huhuu toivoi samaa kuin minäkin.

"E-en tiedä. Siltä se vaikuttaa", vastasin täristen. Sydän pärisi korvissa.

Samassa pesuhuoneen ovi läimäistiin auki, ja Tohtori syöksyi huoneeseen liukastellen. Äänimeisseli ojossa ja tukka silmillä hän kompuroi kohti ikkunaa. "Katsokaa sitä!" hän käski.

Äkillisestä ja äänekkäästä sisääntulosta hämmentyneinä tuijotimme Tohtoria. Ystäväni kyhjöttivät pyyhkeittensä suojissa. Paronitar seurasi säikähtäneen näköisenä vieraan, hyvin sekavalta vaikuttavan miehen touhuja. Toinen ystävistäni käänsi kuuliaisesti katseensa ikkunaan.

"Tohtori!" kiljaisin itsekin säikähtäneenä ja vedin kädet suojakseni. "Et sinä voi rynnätä tänne! Me olemme alasti!"

Tohtori viskasi minulle pyyhkeeni vilkaisemattakaan minuun. "Tuossa, jos se sinua häiritsee. Sitä se ei ainakaan kiinnosta. Katso sitä!"

Katsoin ikkunaan ja kietouduin salamana pyyhkeeseeni. Nielin tyhjää. Ikkuna oli tyhjä. Jähmetyin paikoilleni.

"Juoskaa ja sulkekaa ovi!"

Kuulin, miten ystäväni juoksivat pesuhuoneen halki pukuhuoneeseen ja vetivät oven kiinni perässään. He alkoivat ajaa loppuja tyttöjä pois pukuhuoneesta. Piti poistua mahdollisimman nopeasti. Pesuhuoneessa oli hirviö.

"Missä se on? Mihin se meni? Eihän se voinut luovuttaa noin vain? Se meni pois! Se ei päässyt sisään. Se säikähti sinua", höpötin hädissäni kykenemättä liikkumaan. En uskaltanut kääntyä. Tuijotin vain ikkunaa, vaikka mieleni teki nähdä jokaikiseen suihkuhuoneen nurkkaan yhtä aikaa.

Tohtori seisoi edessäni ja katsoi minua tiiviisti. Hän pudisti hiljaa päätään. "Minä käskin sinun katsoa sitä, mutta et katsonut. Se pääsi sisään", hän sanoi hiljaa yhä irrottamatta silmiään minusta. Sinisessä rusetissaan hän näytti murheelliselta.

"Mihin se meni? Meidän pitää löytää se... Tohtori, mikä on? Miksi näytät tuolta?" ääneeni alkoi hiipiä paniikki tajutessani, että Tohtori ei katsonut minua vaan aivan aavistuksen ohitseni, juuri olkani taa. "Eihän se ole...? Auta, Tohtori. Minä en halua..." tuhersin pidätellen itkua.

"En voi sille enää mitään", Tohtori nieleskeli ja taisteli pitääkseen katseensa enkelissä. "Se sai sinut, olen pahoillani. Myöhästyin."

"Niitä on muitakin. Sillalla. Ne pitää pysäyttää", totesin hiljaa. Sanat olivat takertua kurkkuun. Minua pelotti, vaikka teoriassa tiesinkin, mitä seuraavaksi tapahtuisi. En kuitenkaan voinut tietää, millaista se tarkalleen olisi, minne päätyisin. "Sinun täytyy mennä. Ystäväni auttavat sinua. He ovat ehkä peloissaan, mutta selitä heille, niin he ymmärtävät. Ei minulla ole hätää."

Tohtori näytti etsivän sanoja, mutta niitä ei ollut. Hän tiesi, ettei voinut enää pelastaa minua.

Minua kylmäsi katsoa, miten Tohtori katsoi koko ajan ohitseni. En tiennyt, mikä minua olkani takana odotti, mutta Tohtori näki vain sen. Tunsin itseni näkymättömäksi. Pitkittyvä tilanne vain kasvatti levottomuuttani. "Tohtori", minä pyysin. "Katso minua ja mene sitten."

"En minä voi, minun pitää katsoa sitä, jottei se... sinä..."

"Et voi enää tehdä mitään. Sanoit jo, että se sai minut. Tahdon, että katsot minua vielä viimeisen kerran. Se auttaisi", puristin sanat suustani. Kohta tämä olisi ohi. Mätkähtäisin johonkin toiseen aikaan pelkässä pyyhkeessäni. Todellinen Venuksen syntymä - kaukana siitä.

Vastentahtoisesti Tohtori yritti kääntää katseensa minuun, muttei onnistunut kuin puolittain vilkaisemaan pitäen koko ajan enkeliä silmällä.

"Tohtori, katso minua!" parkaisin toivottomana.

Ja hän katsoi. Katsoi pahoillaan ja anteeksipyytävästi, niin surullisena hän katsoi. Näin kyynelet hänen poskillaan, kun hän pinkaisi kohti ovea, ja sitten kaikki katosi.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Loppiainen 1505


Loppiaisaamu valkeni kirpeässä talvisäässä, ja Hämeen linna hehkui punervana auringon kiivetessä kirkkaalle pakkastaivaalle. Oli vuosi 1505, ja linnaan oli kutsuttu hämäläistä rälssiväkeä ottamaan vastaan ja tervehtimään rouva Ingeborg Aakentytär Tottia, joka nyt leskeksi jäätyään saapui linnaan, joka Kokemäenkartanon lisäksi kuului hänen leskeneläkkeeseensä. Totta kai meidän piti päästä näkemään Ingeborg Tott! Niinpä luikahdimme väen sekaan tekemään käsitöitä ja tanssimaan. 


