sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Kuusen alla

Terveisiä vain suloisen jouluähkyn keskeltä. Nyt ollaan jo joulun sillä puolen, kun kuusen alla kyljen kääntäminen on suurin ponnistus, johon ähkyssään kykenee. Olen jouluihminen ja pidän joulusta. Kunhan se ei sisällä pakonomaista suorittamista ja siivoamista. Minulle joulu on ennen kaikkea aikaa, jolloin muistaa ystäviä ja rakkaita ja viettää kiireettömiä päiviä. Hyvää ruokaa, rauhallista yhdessäoloa.

Tänä vuonna joulu tuli vähän nurkan takaa aivan yllättäen. En ehtinyt juurikaan päästä joulutunnelmaan, kortit jäivät lähettämättä ja lahjatkin melkein hankkimatta. Olin jo vaipumassa joulumökötykseen, mutta ajatus, että pääsisin muistamaan rakkaita aikamatkaajaystäviäni, sytytti vihdoin joulumielen tähänkin arjen ankeuttamaan kuuppaan. Viimeiset päivät ennen joulua olinkin sitten jo taas tutulla joulusykkyrällä. 

Jouluheräämiseni tapahtui vain aivan liian myöhään, mutta tiesin, että aikamatkaajaystävieni lahjojen suhteen saatoin luottaa Tippetin ihmeelliseen Doroteaan. Kokosimme Huhuun kanssa yhdessä Murmelille tee-se-itse-keskiaikamekkotarvikepaketin, koska Murmeli kaipasi kipeästi uutta, ehjää ja hieman lämpimämpää keskiaikamekkoa. Villan Huhuu oli löytänyt tyypillisellä tuurillaan ihan sattumalta, ja minä metsästin nappeja. Nappiasiassa luotin täysin Tippetin-tätiin. Kaiken jouluhulinan keskellä Tippetin-täti oli kertakaikkisen upea ja näki paljon vaivaa saadakseen tilaukseni ajoissa perille, vaikka tinalähetys oli ollut myöhässä. Samassa paketissa tulivat myös Hilsun joululahjat: villaa huppuun, silkkisiä kirjontalankoja ja huntuneuloja. Tippetin uskomattomien toimitusaikojen (olen ihan varma, että Dorotealla on jokin vänkä aikakone), paketti ehti perille jopa niin ajoissa, että Hilsukin sai oman lahjansa vielä ollessaan Tampereella kyläilemässä. 

Nyt pysyy Hilsulla huntu menossa mukana
ja hartiat lämpiminä keskiajalla.

Hetken verran istuskelin olohuoneen lattialla hämmentyneenä päätäni raapien, kun paketista putkahti aivan liian monta nytteröä silkkilankaa. Kävin tilaustani läpi ja väänsin ja käänsin, mutta silti vyyhtejä oli viisi liikaa. Pistin Dorotealle viestiä, ja sain vastaukseksi, että vyyhtejä oli ihan oikea määrä. Herttainen Dorotea! Olisihan se pitänyt arvata... Ei kai sille mitään mahda: Dorotea on kultaisin kauppias keskiajalla. En millään malttaisi odottaa, että taas törmäisin reissuillani Doroteaan oikein kasvokkain ja pääsisin oikein turisemaan (ja lääppimään ihania villoja).

Jouluyllätys Tippetin Dorotean tapaan.

Hilsun mystinen joululahja, jota hän urhoollisesti ompeli pitkin viikonloppua, osoittautui silkkiseksi, 1700-luvun muhviksi. Olenkin jo moneen otteeseen ollut palelluttaa räpyläni Viaporin viimoissa. Nyt on tassuilla sovelias suojapaikka! Shantung-silkki välkehtii kauniissa sinisen ja punaisen sävyissä. Taidan haarukoida siihen vielä nyörin varmuuden varaksi, jotta saan muhvin ripustettua kaulaani, jos täytyykin yhtäkkiä juosta ja huolehtia helmat pois jaloista. Oi, muhvilo organzanauharusetteineen!

Valokuvassa muhvi näyttää merimakkaralta.
Pitäisiköhän minun opetella kuvaamaan?

Yksi kirjekuori sai lähteä halkomaan aikaa ja avaruutta mukanaan kortti, jota vilauttamalla pääsee melkein minne vain. Se tosin toimii lähinnä vain nykyisen maantieteellisen Suomen alueella, mutta pääseehän sillä seikkailemaan myös Ruotsin valtakunnan itäisissä osissa vuosina 1150-1809 sekä Suomen suuriruhtinaskunnassa 1809-1917. Mukaan tietenkin vielä terveisiä ja ohjeet, miten venyttää vuotta kuukaudella. Jep, 12 kk = 13 kk, jos malttaa lukea ohjeet eikä viskaa niitä supernovaan! Lisäsin moisen kortin omaankin varustelaukkuuni kaiken varalta. Vaikutti oikein näppärältä ja haisi seikkailuilta - siis jotakuinkin vastustamaton. Taisipa Huhuunkin paketissa lymytä samanlainen kortti. Pitäähän sitä nyt olla seuraa, kun lähtee tutkiskelemaan menneitä! Ja museot ovat muutenkin Huhuun luontaista elinympäristöä.

Kaikkien aikojen kortti - lue ohjeet, älä heitä supernovaan!
Seikkailuja odotellessa.

Huhuu luonnollisesti oli oma ihana, höppänä itsensä. Valtavassa lasipurkissa oli aikamatkaajan eväsmuffinssien kuivat tarpeet ja ohjeet. Miten minusta tuntuu, että joku kutsui itsensä muffinsseille? Ai, miten niin meillä on tapana mussuttaa herkkuja ja lipittää teetä? Tjaa-a... Muffinssitarpeiden mukana paketissa oli myös joulukoristeita kuuseeni. Helmiaskarteluihin haksahtanut Huhuu oli taiteillut minulle kuuseen Tardiksen ja pari somaa rusettia, koska bow ties are cool ja sitä rataa. Voi, Huhuu... Hymyilen vieläkin pöljästi, mutta vielä pöljemmin myhäilin poistuessamme Helmimeristä ja törmätessämme myymälän puolella nuoreen naiseen, jolla oli Tardis-kassi kainalossaan. Pitihän sitä kehua. Hieno oli. Hih. Liekö arvannut, että takahuone oli täynnä aikamatkaajia?


Kuusi sai hieman täydennystä. 

Pikselöitynyt Tardis ja erittäin cool pikselirusetti. 

Ehkä herttaisimman paketin sain kuitenkin mummulta. Mummu ei ymmärrä yhtään mitään Doctor Whosta, aikamatkaamisesta eikä oikein elävöittämisestäkään. Sain mummulta punaisen puhelinkoppikeksipurkin. Jo lähtökohtaisesti yhdistelmä Lontoo + puhelinkoppi sulatti sydämeni, koska olen ollut heikkoina punaisiin puhelinkoppeihin aina siitä lähtien, kun olen pienenä katsonut Paddingtonia. Kun eilen tapaninpäivänä lojuin kuusen alla lukemassa Baletin tähti -kirjaa kolmivuotiaan kummi-pummilapseni kanssa, kuulin, miten mummu selitti serkulleni: "Juu, se on puhelinkoppi. Ida kun niin tykkää noista englantilaisista puhelinkopeista. Se, kuule, rakentaakin sellaista tuolla autotallissa, sellaista oikein isoa, ja se on kauhean tärkeä." Aaws, eihän tuo keksipurkki se ihan Tardis ole, mutta pääsee ehdottomasti tärkeiden puhelinkoppien listallani aivan kärkikahinoihin.

Tärkeät puhelinkopit - Top 2

Hieman hymyilyttivät myös isältä saamani tummanpunaiset talvitennarit. Jotta voin sitten juosta nyt talvellakin bussiin ilman, että varpaat palelevat. Tunan paketista kuoriutui yllätyksekseni Tardis-muistivihko, mikä täysin odottamattomana asiana lämmitti kovasti sydäntä. Samoin kuin pikkuveljeltäni saama lahjakortti kirjakauppaan. Raukkaparka vannoi, ettei enää ikinä astu jalallaankaan kirjakauppaan: nyt hänen edelleen oli jonossa ollut 50 ihmistä, ja se oli kuulemma ollut kauheaa. Sääli, kirjakaupathan ovat aivan ihania paikkoja - eivät tosin jouluruuhkan aikaan, mutta muuten... 

Ai niin! Pienenä toivoin joka joulu Arvaa kuka -peliä, enkä koskaan saanut sitä. Luulen, että joulupukilta tai Tohtorilta on nyt mennyt sekaisin 6- ja 26-vuotias Ida, sillä mitäpä muutakaan tänä jouluna putkahti paketista. Noo, pummilapsi alkaa olla kohta sen ikäinen, että ehkä sitä voi pelata sitten pummilapsen ja pummitädin laatuajan nimissä. 

Jouluaaton "joko saa antaa ihmisille lahjoja" -kiemurteluista tuntuu olevan jo ikuisuus. Hyvin pullea ikuisuus, jota voisin ihan mielelläni jatkaa vielä muutaman päivän lueskelemalla ja torkkumalla päiväunia. Töissä odottaa melkoinen loppuvuoden puserrus, ja pää tuntuu olevan täynnä harmaata puuroa. En ole oikein koskaan pitänyt välipäivistä, koska ne ovat jotenkin niin upottavan epämääräisiä ja tylsiä. Välipäivät, mitä ne edes ovat? Ei päivien välissä ole mitään välipäiviä. Jos on, niin miksei kaikkien päivien välissä ole välipäiviä? Ovatko ne niitä kuuluisia lisätunteja vuorokauteen? Ovatko välipäivät jotenkin pienempiä ja piilevämpiä? Kätkössä oikeiden päivien välissä? Pah. Liian omituista. 

Taidan sinnitellä välipäivien yli ajattelemalla vuoden ensimmäistä aikamatkaa, pyrähdystä keskiajalle Hämeen linnaan. Siihen ei ole kuin puolitoista viikkoa, ja siitä starttaakin sitten taas vauhdikas vuosi. Sitä ennen kuitenkin toivottavasti vielä niitä eväsmuffinsseja ja hyvää seuraa, Doctor Whon jouluspesiaali Plevnassa ja 1700-luvun muotinäytöksen ja kampausnäytöksen suunnittelemista. Kyllähän tätä tekemistä taas piisaakin! 

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Leppoisaa löffäilyä

Viikonloppu on mennyt mukavasti rauhassa aikamatkaajaseurasta nauttien, kun Knotberry Chroniclesin Hilsu tuli käymään. Mukavaa, että pitkästä aikaa ehdimme mekin ihan vain olla ilman aikamatkailua. Joskus kotona olohuoneen matolla löffääminen vain on oikein tervetullutta vaihtelua.

Perjantain käytimme kuitenkin tehokkaasti ravaamalla ensin vähän ympäri keskustaa, jotta sain pari joululahjaa hankittua ja haettua essulta Helmimerin keskustatukikohdasta 1880-luvun hameeni ja puvuista jääneet kankaat. Hilsu kävi ostamassa nauhaa mystiseen joululahjaani. Samalla nappasimme mukaamme ruokatarpeita, jotta saatoimme pesiytyä koko illaksi Huhuun ompeluluolaan. Niin sitä taas syntyi Hilsulle keskiaikamekkoa Humalasalon Talvi-iltaa varten. Murmelin kanssa sen sijaan selailimme empirepukukirjaa. Ilmeisesti Murmelillakin on seuraava pukuprojekti jo tiedossa... Minä olin tietenkin unohtanut/jättänyt omat projektini kotiin: renessanssihihat ovat edelleen viimeistelemättä, mutta koska nyt ei oikein jaksanut, voin panikoida niitä lähempänä Talvi-iltaa.

Yllättäen lauantaina lähdimme jouluostoksille keskustaan - ja metsästämään joululahjastani kadonneita silkkikaistaleita. Pyörimme joulutorilla, ja olin saada sydänhalvauksen, kun kauhujen keskusaukiolla olin törmätä joulupukkiin. Olenko koskaan maininnut, että pelkään joulupukkeja aivan tolkuttomasti? Olen aina pelännyt (tästä on todisteena traumaattinen joulukotivideo 90-luvun alusta) ja pelkään yhä. Doctor Who ei ole auttanut asiaa sitten tippaakaan, voin sanoa.

Toinen hirvitys oli Koskikeskuksessa.
Onko niitä pakko olla joka kulmalla?

Matkalla Koskikeskukseen poikkesimme Ateljeekadun myymälään moikkaamaan kuorokaveriani Tiinatupunaa. Kirjansitojaparka oli hyljätty yksin myymälään - miten vastuutonta! Kuinkas sattuikaan, kirjansitoja sitoi meidät sohvaan iskemällä teekupit eteemme, ja siinähän me sitten hetken jos toisenkin turisimme. Plus tiedän, mitä saan joululahjaksi: yritin ostaa ihanaa kirjakorua, jossa oli kultainen A kannessa, mutta Pupu tahtoikin antaa sen joululahjaksi, kun vain muuntaisi sen korvakorusta kaulakoruksi. Jee, saan A-kirjakorun steampunk-asuuni! Olen aivan täpinöissäni.

Lauantain suurimpiin ponnistuksiin kanakeiton keittämisen ohella kuului joulukuusen kokoaminen. Hilsu ompeli joululahjaani, ja Murmelikin oli pesiytynyt namikulhon äärelle. Taustalla pyöri Joulupukki ja noitarumpu, ja pakersin kuusta kasaan oksa oksalta. Vinohan siitä tuli ja varsin wibbly-wobbly, kun en saanut ruuveja kiristettyä kunnolla, mutta kyllä se pystyssä pysyy. Ehdin jo hetken miettiä vaihtoehtoa, etten pystyttäisi kuusta tänä vuonna ollenkaan, mutta kyllä se taas lämmittää aikamatkaajan mieltä niin valtavasti, että olen tyytyväinen, että jaksoin ponnistella sen kasaan.


Ilta venyi pitkään ja vaihtui yöksi. Me lojuimme Hilsun kanssa pyjamat päällä pörrömatolla kuusen katveessa Tardiksen valossa ja pohdiskelimme aikaa ja aikamatkustamista. Minne haluaisimme matkustaa? Mitä tehdä? Keitä tavata? Mihin aikamatkustamista voisi käyttää? Miten voisimme tietää, mitkä asiat vaikuttaisivat historiaan ja muuttaisivat aikaa? Yritimme keksiä, voisiko joku ahneliini rikastua aikamatkustamisen avulla esim. käymällä antiikki- tai taidekauppaa, ja totesimme, että tuskinpa vain. Pyörittelimme eettisiä ja moraalisia kysymyksiä. Voi, yölliset pohdiskelut...! Aivan parhautta. Oli niin lokoisaa tietää olevansa oikeassa seurassa ja voivansa puhua vapaasti.

Jouluakin pääsimme jo vähän viettämään, kun vaihdoimme paketteja, joita ei kylläkään oltu paketoitu. Elämäni aikamatkaajien joululahjoista kirjoitan kuitenkin vasta myöhemmin - oi, spoilers! Olen kuitenkin jo nyt aivan sykeröllä onnesta. Minulla on elämässäni aivan ihania ihmisiä, joita saan kiittää siitä, että he ovat olleet tähän asti mukana yhteisissä seikkailuissamme. Hihii, saan vielä hieman tonttuilla ennen joulua! Kivaa! Vaikka tonttufetsiä en vielä täksi jouluksi saanutkaan.

Aina välillä on hyvä olla rauhallista aikaa ystävien kanssa. Aina ei tarvitse olla juoksemassa pää kolmantena jalkana. Sitä voi hetken verran ihan vain olla onnesta pulleana. Sitten jaksaakin taas paremmin uusissa seikkailuissa. Ja niitähän piisaa!

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Telakalla tapahtuu pitkästä aikaa

Pitkästä aikaa telakalla tapahtui! Olemme Huhuun kanssa kumpikin juosseet pää kolmantena jalkana ja yrittäneet pitää pakkaa kasassa parhaan taitomme mukaan. Tänään viimeinkin saimme aikataulut kohtaamaan ja sulkeuduimme hetkeksi telakalle.

Olin kuullut Tardista kohdanneista onnettomuuksista ja peuran paloittelemisesta samassa tilassa ja kauhulla yritin olla ajattelematta, mikä minua odottaisi telakalla. Hyvä, ei ainakaan veriroiskeita pitkin seiniä. Aina puoli voittoa. Isä oli ilmoittanut leikkaavansa ovet irti, koska en ollut ehtinyt käydä pitkiin aikoihin. Ilmeisesti hän yritti auttaa. Leikkaamisessa oli käynyt sitten vähän kaikenlaista, kuviosaha oli hajonnut ja lainaan saatu käsisirkkeli oli jyrsäissyt jostain reunasta palasen. Onneksi tuhot eivät kuitenkaan olleet mitenkään näkyviä, ja pääsimme aloittamaan ovien kasaamisen pienen tilannekatsauksen jälkeen.

Totta kai armas kirvesmiespikkuveljeni sattui paikalle lusmuamaan ja naureskelemaan alkeellisille nikkarointitaidoillemme. Kun tarpeeksi monta kertaa olimme kuulleet "Siis miksi te teette noin? Eikö kannattaisi tehdä näin?" -viisastelua, saimme suostuteltua herran itse näyttämään, kun kerran niin hyvin tiesi. Sitten alkoikin tapahtua, ja saimme kolmisin koottua ovet ennätysvauhtia. Lisäksi veljen hyväksi täytyy sanoa, että lutupulla oli tuonut töistä Tardikseen saranat, mikä minusta oli ehkä liikuttavin sisarusrakkaudenosoitus hetkeen. Olen ehkä se kahjo isosisko, joka kokoaa autotallissa scifi-tv-sarjan transdimensionaalista aikakonetta, joka näyttää poliisipuhelinkopilta, mutta tykkää se veli minusta silti, vaikka olenkin nolo. Tai sitten projektistamme oikeasti yritetään päästä mahdollisimman pian eroon ja sitä joudutetaan tällaisilla tarvelahjuksilla, jotta meidän ei tarvitse vetkuttaa projektia puuttuvien saranoiden takia. Mene ja tiedä.

Kadonneita lautoja löytyi ja tarvittavia lautoja oli kadonnut. En edelleenkään tiedä, mihin yksi määrämittaan sahattu pystylauta oli kadonnut, mutta nyt niitä yhtäkkiä olikin jopa yksi ylimääräinen. Sen sijaan valmiiksi sahattuja pienempiä lautoja, jotka oli tarkistuslaskettu pariin otteeseen, oli nyt kadonnut yksi. Alan tosissaan epäillä, että Tardis jopa irrallisena puutavarana lipsuu dimensioiden väliin ihan miten sattuu. Siinä vaiheessa, jos valmiita seiniä alkaa katoilla, saatan jo hyppiä seinille. Onneksi nurkissa nyt lojuikin sitten yksi ylimääräinen lauta, josta saimme puuttuvan palasen oveen. Ei tarvinnut jättää ovia siltä osin kesken.

Seuraavaksi onkin tiedossa sitten vähän lisää maalaamista, saranoiden asentamista, ikkunoiden rakentelemista, puhelinluukun väkästelyä, puhelimen virittelemistä... Taitaa olla, että ihan seuraavaksi täytyy tehdä jonkinlainen työvaihelista, jota voimme ryhtyä seuraamaan selkeyden nimissä. Maalikauppaankin pitäisi marssia. Osaakohan myyjä antaa oikean sävyistä sinistä maalia, jos sanon vain "tardiksensininen"?

Luntakin tulla tuprutteli sillä aikaa, kun olimme telakan suojissa. Oli hassua avata ovi ja huomata, että maa tosiaan oli ihan kunnolla valkoisena ja lisää tuli edelleen taivaalta. Valitettavasti meidän piti lopettaa, koska olin lupautunut katsomaan 3-vuotiaan pummilapsen balettiesitystä.

Vaikka minua edelleen harmittaakin, etten saa Tardista jouluksi kotiin, tuntui silti hyvältä päästä pitkästä aikaa telakalle. Vaikka edistyminen onkin hidasta, me kuitenkin edistymme. Vaikka jälkikään ei ole kaikkien taiteen sääntöjen mukaista, kyllä siitä vielä hyvä tulee. Ainakin riittävän hyvä meille.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Uusia seikkailuja tiedossa

Franzensbadin jälkeen on ollut hiljaista reissurintamalla, mutta siviilielämä onkin sitten pitänyt kiireisenä senkin edestä. Olen yrittänyt ylimääräisellä ajalla (onko sellaista?) pitää tätä päiväkirjaa edes vähän enemmän ajan tasalla, mutta urakka vaikuttaa hitusen toivottomalta. Keskiaikaisena leikkitätinä olemisesta ja Franzensbadista sentään olen saanut kirjoitettua. Etenkin Franzensbadin (osa 1, osa 2, osa 3) reissuraportti oli helpotus saada pois roikkumasta, koska se oli ehdottomasti tämän vuoden suurin seikkailu, johon vuoteni huipentui. Samalla tässä on hassusti alkanut jo muotoutua suunnitelmia ensi vuoden seikkailuista menneeseen. Niitä on alkuvuodelle yllättävänkin paljon tiedossa jo nyt.

Alun perin Humalasalon Talvi-illan ja Vapriikki Vintagen piti olla päällekkäin samana viikonloppuna, ja olisi ollut pakko valita, haluanko hypätä keskiajalle hyviin pitoihin ja pitämään hauskaa vai valistamaan väkeä 1700-luvun hienouksista. Ilman Tardista kun emme voi olla kahdessa paikassa samana viikonloppuna. Olimme jo ehtineet jakaa poppoon keskiaikailijoihin ja rokokoohon, mutta universumi olikin puolellamme ja Talvi-illan aikaikkuna oli pakko siirtää viikkoa aikaisemmaksi. Jes! Siitähän aikamatkaajan rajaton riemu repesi: kun seuraava keskiaikaikkuna ei osunutkaan päällekkäin 1700-luvun kanssa ja a) ei tarvitse valita, b) voi osallistua molempiin ja c) enemmän aikamatkaamista on aina enemmän aikamatkaamista kuin vähemmän aikamatkaamista. Sitä paitsi nyt voin viettää syntymäpäivääni sekä keskiajalla että 1700-luvulla ystävieni kanssa - how cool is that?

Loppiaisena pölähdämme vieraisille Hämeen linnaan, niin kuin viime vuonnakin... tai no, oikeastaanhan vuosi oli 1505, mutta kuitenkin. Helmikuussa suuntaamme Olavinlinnaan, mikä on minusta suunnattoman jännittävää, koska silloin Saimaan rantakinoksissa syntyy kuutteja. Kun Hilsu kysyi, mitä olemme menossa linnaan tekemään, oli huvittavaa, kun saattoi kysyä: "Kumpaan linnaan?" Niin niitä tulevia seikkailuita menneeseen vain taas kertyy!

Sitten tietenkin ovat taas Haiharan kartanon perinteiset keväiset naamiohuvit, jotka osuvat tällä kertaa huhtikuun alkupuolelle - orientaalisella teemalla! Jännittävää! Sama viikonloppuna meitä pyydettiin myös Turkuun, mutta valitettavasti se ei taida millään onnistua, sillä tanssiaisvalmistelut pitävät kiireisenä.

Luin myös valtavasta viikinkien maihinnoususta, jota olisi mielenkiintoista mennä seuraamaan. Tämä täytynee ottaa puheeksi Huhuun kanssa. Minähän mieluummin pysyttelen poissa taisteluista, mutta seuraan niitä sivusta kyllä mielenkiinnolla. Tapahtumiin sekaantuminen ei tuntuisi hyvältä, ja toisekseen pääsisin kuitenkin hengestäni.

Joulukin on pian. Tahtoisin jotenkin muistaa aikamatkaajaystäviäni ja kiittää tästä vuodesta ja seikkailuista, joten on varmaan aika viimein laittaa harmaat aivosolut hyrräämään (mistä tulikin mieleen, että pitää mennä hyrräämään helmiä tanssiaisten helmikukkapöytäkoristetta varten) ja keksiä jotain pientä ja mukavaa.

lauantai 21. marraskuuta 2015

Kääks, Don Rosa!

Onhan se niin, että sitä on hyvä olla jokin tervehenkinen, sovelias ja yhteisöllinen harrastus, jossa pääsee kehittämään itseään. Kuten kuorolaulu! Aloitin (muistaakseni) kevättalvella kuorossa kiekumisen tamperelaisen nörttikuoro Pixel Sistersin riveissä. En tiedä, kuinka sovelias harrastus nörttikuoro on, koska ohjelmistostamme voi olla montaa mieltä: elokuva-, tv-sarja-, peli-, anime- yms. nörttien sydäntä lämmittävä musiikki ei ehkä ole sitä kuoro-ohjelmistoa, mikä ensimmäisenä tulee mieleen. Porukka on aivan kertakaikkisen loistavaa, ja ne kehittymismahdollisuudet...? Sanotaan näin, että minun kohdallani suunta on vain ylöspäin.

Tämä kuorovuosi huipentui ehdottomasti Don Rosalle laulamiseen Suomalaisessa Kirjakaupassa. Kuorolaisissa oli melko monta ankistia, joten olimme aivan täpinöissämme. Altto-Maria oli sovittanut meille Tuomas Holopaisen Music Inspired by the Life and Times of Scrooge -levyltä kappaleen The Last Sled, joka kertoo, miten Roope jättää White Agony Creekin taakseen. Kun puskimme tiemme läpi vellovan ihmismassan, asettauduimme kuorokaareen ankkamestarin eteen ja kerroimme, mitä aioimme hänelle laulaa, Rosan ilme oli näkemisen arvoinen. Intron päätteeksi Rosa jo hapuili nenäliinaa, ja ensimmäisten sanojen kohdalla pyyhki silmiään. Jokainen voi sitten itse päätellä syyn ankkamestarin kostuneisiin silmiin.

Hermostuneen ja vireellisesti hieman huojuvaisen esityksemme jälkeen pakenimme paikalta otettuamme yhteiskuvan Don Rosan kanssa. Suomalaiseen tapaan kieltäydyimme paniikissa, kun mestari halusi signeerata meidän kaikkien nuotit. Onneksi yksi kuorolaisista oli signeerausjonossa aivan ensimmäisten joukossa, joten saimme hyvin nopeasti viestin kahvilatukikohtaamme, että olisi syytä tulla takaisin virallisen signeeraustilaisuuden jälkeen, koska Rosa itse niin pyysi. Olimme vielä vähän enemmän fanityttöpaniikissa ja söimme lisää kakkua.

Pienen lahjan kanssa tassuttelimme takaisin kadun toiselle puolelle, kun signeeraustilaisuus läheni loppuaan. Siellä valkohapsinen ankkapiirtäjä yhä edelleen signeerasi, ja oli ihana nähdä, miten fanien kasvot loistivat, kun he poistuivat pöydän äärestä. Kun jonon viimeinenkin oli saanut signeerauksensa, hiippailimme ujoina paikalle. Kun tuli minun vuoroni, totta kai takeltelin sanoissani. Pyysin signeeraukset Roope Ankan elämä ja teot -albumeihin, jotka - hyss! - aion antaa joululahjaksi isälle, joka on aivan mahdoton Ankka-fani ja opetti minutkin lukemaan Akkaria. Tosin niin opetti kyllä äitikin, kun luki niitä minulle pienenä ääneen, ennen kuin opin puhumaan, ja siksi norsu on minulle yhä ruuti (jossain kohtaa norsu sanoo: "Truut!"), mutta enemmän Aku Ankka on minun ja isän juttu nykyään. No, joka tapauksessa tanssahtelin onnesta soikeana pöydän äärestä ja tajusin, että olin aivan yhtä höpsö kuin aikaisemmin katselemani myhäilevät pikkupojat.

Kääk, sain ihan oikeasti tavata Don Rosan! Vinhaa!

Näitä nuotteja ei pestä koskaan!

Kuvaan fotopomppasi myös joku vieras täti poseeraamaan.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Viktoriaaninen viikonloppu Franzensbadissa, osa 3

Illallistanssiaiset olivat koko viikonlopun kohokohta, ja ne jännittivät minua kovasti. Tiesin, että meidät oli plaseerattu illallispöytään, joten istuisin varmasti kaukana essusta. Vaikka perjantai-iltainen illallinen menikin hyvin pöytäkeskusteluineen kaikkineen, en silti voinut sysätä syrjään pöytäkeskusteluja kohtaan potemaani kammoa. Tanssikorttikin aiheutti jälleen kerran sydämentykytyksiä. Kun en yhtään tiennyt, millainen tanssiaiskulttuuri tällä sosieteetilla oli, sekin hermostutti. Millaisia tansseja tanssittaisiin? Osaisinko sittenkään? Entä jos minua pyydettäisiin tanssimaan tansseja, joita en osaisikaan tanssia? Kuinka hyvin herrat tanssisivat? Haettaisiinko minua lainkaan tanssimaan? Niin naurettavaa kuin se olikin, minua pelotti myös se, mitä sociétén naiset ajattelisivat tanssiaispukeutumisestani.

Vaaleansinistä silkkilaahusta varjellen ja 1800-luvun lopun strassitiara kampauksessa keikkuen oli aika suunnata takaisin juhlatalolle. Sydän pamppaili kurkussani, kun astelimme salin oville, ja tunsin täriseväni tanssiaispuvussani. Huomasin jälleen unohtaneeni viuhkan ja tanssitossut. Pahus! En enää lähtisi juoksemaan niitä naapurikorttelista, joten ilman niitä oli pärjättävä. Jo ajatus siitä, ettei minulla ollut viuhkaa mukanani, nosti hien otsalle. Tanssiessa tulisi varmasti kuuma.


Puvut olivat toinen toistaan upeampia. Naiset näyttivät jälleen kerran kuin perhosilta. Tunsin itseni entistä aremmaksi. Jäin parveilemaan essun helmoihin. Yhtäkkiä Peggy-rouva olikin jo vierelläni, tarttui ranteeseeni, nosti hansikoidun käpäläni pystyyn ja törkkäsi viuhkamaisen tanssikortin sormeeni. Noin, nyt olisin valmis keräämään tanssiinkutsuja herroilta. Saman tien Peggy oli jo käskyttänyt miehensä varaamaan minulta heti yhden valssin, ja en tiedä, helpottuiko oloni, kun tiesin, että tanssisin illan aikana ainakin yhden valssin hyvän tanssijan kanssa, vai tekikö tieto minut vain surulliseksi, jos se olisikin ainokainen tanssi, jonka illan aikana saisin pyörähdellä.

Hiljalleen tanssikorttiini kuitenkin ilmestyi nimiä. Vain kahden ensimmäisen tanssisetin tansseja oli mahdollista varata, sillä kolmas setti oli meille kaikista selityksistä huolimatta hieman mysteeri: kaikki kutsuivat niitä kotiljongeiksi, tanssileikeiksi. Myöhemmin illalla selvisi, että pienten leikkien avulla myös toisilleen tuntemattomat pääsisivät tanssimaan keskenään ja tämän lyhyen "kotiljongin" jälkeen tanssittaisiin leikin kautta määräytyneen parin kanssa seuraava tanssi. Sain tanssikorttiini aivan riittävästi tansseja, pääasiassa taaskin valsseja, sekä yhden masurkan.

Tutun kaavan mukaan tanssiaiset alkoivat poloneesilla, jonka tanssiminen on aina yhtä juhlavaa marssimista. Oikeastaan vasta silloin todella tajuaa olevansa oikeasti tanssiaisissa. Valitettavasti en vain taaskaan saanut ketään varaamaan poloneesia ja sen jälkeistä valssia minulta, mutta sain lennosta itselleni parin. Nuori nainen tuli kysymään, jos haluaisin osallistua poloneesiin hänen kanssaan. Totta kai, vaikka hieman riskaabelilta vedolta se tuntuikin viktoriaanisiin tanssiaisiin. Valssia emme sentään tanssineet yhdessä, niin hurjiksi emme heittäytyneet. Poloneesin aikana huomasin kyllä askeltavani röyhkeän ryhdikkäästi välittämättä siitä, mitä muut mahtoivat ajatella tyttöparistamme.

Sitten liitelinkin jo herrasmiesten käsivarsilta toisille. Välillä enemmän sulokkaasti, välillä vähän joutuen avittamaan herraa valssin rytmiin. Kohdalleni osui muutamakin oikein hyvä ja lennokas tanssittaja, ja minähän tanssin onnesta soikeana! Oli ihanaa taas pyörähdellä tanssilattialla kattokruunun alla suurten valssien tahtiin, antaa musiikin pyörteillä ympärillä ja vain seurata sen pyörteissä. Parin valssin päätteeksi pääni oli niin pyörällä, että vain nauroin, kun herra huolestuneena kyseli, olenko kunnossa ja pysynkö pystyssä. Aah, miten en voisi olla kunnossa, kun juuri olin liitää pyörähdellyt ympäri salin kuin kukka meren vaahtoavissa tyrskyissä...!

Muutamaa tanssia en päässyt ensimmäisestä setistä tanssimaankaan. Polkka jäi väliin, mikä ehkä hieman harmitti, mutta toisaalta olisin saattanut vain tyriä sen täydellisesti, joten ehkä hyvä näin. Oli silti suunnattoman hauska katsella, miten iloiset parit tanssia vilistivät pitkin tanssilattiaa. Hah, kuka sanoo, että viktoriaaneilla oli tylsää! Osattiin sitä silloinkin tanssia nopeatempoisia ja hauskoja tansseja. Polkkaa on varmasti hauska tanssia, mutta melkein yhtä hauskaa sitä on katsellakin. Keveää, kuplivaa iloittelua.



Ensimmäisen setin puolivälissä ruotsalaiset tuttavammekin saapuivat paikalle. Olimmekin jo ihmetelleet, missä he oikein viipyivät. Olimme olettaneet, että he saapuisivat viimeistään lauantaiaamuna tanssitunnille, mutta he tulivatkin vasta illan tanssiaisiin - ja sinnekin myöhässä. Raukkaparat olivat eksyneet ja myöhästyivät sen vuoksi niin, että pääsivät mukaan vasta kolmannen valssin kohdalla. En voinut olla hymyilemättä ja kiusoittelematta tuttujamme siitä, miten ruotsalaiset olivat eksyneet viimeksi Viaporissa joulutanssiaisiinkin tullessaan. Kumma kyllä, vielä tämän ystävällismielisen härnäämisenkin jälkeen sain molemmilta ruotsalaisherroilta tanssin tanssikorttiini. Olin hotellilla kampausvuoroani odotellessa purkanut jännitystäni viestittelemällä monsieur B:n kanssa ja valittanut, miten minulla ei nyt ollut vakiopariani The Duke of Kent's Waltziin, kun hän ei ollut paikalla. Nyt opin, että ruotsalaisiin herrasmiehiin voi aina luottaa: sain kuin sainkin ruotsalaisherran tanssimaan The Duke of Kent's Waltzin kanssani, jotten joutunut täysin poikkeamaan perinteistäni.


Ensimmäisen tanssisetin jälkeen käytiin illallispöytään. Essu oli istutettu niinkin kauas kuin toiseen pöytään ja minut Marjaanan viereen tulkkausavuksi. Saimme seuraamme rouva von Nairamin puolisoineen ja tyttärineen sekä Herr K:n, joten olimme mukavassa ja miellyttävässä seurassa. Keskustelukin sujui saksalaisen mutkattomasti, ja paljastuipa sekin, että rouva von Nairamkin oli aikamatkaaja, joka nautti erityisesti viktoriaanisesta ja edvardiaanisesta ajasta mutta myös retkistään valistuksen ajan keittiöihin. Puhuimme tanssiaisista ja ikimuistoisimmista tapahtumistamme. Lupasimme pitää toisemme ajan tasalla mielenkiintoisista tapahtumista. Hänen pieni tyttärensä oli kerrassaan itse suloisuus ja pöydän ehdoton piristys! Illan edetessä ja illallisen venyessä tyttö nojasi kyynärpäillä pöytään väsyneen näköisenä, mutta pisteli ruokansa mukisematta ja ihmettelemättä (siinä, missä minä tökin vaivihkaa sieniä syrjään lautaseni reunalle).

Alkukeitoksi oli vihannesmykykeittoa. Pikkuruinen kulhollinen näytti ensivilkaisulla hitusen ankealta: melkein kirkkaassa liemessä uiskenteli pari lusikan kokoista mykyä sekä eksyneitä porkkananpalasia ja pieniä purjonriekaleita. Keitto ei näyttänyt hääviltä, mutta kun maistoin sitä, maku oli taivaallinen! Olisin voinut helposti nauttia toisenkin kulhollisen herkullista keittoa - vaikka ilman mykyjäkin! Oikeastaan mykyt eivät olleet niin kummoisia, mutta kuuluvat ilmeisesti kiinteästi böömiläiseen keittiöön. Alkukeiton jälkeen tarjoiltiin jotain sienijuttua, josta tosiaan ronkin ansioituneesti jälleen kerran sienet lautaseni syrjälle. Pääruoaksi oli ilmeisesti riistaa tai härkää - no, jotain hienoa lihaa kuitenkin - ja mykyjä. Kasvisvaihtoehtona sain eteeni jälleen sieniä, joita en enää jaksanut närppiä erikseen (paitsi suurimmat löllykät). Sienistä ja speltistä oli tehty soma kakkunen. Mutta jälkiruoka! Se oli hyvää, ja sitä oli aivan liian vähän! Vadelmasorbettia, kermavaahtoa, koristeena mintunlehti. Mmm! Pahus, harvoin olen saanut niin hyvää sorbettia. Yritin syödä mahdollisimman pieniä lusikallisia, jotta tuo makuhermoja hellivä herkku olisi kestänyt pitempään, mutta silti se loppui aivan liian nopeasti.

Illallisen jälkeen esiliinakin ilmaantui paikalle kertomaan kuulumisia omasta pöydästään. Hän kuulemma istui ruotsalaisten ja itsensä markiisittaren kanssa. Tyynen rauhallisesti hän ilmoitti kutsuneensa markiisittaren kevätmaskeraadiimme (myös markiisitar oli paljastunut aikamatkaajaksi), ja minä olisin varmasti vetäissyt juomat nenääni, jos olisin juuri sillä hetkellä sattunut jotain siemailemaan. Jestas sentään, itse markiisitar meidän tanssiaisissamme! Olin jo purskauttaa kauhuissani essulle, ettei hän voinut noin vain mennä kutsumaan markiisittaren kaltaisia henkilöitä pieniin, vaatimattomiin tanssiaisiimme, mutta tajusin, että kyllä hän voi, juuri niin hän oli tehnyt ja että se oli juuri niin essumainen teko kuin vain saattoi olla. Aloin jo hermostuksissani pohtia, miten kohentaa tanssiaistemme profiilia, kunnes tajusin, että se ei ollut tämän hetken murhe, ei yksin minun kontollani ja että oikeastaan tanssiaisemme ovat oikein hienot ja mukavat.

Essu ihmettelee, miksi puhun hänestä aina kuin
ankarasta kotiopettajattaresta. Tämän kuvan
nähtyään hän ymmärsi vähän paremmin.
Essu on paras!

Päädyin illan aikana tanssimaan masurkkaakin. Tai no, ehkä sitä ei voi kutsua tanssimiseksi. Olin aivan järkyttävän huono ja elegantin loikahtelun sijaan pikemminkin onnuin ja konkkasin pitkin parkettia pyydellen anteeksi pariltani. Herrasmiehen tavoin hän rauhoitteli, etten minä nyt niin huono ollut, tarvitsisin vain hieman harjoitusta. Sanoin hänelle, että hän oli joko liian kohtelias tai sitten valehtelija. Hymyillen veitikkamaisesti harmaantunut herrasmies vastasi olevansa herrasmies ja siksi taitavansa valkoisten valheiden taidon. Minä opin tästä, että ilman kunnon treeniä en jalallanikaan astu masurkkalattialle, jos ei ole pakko.

Tanssin myös vallan herttaisen miehen kanssa. Hän oli hieman iso ja kömpelö ja jo heti alkuun pahoitteli, ettei hän osannut tanssia eikä juurikaan puhua englantia. Tämäkin mies oli valehtelija! Oli totta, että englantia hän ei juuri puhunut, mutta tanssia hän kyllä osasi aivan mukiinmenevästi. Yritin kertoa hänelle, että turhaan hän pyyteli anteeksi tanssitaidottomuuttaan: olin kohdannut niin paljon miehiä, jotka eivät todellakaan osanneet tanssia, että tiesin kyllä, mitä se tarkoitti. Valssimme pulputin hänelle englanniksi kehuja, ja miesparka hädissään saattoi minut Peggy-rouvan luo. Kerroin Peggylle, mistä oli kyse, ja hän ystävällisesti tulkkasi tanssiparilleni, mitä olin sanonut. Miesrukka kiitteli punastuen. Tai ehkä hän punoitti läkähtymistään tanssimme jälkeen, tiedä häntä. Minulle kuitenkin tuli hyvä mieli, kun sain Peggyn välityksellä kiittää herraa mukavasta tanssista ja valaa häneen ehkä hieman itseluottamusta sanoillani. Hän oli niin herttainen!

Ensimmäinen ruotsalaisherra tanssitti minua valssin pyörteissä pitkin lattiaa, ja se oli suorastaan huumaavaa. En pystynyt kätkemään pirskahtelevaa iloani vauhdikkaasta valssista. Illan päätteeksi daamit saivat jokainen mitalin annettavaksi tanssiaisten kuninkaalle, ja minä valitsin hänet. Monia muitakin hyviä ehdokkaita olisi ollut, mutta en enää muistanut heidän nimiään enkä erottanut frakkipukuisia herroja toisistaan. Kun sain ruotsalaisen partnerin vielä The Duke of Kent's Waltziinkin, saatoin todeta, että ruotsalaisiin herrasmiehiin saattoi aina luottaa: he kyllä pelastaisivat neidon pulasta, jos kyse oli tanssiaisista!

Kolmas setti kotiljonkileikkeineen oli hämärä, mutta idea selkisi hiljaksiin, kun touhua seurasi. Tanssijoille jaettiin esimerkiksi tietty väri - daameille pieni viuhka ja herroille kukka tai nauha - ja parin tuli löytää toisensa. Siis hieman kuin rusettiluistelua ilman rusetteja ja luistelua. Taas kerran Peggy-rouva oli yhtäkkiä kärppänä edessäni ja tarjosi minulle pientä lasipulloa. Hämmennyksekseni jouduin mukaan peliin. Minulle oli juuri työnnetty kukkaistuoksuinen hajuvesipullo. Jollakulla herroista oli hajuveteeni kastettu lehdykkä. Olin aivan kauhuissani. Meidän pitäisi löytää toisemme hajun perusteella. Ei minulla ole hajuaistia! Mainiota... Kuljeskelin joukossa tarjoten pulloani herroille tuoksuteltavaksi. Tuoksuni oli vaikea. Ruusut, orvokit, kielo ja laventeli löysivät toisensa melko vaivatta. Kukaan ei tuntunut tunnistavan tuoksuani samaksi kuin lehdykässään. Lopulta Peggy sysäsi vanhan preussilaisen upseerin eteeni ja ilmoitti, että olimme pari. Olin ollut orkidea. Laskin pulloni pöydälle essun huomaan ja astelin tanssilattialle.

Vanha upseeriparka! Valssi oli pitkä kuin nälkävuosi, ja jossain vaiheessa olin varma, että herra kupsahtaisi aivan juuri. Hänkin jännitti tanssimista kovasti ja piti silmät tiukasti naulittuina jonnekin kaukaisuuteen keskittyessään tanssittamaan minua ympäri lattiaa. Urhoollisesti hän pyöritti minua, vaikka pyöriminen selvästi heikotti häntä. Rauhoittelin, ettei meidän tarvinnut pyöriä koko ajan ja että voisimme tanssia aivan hyvin rauhallisemmin. Tanssin lopuksi talutin punakan ja huohottavan, vanhan upseerin tanssilattialta tukien häntä kevyesti, kun hänen askelensa hoipersivat. Sinnikkäästi hän kuitenkin tanssi loppuun asti, vaikka olisimme aivan hyvin voineet jättää valssin kesken.

Peggy-rouvan mies sen sijaan yritti kovasti päästä minusta eroon, kun tanssimme toista valssiamme kotiljonkien yhteen saattamina. Hän pahoitteli tanssittavansa minut vaimonsa luo ja jättävänsä minut hänen seuraansa, koska valssi oli niin pitkä. Juuri, kun olimme vain kolmisen metrin päässä tanssilattian äärellä istuvasta Peggystä, Peggy nousi ja kiersi toiselle puolelle lattiaa. Lutz-parka huokaisi epätoivoisena ja jatkoi tanssittamistani. Kun taas olimme melkein Peggyn kohdalla, hän otti ja käveli tyystin pois tanssilattian ääreltä illallispöytien väliin. Niin me sinnittelimme sitkeästi Lutzin kanssa tanssin loppuun, vaikka minun kävikin hieman sääliksi tanssittajaani.


Olin kinunnut essulta uuden tanssiaispuvun, koska olin etikettiin tutustuessani todennut, etten naimattomana naisena voinut käyttää leiskuvanpunaista pukuani tanssiaispukuna, koska se ei todellakaan ollut "light and gay". Essu muistutti, että minullahan oli vaaleansininen 1880-luvun tanssiaispuku, jota olin käyttänyt ensimmäisissä oskariaanisissa tanssiaisissani Tukholmassa, mutta se tuntui niin kovin lapsekkaalta ja jäykältä - eikä siinä ollut edes kunnon perää! Niinpä essu sitten taipui kuin taipuikin ompelemaan minulle uuden, silkkisen tanssiaispuvun, josta tuli mielestäni varsin "light and gay" ilman pelkäämääni tyllipalloefektiä. Vaaleansinistä silkkiä ja sinivihertävää, kirjailtua pitsiä samppanjanvärisin kukkakoristein. Emme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, ovatko kukat kamelioita vai orkideoja. Essun mielestä kamelioita, mutta en halua olla kamelianainen! Essu tosin mutisi, että essuna hänen on pian otettava epätoivoisetkin keinot (kameliat) käyttöönsä. Mitä lie silläkin tarkoitti... Puku kuitenkin oli aikas ihana ja toi mieleeni kukkaset veden kuohuissa. Niinpä puku saikin kaksi lempinimeä: Kamelianainen ja Pieni merenneito. Pieni kameliamerenneito?



Kaiken kaikkiaan ilta oli oikein hauska. Päivä oli kuitenkin ollut pitkä, ja väsymys alkoi painaa kolmannen setin aikana. Olin myös huomaamattani tanssinut koko illan koroissa, mitä en ole koskaan aikaisemmin tehnyt. Jalkapohjiani särki, ja seisominen alkoi olla tuskallista. Muutenkin oloni oli kummallinen: koko kroppaani väsytti ja särki, erityisesti vatsaa ja lantionseutua. Arvelin sen johtuvan vain korsetista, mutta olin silti valmis lähtemään hotellille, kun kiitossanat tanssiaisten päätteeksi oli lausuttu ja uudet ystävät hyvästelty.


Jotta kaikki ei olisi niin höttöistä tanssiaisunelmaa, sain hotellilla hyvin nopeasti selityksen heikkoon olooni: riisuessani sain vastaani veriset alusvaatteet. En keksi mystiselle verenvuodolle mitään vedenpitävää selitystä, mutta korsettia olisi helppo syyttää. Ehkä vedessä sittenkin oli jotain, mikä raastoi sisuskalujani? Tai sitten kuitenkin olin epävakaa paradoksi, ja tällä kertaa se ilmeni näin. Ota siitä sitten selvää, mutta tanssiaispukupyykkiä olisi luvassa, kun pääsisin kotiin. Käytyäni pesulla, levitettyäni vaatteeni tuulettumaan ja juotuani lisää vettä vetäydyin petiin hitusen huonovointisena mutta silti tyytyväisenä päivään. Se oli mennyt paljon paremmin kuin olin pelännyt: ihmiset olivat mukavia, meidät oli otettu lämpimästi vastaan, olin saanut jutella, tanssia ja pitää hauskaa. Ei siis lainkaan pöhkömpi reissu, vaikka vuode nyt tuntuikin keinuvan ja huone pyörivän villisti, kun suljin silmäni. Kyllä se siitä tasoittuisi.

Viktoriaaninen viikonloppu Franzensbadissa, osa 2

Näin vain jotain häilyviä unia, mutta ne eivät tavoittaneet mieltäni kunnolla. Kun kuulin herätyskellon soivan ja essun nousevan vuoteestaan, palasin tähän maailmaan kuin tyhjästä pimeydestä tietämättä, kuinka pitkään olin nukkunut. Hetken aikaa minulle oli hämärää, missä oikein olin, mutta pian muistin: 1880-luku, Franzensbad. Piti toimia rivakasti, herätä, nousta ylös, hoitaa aamutoimet ja aamiaisen jälkeen ryhtyä pukeutumaan tanssituntia ja kävelyä varten. Oli pakko sulkea silmät vielä pariksi sekunniksi, hengittää syvään ja itseään niskasta kiinni ottaen kampeutua mukavasta vuoteesta.

Tanssitunnin puitteet olivat vähän toiset kuin Hervannan treeniluolalla.


Vaikka essu käy kuin atomikello, minun on silti pakko ihailla maailmankuulua saksalaista täsmällisyyttä. Myöhästyimme tanssitunnilta vain minuutin tai pari (koska minun piti päästä vielä vessaan), ja siellä oli jo salissa menossa täysi viktoriaaninen lämmittely nilkanpyörittelyineen. Luikahdimme vaivihkaa takariviin kuin olisimme koko ajan olleet siellä. Nilkkoja pyöritellessäni huomasin, että olin unohtanut viuhkan ja tanssitossut hotellille - molemmat tanssitunnilla varsin hyödyllisiä kapistuksia.

Harjoittelimme illan tanssiaisia varten solatanssia nimeltä The Duke of Kent's Waltz, solavalssia, jonka olen aina tanssinut monsieur B:n (joka muuten oli ensimmäinen, joka kutsui minua Aïdaksi - hmm?) kanssa Tukholman oopperan tanssiaisissa. Sola oli aivan liian pitkä. En kuullut mitään saksankielisestä opetuksesta, vaikken siitä mitään olisi luultavasti ymmärtänytkään. Välillä, melko useinkin minusta tuntui, etteivät saksalaisetkaan oikein ymmärtäneet. Yritin kuitenkin parhaani mukaan tulkata ohjeita Marjaanalle. Tässä tietenkin sekoitti se, että saksalaiset tanssivat hieman eri versiota kuin mitä me aavistuksen pohjoisemmassa. Opettaja kyllä kävi ystävällisesti välillä kysymässä, oliko kaikki hyvin ja olimmeko ymmärtäneet. Aluksi jaksoin hymyillä ja valehtelin sujuvasti kaiken olevan hienosti ja kysyin selvennystä pariin epäselvään kohtaan. Loppua kohti jaksoin enää vain vakuutella, että kaikki sujui hyvin. Kun minulle tultiin kolmatta kertaa selittämään, miten solatanssi toimii, minun oli pakko sanoa, että sola on kyllä tuttu asia, koska olen Suomessa opettanut solatansseja.

Koska kärsivällisyys on tunnetusti heikoimpia hyveitäni, minusta lyhyen ja yksinkertaisen tanssin hinkkaamiseen tuntui kuluvan suhteettoman paljon aikaa. Onneksi solassa vastaan tuli todellinen piristys ja tanssituntini pelastus: hauskannäköinen, puhelias herra K. Pitkä, laiha, hieman honkkeli, hauskat kasvot ja ruskeat hiukset jo siinä vaiheessa tanssiharjoituksia hieman sekaisin. Hän päätyi kääntämään meille ohjeita, ja kun hän tulkkasi meille "...and then a step to the right", hänen kasvoilleen levisi vinkeä virnistys. "Hey, is this the Time Warp?" hän naurahti kuiskaten puolittain puoleeni kumartuneena. Tämä tuli täytenä yllätyksenä. En olettanut kuulevani noita sanoja kesken viktoriaanisen tanssitunnin. Heh, toinen aikamatkaaja. "With your hands on your hips", vastasin ja virnistin takaisin. Hihittelimme ja lauloimme puoliääneen Let's do the Time Warpia tanssien haparoiden koreografiaa ja saaden osaksemme paheksuvia katseita. Ryhdistäydyimme ja yritimme taas näyttää vakavilta viktoriaaneilta. Olin tainnut paljastua toiselle aikamatkaajalle, ja ajatus huvitti minua suuresti. Herr K pyysi meitä liittymään seurueeseensa kävelylle. Sisäisen hepulin voimin jaksoin loppuun asti.

Herrasväkeä tanssitunnin päätteeksi.

Seurueemme marjopuurotädit: Marjaana ja essu.


Minä tanssitunnin jälkeisessä hehkussa, sillä
hienot naiset eivät hikoile vaan hehkuvat.

Olin enemmän kuin kiitollinen, kun saliin kannettiin tunnin päätteeksi vettä. Yli tunnin verran tanssimista sisätiloissa ilman viuhkaa puvussa, joka on tarkoitettu ulkoilemiseen kirpeässä syysilmassa. Kuusi metriä villaa oli ehkä hieman liikaa tanssimiseen. Minun oli jo aikaisemmin ollut pakko riisua hattuni, vaikka tiesin sen venyttävän etiketin rajoja. Jo käytännön syistäkin se oli fiksumpaa, koska käden ali olisi ollut huomattavasti hankalampi tanssia sulkahattu päässä, kun pari ei juuri ollut minua pidempi. Joten kun tuli aika suunnata puistoon kävelylle, olin heti kärkijoukossa karkaamassa raittiiseen ilmaan.

Herr K oli kadonnut jonnekin, joten lähdimme matkaan edellisillan tuttavuuksiemme kanssa. Kävelimme hiljaksiin ja keskustelimme niitä näitä säästä ja sen sellaisesta. Ihastelin kaupungin kauneutta, sillä vasta nyt minulle alkoi valjeta, miten ihmeellinen paikka se oli. Olinhan tähän asti nähnyt vain sen, mitä olin ehtinyt kuikuilla kiiruhtaessamme rautatieasemalta hotellille tai hotellilta juhlatalolle. Kaupungin keskustaa reunustivat valtavan kauniit puistot. Oranssinruskea lehtimatto peitti paikoin muhkeana vielä viheriöivää nurmea. Suuri osa puista oli jo paljaita, vaikka oli verrattain lämmin. Varmasti ainakin pari astetta yli +10 asteen. Yöllä oli satanut, ja kaikkialla oli hieman kosteaa, mutta onneksi sade ei yllättänyt meitä kesken promenaadimme.

Pääkadun päässä kohosi pientä temppeliä muistuttava, vaaleankelta-valkoinen rakennus. Sen ikkunoissa keltaiset verhot saivat koko rakennuksen näyttämään enemmän huvimajalta, aivan kuin muistuttivat leppeistä kesätuulista ja kirkkaasta auringosta, jota pakeneville läkähtyneille tämä pikkuinen temppeli tarjosi viileää suojaa. Oliko se jonkinlainen kappeli? Uteliaisuuteni heräsi, mutten ollut aivan varma, saiko rakennukseen astua sisään, vaikka sen ovet olivatkin kutsuvasti auki. Venyttelin kaulaani uteliaana nähdäkseni verhojen lomasta sisään. Kun aikalaiset astuivat sisään hiljaisin askelin, uskalsin minäkin ilmoittaa essulle meneväni myös. Tahdoin nähdä, mitä siellä oli.

Terveyden temppeli

Sisällä oli autuaan rauhallinen tunnelma, ja pienen, pyöreän rakennuksen keskellä pulputti lähde. Niin tietenkin! Yksi Franzensbadin kahdestakymmenestäneljästä parantavasta lähteestä. Ihmiset polvistuivat lähteen äärelle ja täyttivät kuppinsa, maistoivat vettä odottaen hartaina ihmeitä - ja irvistelivät. Tahdoin ehdottomasti maistaa! Peggy-rouva ja Marjaana kumpikin valittelivat, että vesi maistui kamalalta, mutta haisi vielä pahemmalta, mikä rehellisesti sanottuna vain innosti minua. Polvistuin lähteen ääreen ja täytin Peggy-rouvalta lainaamani juoma-astian. Vesi oli ruskeaa, aivan samanlaista kuin olin joskus vaelluksella juonut suosta, todennäköisesti ei siis mitään haitallista. Maku oli erikoinen. Ei varsinaisesti kovin paha, mutta tarpeeksi paha ollakseen terveysvettä.

Franzensbadin lähteiden terveysvaikutukset on tunnettu vuosisatoja, ja sen lähteiden parantavaa vettä on myyty huimia määriä. Veden mineraalipitoisuuden ja siihen liuenneen hiilidioksidin verrattain korkean määrän uskotaan laskevan verenpainetta, lievittävän kroonisia tulehduksia, auttavan reumaan ja vilkastuttavan verenkiertoa. Muun muassa. 24 lähdettä, joka vaivaan varmasti omansa. Ei tarvinne sanoa, että suhtaudun tähän hieman skeptisesti. Toisaalta 1880-luvun lääketiede... Siihen on terveellistäkin suhtautua skeptisesti. No, Franzensbad joka tapauksessa on oman aikansa suosituimpia kylpylöitä.

Hieman kauempana kohosi suurempi rakennus, melko mahtipontisen näköinen julkisivultaan. Suurempi terveyden temppeli. Sen kaikuvassa, ainokaisessa, ovaalinmuotoisessa huoneessa ihmiset kulkivat kuin kirjastossa, pysähtyivät tervehtimään tuttaviaan ja vaihtamaan pari sanaa, kyselemään vointia. Tilan keskellä nökötti kaksi särmikästä lasisäiliötä, joissa lähdevesi pulppusi ja poreili. Huoneen reunalla joku nainen piti korukojua: varmaan koruillakin oli parantavia voimia, en jäänyt ottamaan selvää. Eräät rouvat maistelivat juuri toisen lähteen vettä ja keskustelivat siitä. Kireistä kasvojen ilmeistä arvasin, ettei vesi maistunut järin herkulliselta. Rohkaisin mieleni ja astelin heidän luokseen, pahoittelin ja pyysin saada maistaa vettä. Nainen sysäsi lasin minulle mielellään, ja siemaisin vettä. Huh, miten mineraalipitoista! Suolainen maku pisti läpi, ja vesi jätti jälkeensä lipevän kalvon. Nieleskelin hieman ja yritin hymyillä. Mitä ihmettä olin mennyt nielemään? Voisiko se olla vaarallista? Miksi minun piti aina saada maistaa kaikkea?

Minusta tässä oli jotain epäilyttävän steampunkahtavaa.

Uteliaisuuteni heräsi. Oliko todella niin, että pahanmakuinen vesi oli terveellistä? Mikä oli saanut ihmiset uskomaan niin? Olikohan aihetta oikeasti tutkittu vai oletettiinko vain, että veden piti erikoisen makunsa vuoksi olla terveysvaikutteista? Eihän mikään lääke maistunut hyvältä? Olin junamatkalla lukenut Tohtorin vanhoja muistiinpanoja tohtori Bloomin hyvin häiriintyneestä tuberkuloosiklinikasta 1700-luvulla, ja ajatuskin parantoloista sai niskavillani pörhistymään. Vainoharhaisuuksissani aloin jo kehitellä teorioita, mitä ihmiset tosiasiassa kaatoivat sisuksiinsa parantumisen toivossa. Miten yhden kaupungin vedestä oli tullutkin sellainen hitti, että sitä myytiin ympäri Eurooppaa aivan tolkuttomia määriä? Niin vesi pääsi leviämään ja se mahdollinen jokin veden mukana. Painoin nenäni niin liki lasia kuin kehtasin ja tuijotin pyörteilevää vettä. Käskin itseäni lopettamaan kauhuskenaarioiden kutomisen ja muistamaan, että ihmiset 1800-luvulla nyt vain olivat todella omituisia ja uskoivat ties mihin. Päätin nauttia leppoisasta matkastani ja unohtaa hölmöt teoriani.


Essu löysi mielenkiintoisen pumppauskaavion.

Yhtäkkiä huomasin kaikkien muiden kadonneen. Kiiruhdin askeleitani ja säntäsin turnyyri pomppien hallin halki pihalle. Seurueemme oli hyvää vauhtia jatkamassa matkaansa, ja kävelin reippaasti heidän peräänsä unohtaen essun ja Marjaanan jälkeeni. Pian essu saapuikin Peggy-rouvan miehen saattelemana. Tyypillistä. Essun onnistuu aina löytää herrasmiehet. Ehkä hän vain malttaa olla viilettämättä paikasta toiseen, kuten minä, ja antaa herrasmiehille tilaisuuden liittyä hänen seuraansa.


Öh, tuota... Mutta kun trötöhattu!

Vakavamielinen kävelypotretti.

Kirimme kiinni karkaamaan päässyttä pääjoukkoa.  

Essu promeneerasi asiaankuuluvasti
herraseurassa, kun minä sinkoilin innoissani
pitkin puistoa hieman jäljessä.

Keskustelu virtasi vuolaana.

Rakastin promeneeraustunnelmaa! Olin niin onnellinen. Sain vain kävellä puiston hiekkateitä kaikessa rauhassa, kuunnella soljuvaa keskustelua, jota essu kävi edelläni tapahtuman isännän kanssa. Ilma oli kosteaa muttei liian kylmää, helppoa hengittää. Minua lämmitti suuresti se, miten lämpimästi meidät oli otettu vastaan. Saksalaiset isäntämme olivat hyvin ystävällisiä ja huomaavaisia. Aina joku hakeutui seuraamme, eikä meidän tarvinnut möllöttää keskenämme. Keskusteltavaa oli aina. Aina joku piti meidät ajan tasalla siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Minulle tuli olo, että meistä huolehdittiin, ja se tuntui mukavalta. Oli mukavaa olla tervetullut.

Kävelyn päätteeksi meidän oli tarkoitus nauttia iltapäiväteetä hotelli Imperialin ravintolassa, mutta saavuimme perille jo niin hyvissä ajoin, että emme oikein tienneet, mitä tehdä. Ilmoitimme Peggy-rouvalle, että emme jäisi odottamaan teetä vaan lähtisimme tutkimaan Café Illusion Historya, joka oli aivan hotellimme nurkilla. Luonnollisesti kahvilan nimi veti aikamatkaajia puoleensa. Pettymykseksemme paikka ei kuitenkaan tarjonnut sivistynyttä iltapäiväteetä vaan kun essu pikaisesti työnsi nokkansa ovesta sisään, paljastui, että kyse oli enemmänkin pubista. Pyörsimme takaisin puistoon kuluttamaan aikaa ennen Imperialin iltapäiväteetä. Pohdiskelin, mitä selittäisin Peggy-rouvalle nolosta seikkailustamme.

Essun silkkisamettinen kävelypuku hehkui kuin jalokivi.

Syksyinen puisto sai minut hyppelehtimään onnesta, vaikka sen yritin peittääkin. Rakastan syksyisiä puistoja! Täällä puustokin oli niin erilainen verrattuna kotinurkkiin, että ruska hehkui aivan eri värisenä. Tammenlehtiä oli kaikkialla - ja tammenterhoja! Kun erkanimme muusta seurueesta, minä intouduin päästelemään intovimpulointihöyryjä. Essun pidellessä silkkisamettista pyrstöään sitä kuralta varjellen ja katsellessa menoani sulkahattu kutreilla keikkuen tunsin välillä olevani viktoriaanisen kotiopettajattareni kanssa kävelyllä.

Lehtimeri kutsui poikkeamaan polulta.

"Essu, katso, miten iso puu! Se on ihanan vanha!"


Takaisin viktoriaanisessa ruodussa.

Essu piti tahtia yllä.

Franzensbadin kadut olivat kuin parhaatkin historiallisen draamaelokuvan kulissit. Pienemmät kadut olivat hiljaisia ja autioita, ja niillä kaikuivat vain meidän askeleemme. Jopa aavistuksen aavemaista minusta. Pääkadulla sentään oli elämää. Ihmiset pysähtyivät tervehtimään ja ihmettelemään uusia kasvoja.



Löysimme böömiläisten hattivattien ilmapuntarin.

Törmäsimme uudestaan Peggy-rouvaan. Ilmeisesti muutkin olivat kyllästyneet odottelemaan tuntia hotellin edustalla ennen teekattausta. Peggyn mies oli löytänyt maasta hattuneulan, ja Peggy tiedustelikin, oliko se kenties minun, kun kukaan muu ei ollut tunnistanut sitä omakseen. Olihan tuo minun hattuneulani, jota olin lainannut Marjaanalle. Oma hattuni kun pysyi vallan hyvin päässä ilman neulaakin. Olin hyvin kiitollinen, että hattuneulani löytyi, sillä olin ostanut sen rakkaalta gouvernante Astridilta Isonkyrön markkinoilta 1700-luvulla enkä olisi suonut sen hukkuvan.

Pääkadun päässä pientä aukiota reunustivat pikkuiset puodit, joista saattoi ostaa kaikenlaisia pieniä muistoesineitä sekä paikallista herkkua, oplatkeja. Oplatkyt ovat ohuita, rapeita vohveleita, joissa on ohuelti täytettä: vaniljaa, suklaata, pähkinää... Niiden sanotaan syntyneen vahingossa 1300-luvulla, kun leipuri apureineen raatoi yömyöhään kirkon öylättitilauksen kanssa ja nautti hieman liikaa simaa pysyäkseen hereillä. Kun taikinaa valui aivan liikaa, öyläteistä tulikin liian suuria, ja leipuri vei ne kotiin lapsilleen, jotka ihastuivat niihin heti, kuten myös naapurit. Oplatkien voittokulku alkoi. Itse vohvelin maku tosiaankin on kuin öylätissä, mutta ohut täyte tekee siitä hauskan ja rapean haukkailtavan. Pienen lautasen kokoisena mutta muutaman paperin paksuisena se myös näyttää todella viehättävältä ja keveältä. Haukkasin maistiaisen Marjaanan vaniljaoplatkysta, rakastuin päätä pahkaa ja harmittelin, etten tullut ostaneeksi omaa.

Puotien luona tapasimme myös aikamatkaaja Herr K:n uudelleen. Hän touhotti kovasti puodeista, iltapäiväteestä ja siitä, miten hänen pitäisi viedä lapsille tuliaisiksi oplatkeja, joita he niin rakastivat. Kello oli vihdoin sen verran, että suuntasimme uudemman kerran askeleemme kohti Imperialia. Tällä kertaa Herr K toimitti seurueemme herran virkaa ja saatteli meidät puiston halki hotellille iloisesti rupatellen. Hän jopa lupasi istua seuraamme teelle, kunhan olisi vain ensin käynyt viemässä oplatkyrasiat huoneeseensa ja vaihtamassa pikaisesti vaatteensa.


Hotelli Imperialin ravintola


Istuuduimme pöytään odottamaan. Pöytäämme istui myös mukava nainen, joka oli ennenkin ollut tekemisissä suomalaisten kanssa ilmeisesti liikeasioissa. Hieman hitaasti syttynyt keskustelu kyti, kun odotimme ties kuinka kauan teetämme. Kahvia tarjottiin ensimmäisenä, ja me teenjuojat saimme odottaa vielä pitkään sen jälkeen omaa höyryävää kupillistamme. Täytyy myöntää, että olin hieman puulla päähän lyöty, kun eteeni viimein kiikutettiin kuumaa vettä kannussa, teepussi ja sitruunanlohko puristimissa. Pussiteetä viktoriaanisella iltapäiväteellä? Ennenkuulumatonta! Huljuttelin pussiani nyreänä pienessä pannussa ja yritin olla olematta kovin pettynyt iltapäiväteehetkeeni, jolle olin huomaamattani asettanut kovat odotukset. No, ehkä korjaan asian sitten seuraavalla kerralla Lontoossa.

Hotel Imperial

Teen päätteeksi lähdimme takaisin omalle hotellillemme valmistautuaksemme illan tanssiaisiin. Meillä oli kuitenkin vielä hieman aikaa, joten nautimme ulkoilmasta kävelemällä keskustassa. Tutustuimme muun muassa viehättävään, pieneen kirkkoon, jossa kävimme sisälläkin, sekä löysimme asunnon, jossa Beethoven oli majaillut käydessään aikoinaan Franzensbadissa hieman yli 40-vuotiaana.




Kylään Beethovenille? Olin vain 70 vuotta myöhässä. 

Viimein oli kuitenkin aika palata hotellille vaihtamaan vaatteita ja kohentamaan kampauksia iltaa varten. En olisi millään tahtonut luopua kävelypuvustani, johon olin ihastunut täysin. Illan tanssiaiset jännittivät minua kovasti.

Tässä vielä muutamia piirroksia ja ilmakuvia, joita löysin vanhasta ja vähän uudemmasta Franzensbadista. Kaupunki ei ole kauheasti muuttunut ajan saatossa. Valloittava paikka, kertakaikkiaan.