maanantai 1. joulukuuta 2014

Wiaporin adventtitanssiaiset

Wiaporin joulutanssiaisista on tullut jo jonkinlainen perinne, ja aina ensimmäisenä adventtina aikamatkaajakollektiivimme pakkaa pakaasinsa ja suuntaa 1700-luvulle juhlistamaan alkavaa joulua. Viaporin muurien suojissa ensimmäistä adventtia juhlistavat yhdessä niin upseerit, muu sotaväki kuin siviilitkin porvareista säätyläisiin. Tanssiaisiin kokoontuu väkeä ympäri valtakunnan itäisen osan: raskasta taivalta taitetaan halki maan vaivoja säästämättä. Uskaltavatpa jotkut jopa ylittää talvisen meren ja liittyä aina pääkaupungista asti yhteiseen adventtijuhlaan.

Tänä vuonna olin erityisen iloinen saadessani kuulla tukholmalaisten aikamatkaajaystäviemmekin aikomuksesta matkata Wiaporiin. Nuoren naisen turhamaisuuteni totta kai heräsi tässä vaiheessa, ja uusi puku alkoi tuntua aivan välttämättömältä, vaikka olin ajatellut meneväni tanssiaisiin vanhalla mekolla sen kummempia stressaamatta. Mutta kun ruotsalaisia! Niinpä Ikean pussilakanasetti kaivettiin kaapista, etsittiin sopiva referenssikuva säilyneestä puvusta, pyydettiin essulta kaavani lainaan ja linnoittauduttiin ompeluhuoneeseen pähkäilemään. Viikossa pussilakanasetti muuttui 1780-luvun robe à l'anglaiseksi. Suuri kiitos kuuluu Huhuulle, joka käytännössä teki puvun kokonaan, kun minä katsoin vierestä ja yritin parhaani mukaan auttaa.

Tällä kertaa lähdin matkaan esiliinani kanssa. Hän on tottunut aikamatkaaja, jonka kokemusta ja tietämystä me muut ihailemme. Esiliinani kanssa olen päässyt niin Kristinehovin kartanon kuin Svartsjön linnan kustaviaanisiin tanssiaisiin sekä myös kahdesti Tukholman Kuninkaallisen oopperan taianomaisiin 1880-luvun tanssiaisiin. Tällä kertaa retkemme veivät meidät Sinebrychoffeille ihastelemaan heidän taidekokoelmaansa ja sen jälkeen Ekbergille pitkälle lounaalle. Minulta ei varsinaisesti kysytty, kun esiliinani jo tilasi minulle jälkiruoaksi kuuluisaa kaakaota ja tuhatlehtileivoksen. Nam, mitä kaakaota!

Ekbergiltä lyllersimme vatsat pinkeinä tapaamaan E:tä. Pyrstösulkienmetsästyksen jälkeen essu jättikin minut E:n huomaan, ja pääsimme karkaamaan teen äärelle. E kuuli jossain myös Tardiksen huminan, ja totta kai pyörimme villisti ympärillemme kuikuillen, jos jotain olisi näkynyt, mutta ei, tällä kertaa saimme tyytyä vain kuuloharhahavaintoon. Oli harmillista, ettei E tällä kertaa päässyt mukaamme 1700-luvulle, mutta näitä reissujahan tulee vielä, joten toivon mukaan seuraavalla kerralla sitten.

Aamulla heräsin 1780-luvulla. Hiukset sähertyivät aikakaudelle tyypillisellä hedgehog-kampaukselle, jonka kruunuksi essu iski pellavaisen konkkaronkkamyssyn, jotta olisin säädyllisesti pukeutunut, kun kulkisin pitkin Viaporin katuja. Viipotin rantaan vastaanottamaan yhden aivan ensimmäistä kertaa aikamatkalla olevan tyttösen, myssytin hänet ja säntäsin seuraamaan sotilaiden kulkuetta. Tarvoimme läpi räntäsateen rummun päristessä ja pillin soittaessa hilpeää marssimusiikkia, joka sai minut tanssahtelemaan. Naureskelimme ja naljailimme keskenämme sotilaiden hännillä ystävieni kanssa. Suurena viisautena Muskotin luutisti lohkaisi: "Homo homini baa. Ihminen on ihmiselle lammas."