Kukapa epäilisi tanssijoita? Aina valmiina viihdyttämään rouvaa! Saimme siis kulkea melko vapaasti linnassa herättämättä sen enempää huomiota. Totta kai myös sulauduimme hyvin joukkoon: eihän kukaan voinut tuntea vielä Ingeborg-rouvan seurueessa saapuneiden kasvoja. Tosin tanssiminen ja seuran pitäminen rouvasväelle piti ainakin minut niin kiireisenä, etten juurikaan ehtinyt tutkia linnan syövereitä sen enempää, kun aikaa ei tahtonut löytyä syömisellekään. Nautin linnan kuhisevasta mutta silti niin hiljaisesta tunnelmasta. Linnan muurien suojissa ulkomaailma tuntui täysin vaimenevan jonnekin kauas, kauas pois, kun katseli ikkunoista siivilöityvää valoa.


Totta kai linnoihin kuuluu myös seikkailuja. Kaikki linnan portaikot ja sokkelot kutkuttivat seikkailijan mieltä. Muutaman mutkan matkalla ehdin jo eksyäkin, törmäsin palvelijoiden varusvarastoon ja putkahdin aivan vieraaseen saliin luullen kurvaavani kuninkaansaliin. Muutaman neidon voimin keräsimme rohkeutemme ja helmamme ja kipusimme arvoituksellisen näköiseen portaikkoon. Kapean, jyrkän portaikon päästä löytyi pieni, sievä huone, jonne iltapäivän aurinko paistoi kullankeltaisena. Tänne yksi neidoista oli kätkenyt toiset kenkänsä, tyttöressu. Ihastelimme aurinkoa ja toisesta ikkunasta avautuvaa kapeaa näkymää linnapihalle. Miten viihtyisä ja kaunis, pieni huone! Siellä kelpaisi asustaa.


Vaikka olisin voinut jäädä huoneeseen haaveilemaan monen monituiseksi tunniksi - viikoiksi! - aika oli kuitenkin armoton, ja meidän oli aika haihtua paikalta, ennen kuin rouva Ingeborg järjestäisi meille pestin linnasta. Silloin olisimme huomattavan pahasti nalkissa - etenkin, kun kävisi ilmi, ettemme olleetkaan taustaltamme aatelisia rälssitilallisia. Eritoten apulaiskirjuri vaikutti turhan innokkaalta toimessaan. Hän varmasti saisi selville totuuden meistä, kun ei löytäisi meitä kirjoista ja kansista.


Ennen kuin suoritimme tarkkaan harkitun ja huolellisesti suunnitellun katoamistempun sekavassa häröpallomuodostelmassa "Odottakaa! Älkää jättäkö!" -huutojen kera, minun piti kuitenkin yrittää selvittää vielä yksi linnan salaisuuksista. Huomioni oli aiemmin kiinnittänyt lukittu portti sokkeloissa kuninkaansalista rouvainkammariin. Lukittu portti tietää aina salaisuuksia! Mitä sen taa oli lukittu? Mitä mahtoi olla sen takaa laskeutuvien portaiden päässä? Kutkuttavia kysymyksiä. Suuri uteliaisuus villitsi mielikuvituksenkin laukkaan. Mitä tahdottiin pitää piilossa? Vai tahdottiinko linnan väkeä suojella joltain? Suojeliko portti jotain linnan väeltä? Kuikuillessani pienojen välistä pimeyteen katoavaan portaikkoon sisälläni heräsi myös terve jänistys: Olisinko todella uskaltanut laskeutua portaita ottamaan selvää, mitä alhaalla oli? Mahdollinen seikkailu kutkutti vatsanpohjaa ja veti puoleensa alas portaisiin.


Niin uteliaisuus vei voiton! Pikainen vilkuilu ympäriinsä, varameisseli vyöltä tarvepussukasta ja lukkoa avaamaan. Jännitys ja kiinni jäämisen vaara tärisyttivät niin, etten ollut löytää oikeita säätöjä. Hetken sohellettuani aloin lopulta tulla siihen tulokseen, että lukon oli pakko olla umpilukko. Olin jo kuulevinani apulaiskirjurin lähestyvät askeleet - hänellä oli tapana hiippailla niillä nurkilla, olihan kirjurin huone aivan lähistöllä - ja seurueemme teki lähtöä huhuillen vielä kadonneita lampaita, joten harmistuneena jätin puuhani ja kiiruhdin muiden perään saamatta koskaan tietää, mitä alhaalla oli. Ehkä virallisen, päivänvaloa kestävän selityksen voi etsiä linnan pohjapiirroksista.


Iltapäivän kuulas hämärä oli jo alkanut laskeutua, kun viimein liukastelimme mäkeä alas ja portista vallihaudan yli. Kaiken kaikkiaan piristävä, mukava päivä linnassa. Pääsimme jopa lähtemään kohti kotia, sillä aikakapselimme ovet eivät kaikkien odotusten vastaisesti olleetkaan jäätyneet kiinni, kuten aamulla. Kotiin päästyäni pientä aikaeroväsymystä on havaittavissa, ja toivon, että voimattomasta olosta huolimatta en onnistunut noukkimaan matkamuistoksi kunnollista keskiaikaista kuumetautia. Ei sitä aina tiedä, mitä kaiken maailman ruttoja linnan nurkissa vaanii.


PS. Murmeli löysi takan, ja hyvin pian minä löysin Murmelin takasta. Takka oli kuulemma yllättävän suuri ja siellä mahtui helposti seisomaan. Eihän siinä voinut kuin hymyillä, kun toinen myhäillä killitti takasta. On siinä meillä yksi takkatulen tyttö!