Koko linnoituksen väki tuntui kerääntyneen kuuntelemaan kuninkaan antamaa joulujulistusta. Kuningas vaikuttaa joka vuosi yhä enenevissä määrin hermoheikolta, ja epäilenkin, että jokin on varmasti vialla. Tänä vuonna kuningas epäili valtakuntansa joutuneen vieraan uhan kohteeksi, mutta kyseessä olikin vain tiernapoikaesitys, jonka kolmea kuningasta Kustaa-poloinen niin säikähti... Jep, selvä hermoraunio. Haluaisinpa tietää, mikä kuningasta vainoaa. Koska Tohtoria ei näkynyt missään, katsoin parhaaksi olla lähtemättä tonkimaan enempää tätä kuninkaan tapausta, jotten saisi mitään tuhoa aikaiseksi. Toisaalta Kustaa ei ole enää montaa vuotta vallassa, ennen kuin hänet ammutaan naamiaistanssiaisissa Tukholmassa 1792. Ellei mitään odottamatonta tapahdu, mikä muuttaisi historiaa.

Totta kai linnoituksessa vietettiin myös markkinoita. Minäkin päädyin pöydän taa vahtimaan esiliinani pöytää ystäväni kanssa. Minusta ei ehkä ollut niin kovin paljoa apua kuin ystävästäni, mutta osasin kyllä jutustella ihmisten kanssa.


Tietenkin olin ollut hajamielinen ja unohtanut puolet illalla tarvitsemistani asioista majataloon, joten lähdin uhmaamaan säätä ja liukastelemaan halki linnoituksen ilman saattajaa. Aikamatkoillamme nautin ehkä eniten juuri näistä yksinäisistä hetkistä, kun saan rauhassa haahuilla pitkin katuja tai käytäviä, norkoilla ikkunoissa ja kuunnella aikaa ja elämää ympärilläni, seurata hiljaa sivusta ja aistia historian, miettiä, mitä kaikkea vanhat seinät ovat nähneet ja mitä ne vielä näkisivät. Äkkiseltään näytän sulautuvan aikaan, mutta tarkempi tarkastelu paljastaa, etten kuitenkaan kuulu sinne, olen väärässä ajassa.

Nyt viittaan kietoutuneena pidin katseeni tiukasti kiveyksessä enkä vilkuillut vieraita ihmisiä. Nautin harmaana vellovan meren katselemisesta, ja vaikka tiesin märkien räntähiutaleiden pilaavan kiharani, ne kuitenkin jotenkin hymyilyttivät minua. Ohi kulki muutama sotilas, jotka pokkasivat kevyen tervehdyksen. Hymyilin ja niiasin kevyesti vastaukseksi ja jatkoin matkaani liukkaita mukulakiviä pitkin.



Ilta alkoi illallisella. Juhlaväki kokoontui suureen saliin, tervehtivät toisiaan, esittelivät uusia. Silkkien kahinaa ja lumoavia kampauksia, kohteliaita katseita. Kuulumisia vaihdettiin, naurettiin ja arvuuteltiin, mitä ilta toisi tullessaan. Viime kerrallahan nuori kreivi joutui pulaan ja tuli haastetuksi kaksintaisteluun tahrattuaan nuoren neidon maineen! Tällä kertaa tunnelma oli kuitenkin rauhallisempi. Minut oli istutettu tukholmalaisten ystäviemme viereen ja gouvernante Astridin ja rouva paronittaren valvovien silmien alle, vaikka Mayahin maineen tuntien hän ja hänen sisarensa enemmän valvontaa tarvitsivat. Keskustelu hersyi, ja gouvernante näytti ajoittain hyvin järkyttyneeltä meidän nuorempien puheista.


Pöytä notkui taas herkkuja, kuten ennenkin. Tyypillisesti odotin kuitenkin eniten perinteisiä jouluruokia. Valitettavasti en ole vielä aikamatkoillani oppinut maistamaan kaikkea. Usein pidättäydyn maistamasta sellaisia ruokia, joista en tiedä, mitä ne ovat - mikä on varsin usein. Tälläkin kertaa nirsoilin notkuvan pöydän ääressä, mutta toisaalta en juhlissa useinkaan malta syödä, kun kaikkea muutakin tapahtuu koko ajan tai mieluummin vain lärpättäisin pöytäseurueeni kanssa. Tällä kertaa tarjoomuksista jäivät kuitenkin päällimmäisenä mieleen eksoottiset sitrushedelmät, joita oli jaettu jokaisen paikalle. Miten... eksoottista! Hurmaavaa!

Tykkimiehet työntävät aseensa kosteikkoon.

Saimme myös pitkästä aikaa nauttia varjoteatterista. Tämänkertaisessa tarinassa sotilaat seikkailivat töpeksimässä ympäri Wiaporia ymmärrettyään väärin kuninkaan kaunosanaisen käskyn lisääntyä ja täyttää linnoitus. Vaikka esitys oli oikein viihdyttävä ja jopa nolostuttava, se olisi paikoin voinut jättää jotain hieman enemmänkin mielikuvituksen varaan. Moraalisesti epäilyttävän esityksen jälkeen tiedustelinkin illan isännältä, oliko meillä naimattomilla neideillä kenties syytä huoleen ja tulisiko meidän poistua, ennen kuin juhlat saisivat ikäviä piirteitä ja joutuisimme aamulla heräämään kunniamme menettäneinä. Isännän vakuuttelut eivät minua juurikaan vakuuttaneet, mutta sotilaita katsellessani totesin itsekseni, ettei heitä pian luultavasti kiinnostaisi kuin tuoppinsa syvälliset syöverit. Harmittomia veikkoja, joskin joskus hieman kovaäänisiä ja kömpelöitä.

Esiliinani nauttii tanssin leikkisistä pyörteistä. 

Ilta jatkui toki tanssin merkeissä. Sitä olimme niin kovin odottaneetkin, ja kun viimein pääsimme tanssilattialle, oli ilo nähdä niin monen muunkin yhtyvän ilonpitoon. Sotilaatkin tanssivat muutaman tanssin, ja joukossa oli mielestäni jopa hieman aiempaa enemmän myös siviilipukuisia herroja, jotka viihtyivät tanssilattialla. Ruotsalaiset ystävämme totta kai nähtiin pitkin iltaa tanssilattialla.


Illan mittaan väki tanssilattialla väheni, ja vain sitkeimmät jäivät jäljelle. Mitä vähemmän väkeä lattialla oli, sitä enemmän minä nautin pystyessäni itsekin hieman rentoutumaan ja heittäytymään tanssiin. Johdin illan tanssit tanssimestarin jäätyä kotiin, ja täytyy myöntää, että tehtävä on raskas. Minulla on vielä paljon opeteltavaa, jotta minusta jonain päivänä olisi kunnolliseksi tanssimestarinnaksi. Olin sentään onneksi kirjoittanut ajanmukaiset ohjeet itselleni, jotta saatoin aina tarpeen vaatiessa luntata. Tablettitietokoneen vetäminen hameen alta olisi saattanut kiinnittää liikaa vääränlaista huomiota.


Niin jokaiset tanssiaiset kuitenkin tulevat päätökseensä. Pikkutunneilla oli aika paarustaa takaisin majatalolle halki pimeän Wiaporin. Mikä helpotus olikaan kuoriutua puvusta ja kureliivistä ja lepuuttaa särkeviä jalkoja päästyämme majatalolle! Uni ei valitettavasti tullut kunnolla, ja Tohtorikin kävi häiritsemässä katkonaisessa unessa. Miksi juuri silloin, kun olin kaikesta valvomisesta ja päivästä toisella vuosisadalla aivan naatti enkä olisi jaksanut eväänikään lotkauttaa?


Kuvat: Kapteeni Krut (M. Arvonen)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti