torstai 18. joulukuuta 2014

Tretardis

Eilen oli suuri päivä. Herwoodin huoltotelakalla paiskittiin hartiavoimin töitä tiukan aikataulun puitteissa. Ovenkahvat kiinnitettiin, koottiin kattolyhty ja paristorasia sai oman hyllyn konsolihuoneen katosta. Ovissa on nyt vielä vähän fiksaamista, jotta Tohtori-parka ei vilustu ovenraosta käyvässä vedossa. Lisäksi vasta tänään huomasin kirjoitusvirheen käyttämässämme Police Telephone -kyltin kuvassa, joten saa nähdä, korjataanko kylttikin kirjoitusasultaan oikeammaksi. Miten emme tätä aiemmin huomanneetkaan? Pienen kömmähdyksen kunniaksi pikku-Tardis saikin nyt hellittelynimekseen Tretardis hieman retardin tamperelaistiiminsä mukaan.

Sain kontolleni vastuullisen tehtävän lentää Tardis yksin huoltotelakalta lentotukikohtaan. Matkamme alkoi lupaavasti tunnelmallisen lumipyryn keskellä, mutta jo seuraavassa hetkessä päädyimme jäämeteoriittipommitukseen, kun joku lapsukainen otti ilon irti muodostuneista jääkökkäreistä, viskoi niitä villisti ympäriinsä ja kiljui: "Jäämeteoriitteja! Ksssshpumm!" Onneksi pääsimme pakenemaan ja sukeltamaan pimeyden ja ohi kiitävien valojen turvalliseen syliin. Viimeisessä kurvissa otteeni vähän lipesi, ja Tardis päästi komean kolahduksen, mutta lopulta laskeutuminen sujui hyvin, enkä mahdollisia vaurioita tarkastaessanikaan löytänyt kolhun kolhua. Niinpä Tardis päätyi turvallisesti ja yhtenä kappaleena kuuseni alle.

I'll have a blue, blue Christmas... 



Roottori kipinöi jo!







Siellä se on, valo pimeässä. 






Joko mennään?








Ei se ehkä kaunis ole, vähän heiluvainenkin,
mutta ajaa asiansa.








Aamun valjettua Tardis oli yhä paikalla,
ja kuvaaja oli jäänyt jumiin joulupalloon.








tiistai 16. joulukuuta 2014

Teaser


Voi, joko voi tarttua ovenkahvaan ja työntää ovet auki seikkailuun, jooko?

Huomenna suunnitelmien mukaan viimeinen pakerruspäivä Hervannan telakalla pikku-Tardiksen parissa.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Jouluksi kotiin?

Pikku-Tardis on nyt hieman jumiutunut näperrysvaiheeseen. Vääntämättä olisivat vielä katon lyhty, ovenkahvat ja paristokotelon jemmahylly. Ja tietenkin loppusilaukset ja muut välttämättömät hienosäädöt, jotka muuten pistäisivät silmään. Sopivia ovenkahvoja ja lyhdyn hattua on ollut vaikea löytää, ja homma on jäänyt oikeastaan pitkälti niistä kiinni. Tänään ovenkahvat kuitenkin löysivät meidät, joten sen osalta ainakin edetään. Lyhdyn hattu koottaneen erilaisista napeista, ja jos sopivia ei löydy, niitä lähdetään keskiviikkona metsästämään nappipuodista. Olemme päättäneet, että Tardis pääsee jouluksi telakalta kotiin, joten pitää pistää hihat heilumaan.

Isomman Tardiksen perään on jo malttamattomasti kyselty, ja täytyy myöntää, että olenpa minäkin parina iltana haaveillut hiveleväni sinistä seinää. Tosiasiassa meillä on kuitenkin melkoinen ongelma nikkarointitilojen suhteen: edessä on vielä monta pimeää ja kosteaa kuukautta, joten ulkona ei voi harkitakaan työskentelevänsä. Ja ennen rakentamisen aloittamista täytyy totta kai tehdä kunnon suunnitelmat, jotka vievät yllättävän paljon aikaa. Nyt vasta keräillään ideoita ja ehdotuksia.

Konsoli kuitenkin sai tänään uuden hilivimpaimen, kun tarkkaavainen minicompanionimme oli bongannut Tigerissa vastaanottokelloja. Etovan liila kello odottaa nyt vain sopivampaa väriä pintaansa. Minun käy jo valmiiksi sääliksi Tohtoriamme, joka joutunee kestämään pikku-Amyn jatkuvaa kellon kilkuttelua. Epäilen, että Tardiksesta saattaa kuulua muutamaankin otteeseen, miten Tohtori toruu pientä Amelia Pondia hyvin painokkaasti Tardiksen nappuloihin koskemisesta. Sanottakoon, että kello oli tänään vielä paketissa, kun pikku-Ameliamme sitä iloisesti kaupassa kilkutteli, ja, no, ainakin tiedämme, että kello toimii ja siitä lähtee kantava, heleä ääni.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Regeneraatiotuskia

Polttava kipu riehui sisälläni. Se oli alkanut aivan yhtäkkiä. Sisuskaluni tuntuivat kiehuvan. Selkää vihloi kuin minut olisi kerta toisensa jälkeen lävistetty valtavalla sapelilla. Olin äkillisesti romahtanut maahan kesken tanssileirin. E oli kerännyt minut talteen kummastuneiden leiriläisten keskeltä ja ilmoittanut, että nyt lähtisimme kotiin, koska en ollut kunnossa. Ajomatka oli ollut piinallisen pitkä, mutta E oli nököttänyt ratin takana päättäväisesti, vaikka olin valittanut ja ulissut koko matkan sekavia takapenkillä: milloin tahdoin takaisin ja milloin olin lähdössä pelastamaan Tohtoria siipiratasalukselta. En ollut pystynyt pitämään yllä uutta muotoani vaan olin vähitellen palannut vanhaan kehooni, mistä olimme kumpikin päätelleet, että jokin oli pahasti pielessä.

Nyt makasin E:n pimennetyssä olohuoneessa. Viiltävä kipu oli räjähtänyt infernaaliseksi, kun olimme taistelleet minua ylös portaita. Repivä, ravisuttava kipu oli saanut minut tarrautumaan porraskaiteeseen, jotta olisin pysynyt kasassa. E oli joutunut maanittelemaan ja vääntämään minut irti kaiteesta, josta olin pidellyt kiinni kuin henkeni kaupalla, kuin hukkuva oljenkorresta. Päästyämme sisälle asuntoon olin saman tien käpertynyt olohuoneen matolle sikiöasentoon ja kaikista suostutteluista huolimatta en ollut enää suostunut hievahtamaankaan siitä vuoteeseen tai edes sohvalle. Heijasin itkuisena edestakaisin varmana, etten selviäisi vaan regeneraatioenergia raastaisi minut hengiltä ennemmin tai myöhemmin, luultavasti ennemmin.

E seisoi hetken neuvottomana katsellen vikisevää, vääntelehtivää kasaa lattiallaan ja katosi sitten huolestuneen näköisenä keittiöön. Kauhuissani ajattelin hänenkin luovuttavan ja että jäisin yksin, mutta hetken päästä kuulin astioiden kolinaa ja E:n jutustelevan jotain keittiöstä. Sanoista en saanut selvää oman huohotukseni yli, mutta se oli yhdentekevää, kunhan tiesin, etten ollut yksin. Pieneltä ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua hän palasi höyryävän teekupillisen kanssa ja kyykistyi viereeni tarjoamaan sitä minulle. "Katso, sait Tardis-mukin. Teetä. Yritähän nyt juoda, se auttaa", hän puheli rauhoitellen laskien kätensä harteilleni. "Toivottavasti", hän lisäsi hiljaa.

Kivut olivat hetkeksi hellittäneet ja läähätin vetelänä henkeäni haukkoen lattialla poski rullalla mattoa vasten. Kädet täristen punnersin itseni polvilleni ja pinnistelin kurottautumaan mukia kohti. Epävarmasti siemaisin pari kulausta. Enempää en jaksanut. Kulmat kurtussa odotin, että taivaallisen hyvä olo leviäisi taianomaisesti koko kehooni, mutta mitään ei tapahtunut. Ehkä se ei ollutkaan niin nopeavaikutteista. Kielelläni tuntui karvas maku, joka vain voimistui. Mieleni teki pyyhkiä kieleni johonkin, mutta ennen kuin ehdin hinkata kieltäni sohvaan uusi kouristusten aalto kumpusi yhtäkkiä sisuksistani ja rojahdin takaisin makuulleni. Tunsin, miten kuuma tee valui kohti vatsaani levittäen mukanaan kirvelevää, pistelevää kipua. Ei, tee ei ollut nyt se, mitä kaivattiin. "Ei teetä", ähisin tuskissani. "Polttaa."

"Tarvittaisiin Tohtoria." E istahti sohvalle ja hörppi teetä mietteliäänä. "Hän tietäisi, mitä tehdä. Tuskin tuo paranee kalapuikoillakaan. Eikä minulla edes ole vaniljakastiketta. Eikä sitä tiedä, vaikka se saisi aikaan räjähdyksen tai jotain muita komplikaatioita. "

Räjähdyksen mainitseminenkin sai minut vaikeroimaan kahta kauheammin, sillä juuri siltä minusta tuntui: kuin olisin räjähtämäisilläni. Puistelin kuitenkin päätäni raivokkaasti. "Ei", vikisin, "Ei Tohtoria. Tohtori ei saa tietää. Hän ei saa nähdä tätä."

E katsoi minua kuin vajaamielistä. "Älä ole tyhmä. Tohtori on ainut, joka voi auttaa! Anna, kun arvaan: olit jossain Tohtorin kanssa ja sitten tämä tapahtui. Missä hän on?"

"En tiedä", vastasin, ja vatsani kramppasi minut palloksi. "Jack."

"Häntä ei tänne kutsuta. Ei Jack osaa tässä auttaa", E totesi torjuvasti.

Polttavia kipinöitä sinkoili sisälläni, ja olin varma, että sisäelimeni olivat alkaneet revetä riekaleiksi. Kylmä hiki valui nihkeänä pitkin niskaani. Yritin nousta nojaamaan vasten sohvaa siinä uskossa, että asennon vaihtaminen helpottaisi oloa. Nojasin päätäni E:n polveen ja puuskutin kyyneleet poskillani, kun selkäni halkaisi viiltävä kipu, voimakkaampi kuin ennen. Parkaisin tuskissani ja painoin otsani takaisin vasten mattoa. E laski teemukin käsistään ja kumartui puoleeni. "Mihin sattuu?" hän kysyi huolissaan.

"Selkään. Tuntuu, että halkean", sain hädin tuskin huohotettua. "Minä en selviä tästä", panikoin, kun kipu viilteli selkääni valkoisina välähdyksinä. Olisin oksentanut kivusta, jos pala ei olisi kuristanut kurkkuani ja tehnyt hengittämistä vaikeaksi. "Minä en halunnut tätä. En ihan oikeasti halunnut. Mieluummin olisin kuollut."

"Äläs nyt... Et sinä tätä valinnut. Et sinä voinut tietää", E hyssytteli ja kyykistyi viereeni. Hiljaa hän silitteli selkääni. Rauhallisesti pitkin vedoin edestakaisin. E tuntui hallitsevan energiaa, kesyttävän sen ja pakottavan rauhoittumaan ja alkamaan korjata tekemiään vaurioita. Hiljalleen tunsin, miten jylläävä, polttava energia sisälläni laantui ja aaltoili pehmeämmin vain välillä näykkien sisikuntaani. Rauhoituin itsekin ja rentouduin hieman tärisevältä kerältäni. Pystyin hengittämään tasaisemmin. Nyyhkytin hiljaa kiitollisena ja samalla kuitenkin kauhuissani siitä, että joku silitteli minua.

Energia sisälläni ei hämääntynyt silittelyistä kovin pitkäksi aikaa. Tunsin, miten se vetäytyi ja tiivistyi syvemmälle. Itkeskelin yhä ääneti ja yritin kestää raastavaa, pistelevää kipua. Aloin olla todella väsynyt ja pelkäsin, etten jaksaisi enää kovin pitkään. Kuolema alkoi tosissaan pelottaa minua. Itkua tuhertaen sopertelin E:lle, mitä oli tapahtunut, ja hoin, etten halunnut kuolla. Lopulta anelin, että E etsisi Tohtorin. Minä en ollut pystynyt pitämään lupaustani, että palaisin pelastamaan Tohtorin. Jonkun pitäisi pelastaa Tohtori. Maailma tarvitsi Tohtoria. Minäkin tarvitsin, mutta minua ei ehkä voisi silloin enää pelastaa. Tahdoin silti nähdä Tohtorin vielä viimeisen kerran.

E kiskoi tumman takin niskaansa. "Minä menen nyt. Etsin Tohtorin ja tuon hänet tänne. Tulen pian takaisin."

"Et sinä voi tietää..." yritin uikuttaa. Kaikki kuulosti vain turhilta lupauksilta. Voisi kestää useita kuukausia, useita vuosia, ennen kuin hän löytäisi Tohtorin. Silloin olisi jo liian myöhäistä.

"Tardis", hän totesi ja katosi ovesta.

Mieleni teki huutaa ja itkeä yksinäisyyttäni. Minua pelotti, ja minut oli jätetty yksin. Yksin kasvokkain kuoleman kanssa. Tyyni ja hiljainen järki kuitenkin kertoi, ettei meuhkaamisesta ollut mitään hyötyä - pikemminkin päinvastoin. Jos rauhoittuisin, voisin selvitä pitempään. En ehkä riittävän pitkään, mutta ainakin olisin yrittänyt. Pelko yritti kuitenkin lannistaa minut. Enhän minä kestäisi. Jo muutamassa päivässä olisin liian heikossa kunnossa ja nääntyisin. E ei löytäisi Tohtoria ja luovuttaisi. Kotiin palatessaan hän löytäisi sen, mitä minusta oli jäljellä. Ei, E ei luovuttaisi! Hän etsisi Tohtorin. Jos E pystyi hallitsemaan regeneraatioenergiaa, voisin minäkin tehdä jotain.

Keskitin kaiken keskittymiseni sisääni. Minun pitäisi keksiä, mitä oli mennyt pieleen, jotta korjaava energia olikin ryhtynyt tuhoamaan minua. Yritin hidastaa sitä. Niin saisin hieman lisää aikaa ja aikaa minä juuri tarvitsin. Aikaa, jotta oppisin ymmärtämään energiaa. Enemmän aikaa E:lle etsiä Tohtori. Minua väsytti, mutta taistelin nukahtamista vastaan. Energia oli muuttunut lämpimäksi ja pehmeäksi, mutta yhä se itsepintaisen vääjäämättömästi nakersi sisikuntaani. Aivan kuin se olisi vaipunut valmiustilaan: yksikin väärä liike, ja kaikki olisi ohi. Ajatukseni ei voisi nyt herpaantua siitä. En saisi nukahtaa. Jos kuitenkin ihan hetkeksi vain...

Kirkas valo täytti huoneen. Kuulin E:n puhuvan nopeasti. Kuulin liikettä olohuoneen nurkasta. Siristin silmiäni nähdäkseni, mitä tapahtui. Ehdin juuri nähdä, miten Tohtorin pitkä, laiha hahmo astui Tardiksesta E kannoillaan.

"...sinä voisit auttaa, ja sanoin, että löydettyäni sinut palaisimme Tardiksella takaisin ajassa, ja tuossa hän nyt on", E pälpätti ja osoitti minua. "Emme tienneet, mitä tehdä. Se näytti ihan regeneraatiolta, mutta eihän se voi olla. Mahdotonta. Tohtori, tee jotain. Ole kiltti ja sano, että jotain voi vielä tehdä."

Keskittymiseni herpaantui, kun onni ja helpotus purskahtivat sisälläni nähdessäni E:n ja Tohtorin. Vaistomaisesti räpiköin istumaan, ja samassa sisälläni leimahti. Ähkäisy karkasi keuhkoistani. Tuli pimeää. Silmät epäuskosta laajenneina seissyt Tohtori syöksyi kaappaamaan kiinni minusta. "Ei, ei, ei, ei. Ei se voi olla, mutta on se", hän taivasteli. "Se on mahdotonta. Mutta on se. Regeneraatio. Mutta hän ei osaa. Keho ei tiedä, mitä pitäisi tehdä." Tohtori pysähtyi tuijottamaan tyhjää kuin tapaillen jotain unohtamaansa, mutta havahtui sitten ja kääntyi katsomaan E:n suuntaan. "Äkkiä. Tardikseen. Hänet täytyy saada Tardikseen." Tohtori yritti nostaa minua, mutta olin tajuttomana liian vetelä. "Missä se Jack on, kun häntä tarvittaisiin? Huuda hänelle", Tohtori huusi E:lle roikottaen minua kainaloista.

"Jack! Tänne!" E kurkottautui huutamaan sisään Tardiksen ovesta. Mitään ei kuulunut. Paitsi kaukaisia suihkun ääniä. "Suihkussa", E totesi happamesti ja tarttui minua jaloista.

Tohtori kurtisti otsaansa E:lle ja oli melkein väittämässä vastaan, että jos Jack oletti, että hän saisi reissata mukana, niin olisi hänen myös tehtävä osuutensa, ja ettei E:n tarvitsisi riuhtoa itseään auttamalla kantamisessa, mutta E:n tiukka katse muistutti, ettei aikaa ollut hukattavaksi. He nostivat minut ylös ja vaappuen raahasivat kirkkaana hohtavaan Tardikseen.

- - - - -

Todennäköisesti uni heijasteli tolkutonta selkäkipuani, sillä aamulla heräsin selkä aivan jumissa. Jännää oli se, miten uni oli suoraa jatkumoa edellisöiselle unelle siipiratasristeilystä. Jahas, että tällainen tuplajakso tällä kertaa.

torstai 11. joulukuuta 2014

Siipiratasristeilyllä

Kylläpä voikin taas yhteen yöhön mahtua toimintaa! Unissakävelyä (heräsin seisomasta keskeltä keittiötä), Tohtori-uni, hyvin sekavia sekalaisia unenpätkiä ja mallisuoritus, miten nukkua pommiin työaamuna. Aamulla toimistolla olo oli lievästi kuin katujyrän alle jääneellä. 

- - - - -

Kuljeskelimme leppoisasti siipiratasaluksen kannella. Oli pilvinen, harmaa, melko tyyni päivä. Ei mikään varsinainen risteilykeli, mutta Tohtorin mielestä varsin oivallinen päivä lähteä risteilemään siipirataslaivalla pitkin järveä: ei liian kuuma, ei liian kylmä, ei liikaa ihmisiä, ei jonoja buffetissa. Siis mukavaa ja vaivatonta. Rauhallista. Välillä hänkin kaipasi hengähdystaukoa, ja oli ollut mukavaa osua aikaan ja paikkaan, jossa ei heti kohta huomaisi olevansa keskellä minä hetkenä tahansa laukeavien ongelmien vyöryä hengestään kamppaillen. 

"Luulin, että pidät siitä", tokaisin hymyillen Tohtorille, joka maleksi edelläni toimettomuudestaan nauttien. Hän loi minuun olkansa yli kysyvän katseen kädet taskussa. "Vaarasta, ongelmista ja niiden ratkomisesta. Siitä, että saat pistää kaiken älysi peliin ja aivot sauhuten etsiä ratkaisua, luottaa intuitioon ja heittäytyä vaaraan ja lopulta pelastaa maailman", selitin naurahtaen. Ymmärsin itsekin, miten naurettavalta kuulostin. 

Tohtori hymähti ja tuijotteli harmaalle taivaalle. "Ei se ihan niinkään mene. Sitä tekee sen, mikä on pakko. Ei kukaan halua kerrasta toiseen hakeutua tilanteeseen, jossa joutuu taistelemaan henkensä puolesta. Minä vain päädyn niihin, ja joskus mietin, seuraavatko ongelmat minua minne menenkin. Joka kerta minä pelkään, että kuolen." Hän nojasi selkänsä kannen kaiteeseen ja katsoi minua vakavissaan ja jatkoi kuin lukien ajatuksiani: "Kyllä, totta kai minäkin pelkään kuolemaa, vaikka voinkin regeneroitua. Kuolemanpelko saa kenet vain tekemään sellaisiakin asioita, joihin ei uskonut kykenevänsä. Jos minä saisin päättää, mieluummin vain matkustelisin ympäriinsä ja katselisin paikkoja, tapaisin mielenkiintoisia tyyppejä ja... olisin ihan tavallinen turisti." Poikamainen virne karkasi kasvoille aivan kuin hän olisi jäänyt kiinni keksipurkilta. "No, ei, se kävisi pitemmän päälle tylsäksi. Aika nopeastikin. Kyllä seikkailu silloin tällöin tekee välillä terää. Mutta ei pohdita sitä nyt. Nyt ollaan lomalla! Tehdään tavallisia loma-asioita, käydään risteilyllä, ihaillaan maisemia - teillä on niin kaunis planeetta, ettekä te aina edes tajua sitä, niin paljon vettä, ja täällä pohjoisessa niin paljon järviä, joiden yli kellutte pikku peltipurkeissa, sanoinko jo, miten upeaa täällä on, kun oikein katselee ympärilleen? Loistavaa! Kukaan ei riko rauhaa ja kohta päästään syömään. Onkohan alhaalla jo kohta ruokaa, pitäisikö käydä kysymässä? Kehuivat ruokaa kovasti."

Puistelin naureskellen päätäni. Tohtori oli taas vauhdissa. 900 vuotta matkaamista ajassa ja avaruudessa ja silti hän jaksoi innostua suunniltaan niin tavallisista asioista kuin järvistä ja risteilyistä. Ihailin tuota kykyä innostua aina uudestaan. Matkustaminen ja vuodet eivät olleet paaduttaneet levotonta reissaajaa. Purskahdin nauruun ja tartuin häntä käsivarresta, kun huomasin hänen tosissaan miettivän laivan keittiöön pistäytymistä. "Hei, pysytään me vain täällä kannella, nautitaan raikkaasta ilmasta ja annetaan kokin hoitaa hommansa rauhassa", huudahdin iloisesti pysäyttäessäni Tohtorin, ennen kuin hän ehti livistää alas portaikkoon. 

Tohtori kääntyi puoleeni muka mietteliäästi virnuillen. "Mm-m, ehkä parempi niin. Ehkä kokki ei ole tottunut siihen, että keittiöön paukkaa avaruusolio kyselemään ruoan perään kesken kaiken", Tohtori vitsaili. 

Vilkaisin nopeasti ympärillemme varmistaakseni, ettei kukaan ollut kuullut. Kannella oli hiljaista. Risteilyllä oli vain muutamia muita matkustajia lisäksemme, ja he eivät juuri tehneet mitään, pysyttelivät omissa oloissaan penkeillä ja näyttivät hädin tuskin liikkuvan. "Ehkä ei", sanoin hiljaa ja nauroin. "Yritähän nyt olla ihmisiksi, alieni." Jatkoimme naureskellen rauhallista maleskeluamme pitkin kantta. Maisema lipui hitaasti ohitsemme, kun alus loiskutteli verkkaisasti eteenpäin. Kaikki tuntui yhtäkkiä kovin epätodelliselta: Kävelin siipirataslaivan kannella vieraalta planeetalta kotoisin olevan, vuosisatoja vanhan avaruusolennon kanssa. Paitsi että avaruusolio näytti ihan tavalliselta mieheltä, ihmiseltä, omalaatuisesti pukeutuvalta mieheltä, jota kukaan ei osannut epäilläkään avaruusolennoksi. Ja minä sitten? Hölmö, nuori nainen, joka oli huumaantunut kaikista seikkailuista, maailmankaikkeuden kauneudesta, josta oli haaveillut lapsesta asti, ja joka nyt oli valmis laittamaan henkensä alttiiksi tuon vieraan olennon vuoksi. Vieraan olennon, jolla oli niin lempeä katse. Huomasin pysähtyneemme ja Tohtorin katsovan minua lempeästi hymyillen. Katse häkelsi minua. Naurahdin hieman hermostuneesti, katsoin hänen ohitseen. Hänen näkemisensä onnellisena teki minutkin onnelliseksi. "Olemme mekin kaksikko", huoahdin ja nojasin kaiteeseen järvelle katsellen. "Oikeastaan aika hullua. Kopperolla lentävä avaruusolio ja tällainen tavallinen likka." 

Tohtori tuli viereeni nojailemaan. "Jeah, voihan sen noinkin ajatella. Onhan se aika outoa. Tuo vanha rouva tuijottaa meitä taas, huomaatko?" Tohtori vinkkasi silmillään ohitseni. "Vähän väliä kyttää meitä, ihan kuin pitäisi meitä silmällä. Onko tuo ihan normaalia?" Tohtori kysyi kulmiaan kurtistellen. "Ei ainakaan kovin kohteliasta. Mitä kyttäämistä meissä on?"

Käännyin vaivihkaa ympäri ja katsoin Tohtorin osoittamaa vanhaa rouvaa, joka oli ilmestynyt seisomaan kauemmas kannelle vaaleansinisessä risteilypuvussa hansikkaineen kaikkineen. Nainen toi epämiellyttävästi mieleen Hyacinth Bucketin... Bouquet'n! "Ehkä me olemme hänen mielestään sopimattomia", kurottauduin kuiskaamaan Tohtorin korvaan. 

"Sopimattomia?" 

"Niin", naurahdin. "Ehkä hän luulee, että me..."

"Että sinä ja minä...?" Tohtori kohotti kulmiaan ja vilkaisi naista melkein järkyttyneenä. Purskahdimme molemmat hervottomaan nauruun. Naisen ilme nyki kireästi, kun hän näki meidät nauramassa niin makeasti yhdessä, ja hän näytti viittaavan jonkun luokseen. Kulman takaa marssi ystävällisen mutta jämäkän näköinen partasuu univormussaan. Nainen osoitti meitä, ja mies kumartui kuuntelemaan, mitä nainen meistä selitti. 

Parrakas mies näytti vakavoituvan ja suuntasi vakavat askeleensa meitä kohti. Suoristauduimme nojailemasta kaiteeseen ja odotimme, että saisimme kuulla läksytyksen loukkaavasta käytöksestämme. Toivoin, että Tohtorilla oli jokin näppärä selitys valmiina. Aloin myös äkkiä miettiä, miten oikeastaan olimme päätyneet laivalle ja oliko meillä edes lippuja. En muistanut ostaneeni lippuja, ja Tohtori ei niitä varmasti ollut hankkinut. En ollut varma, pelastaisiko edes ajatuspaperi meitä tästä pinteestä, jos kävisikin ilmi, että olisimme jäniksiä. Kuumeisesti yritin miettiä, oliko lipuista ollut mitään puhetta. "Ehkä me voimme yrittää selittää..." hätäilin hermostuneesti. 

Tohtori vaiensi minut heilauttamalla kättään ja astui pari askelta puolittain eteeni. "Ei tässä ole mitään hätää", hän tyynnytteli puoliääneen.

"Se on hän!" parrakas merikarhu huudahti yhtäkkiä ja nosti merkiksi kätensä ilmaan. "Hän se on, Tohtori ja tyttö." Mies viittasi meitä kohti ja nyökkäsi merkitsevästi. 

Katsoin kysyvästi Tohtoria. Oliko tämä mies kenties Tohtorin tuttuja? Tohtori katsoi minua otsa kurtussa, mutta samassa ihmettelymme keskeytyi sotilaallisen rytmikkäiden juoksuaskelten ääniin. Jo ennen kuin aseistautuneet miehet ilmestyivät kulman takaa, Tohtori tarttui käsivarrestani ja sysäsi minut ympäri juoksuun. Pakomme katkesi kuitenkin lyhyeen, kun jo parin askelen päässä törmäsimme toiseen ryhmään aseilla kovistelevia miehiä. Pyörähdimme ympäri. Meidät oli saarrettu. Vaistomaisesti Tohtori nosti kätensä ilmaan piilottaen minut yhä selkänsä taa. Hän etsi sanoja, joilla puhua meidät pulasta. 

Samassa parrakkaan miehen takaa kuului villiintyneen hevosen kavioiden kopsetta, ja esiin rynnisti valkoinen, satuloitu ratsu. Eläinparka vaikutti säikähtäneeltä ja hyvin hämmentyneeltä siitä, että oli kelluvassa peltipurkissa keskellä aavaa selkää. Tohtorin nähdessään se hirnahti helpottuneesti ja suuntasi epävakaat askeleensa meitä kohti. "Arthur!" Tohtori huudahti ilahtuneelta. 

"Toitko sinä hevosen laivalle?" suhahdin närkästyneenä. "Ei yhtään ihme, että he ovat kimpussamme. Ei tullut mieleesi, ettei ole ok tuoda hevosta risteilyalukselle?" tivasin ärsyyntyneesti. 

"Mutta kun Arthur tahtoi tulla mukaan. Se ei ole koskaan ennen ollut risteilyllä", Tohtori selitti ja silitti Arthurin turpaa, jota hevonen niin mielissään höristen tunki Tohtorin kainaloon. Tuijotin kaksikkoa uskomatta korviani. 

"Onko tuo hevonen teidän?" parrakas mies tiedusteli jämerästi. Hän vaikutti laivan kapteenilta. 

"On kyllä", Tohtori vastasi rapsutellen Arthuria yhä rauhoitellen. "Pahoittelut, jos se on ollut häiriöksi. Lupaan pitää sitä paremmin silmällä tästä eteenpäin."

"Oletteko te Tohtori?" kapteeni jatkoi kuulustelua. Tummat silmät painuivat sirrilleen, kun mies katsoi Tohtoria. Hän olisi varmasti näyttänyt hyvin ystävälliseltä, kokeneelta merikarhulta kuin suoraan tarinoista, jollei katse olisi ollut sysimusta ja täysin kylmä, vailla ripaustakaan pehmeyttä. Vetäydyin paremmin piiloon Arthurin kaulan taa ja silittelin samettista karvaa pysyäkseni itse rauhallisena.

"Olen, minä olen Tohtori. Hauska tavata, mutta hauskempaa olisi, jos minua ja ystävääni ei osoitettaisi näin monella aseella", Tohtori vastasi. Aseiden läsnäolo tilanteessa teki hänen olonsa selvästi epämukavaksi, enkä lainkaan ihmetellyt, miksi. 

"Siinä olikin kaikki, mitä halusin tietää. Ottakaa kiinni", kapteeni käski tylysti. Miesjoukko tarrasi kiinni Tohtorista, ja pari karpaasia väänsi tämän kädet selän taa. Yksi kopeloi Tohtorin takin taskut, mutta ei löytänyt äänimeisseliä. Ehkä se jäi jonnekin takin poimuihin. "Ja hankkiutukaa eroon tytöstä ja hevosesta. Niillä ei ole mitään virkaa. Heittäkää yli laidan." 

"Ei!" Tohtori huusi kuullessaan käskyn. "Juokse!" Näin hänen rimpuilevan vangitsijoidensa otteessa, mutta miehet eivät näyttäneet juurikaan hetkahtavan hänen vimmaisista pyristelyistään. Heidän otteensa ei edes vavahtanut, vaikka hän olisi miten temponut. 

Katsoin kauhuissani ympärilleni ja yritin löytää pakotien. Kiinni jäädessäni minusta olisi vielä vähemmän apua Tohtorille. Pyörähdin ympäri ja säntäsin juoksuun vannoen itsekseni, että vielä palaisin pelastamaan Tohtorin. Törmäsin suoraan voimakkaaseen rintakehään ja pökerryksissäni tunsin, miten kaksi paria vahvoja kouria tarttui minuun ja lukitsi minut aloilleen. Riuhdoin ja potkin aivan turhaan. Kuulin Arthurin hirnuvan pakokauhuisesti, kun maastohousuinen korsto tarttui sen suitsiin ja yritti pakottaa sen aloilleen. 

"No niin, riittää tämä pelleily. Viekää pois. Tiedätte, mitä tehdä noiden kanssa", kapteeni totesi ja vilkaisi kelloa. "Minun täytyy nyt ilmoittaa, että löysimme Tohtorin." Kapteeni oli astumassa portaisiin, kun hän pysähtyi. "Oikeastaan", hän tuumasi, "Oikeastaan. Antakaa hänen katsoa ja viekää vasta sitten alas. Niin se on tuskallisempaa. Ehkä hän murtuu sitten helpommin." 

Minua pitelevät miehet alkoivat melkein kyllästynein ottein raahata minua kannen poikki kohti kaidetta. Näin, että muut matkustajat olivatkin vain nukkeja. Pelkkää hämäystä. Tämä oli ollut ansa. Kiukustuneena pistin vastaan kaikin voimin, huusin ja temmoin. Yritin potkia kipakasti miesten säärille, minne vain, kunhan se tekisi mahdollisimman kipeää. Ote käsivarsistani ja hartioistani vain tiukkeni. Olin pelkkä sittiäinen miesten rinnalla. Takaani kuului vauhkoontuneen Arthurin valitus ja liukastelevien kavioiden ääniä. 

Tohtori näytti kauhistuneelta. "Ette voi tehdä sitä! Antakaa sen olla. Se on pelkkä hevonen. Se on ihan viaton! Ei sillä ole osaa eikä arpaa tähän kaikkeen!" hän aneli kärsivällä äänellä. Miehet vain nauroivat. Miten joku saattoi olla niin kiintynyt yhteen hevoseen? Kuului lohduton hirnahdus ja valtava molskahdus. Vatsaani kuristi ja tunsin polttavien kyynelten nousevan kurkkuuni. Arthur-parka! Ja minä olisin seuraava...

"Ja sitten katsotaan, miten tyttö lentää", yksi miehistä uhosi röhisten. "Tiedätkös, osaako se uida? Kuinka pitkälle se jaksaa? Vaikka mitä sinä välität, Tohtori. Yksi tyttö sinne tai tänne. Ainahan sinä löydät uuden tilalle. Monesko tämä jo on? Monesko, jonka katsot kuolevan? Ajatteles, miten hän hukkuu hitaasti. Ihan ilman Tohtoriaan. Huutaisi sinua, jos vain pystyisi, mutta ei pysty. Päänsä sisällä silti huutaa sinua apuun siihen asti, kunnes tulee hiljaista." Miehet nauroivat. Tohtori tuijotti kalpeana vapisten minua. Silmät pyysivät anteeksi, kun hän tärisi kumaraan painettuna. 

Miehet tempaisivat minua riuskasti hartioista. "Tämä ei ole sinun syytäsi!" huusin Tohtorille. "Älä huoli. Pärjään kyllä... jotenkin. Uin tai jotain. Keksin kyllä jotain..." Ääneni sortui. Vakuutteluni kuulostivat jopa omiin korviini ontoilta. Tiesin, etten millään jaksaisi uida rantaan, joka siinsi kaukana horisontissa ohuena nauhana. En ollut ollut koskaan hyvä uimaan. Vesi oli aivan liian kylmää, jotta olisin voinut vain kellua ja odottaa, että joku löytäisi minut. Paleltuisin väistämättä. Kyynelet puskivat poskilleni, kun vielä rimpuilin ja ärisin viimeisillä voimillani. Miehet nostaa heilauttivat minut kevyesti kaiteelle. Vain kiusallaan he pitelivät minua siinä. He halusivat, että näen, mikä minua odotti. He halusivat, että Tohtori näki, venyttivät piinaa tahallaan. Siipirattaan sylkemät vaahtopäät myllersivät kuohuten allani. Yhtäkkiä paine hartioissani hellitti, ja tunsin tuuppauksen selässäni. Ympärilläni oli vain tyhjää ja koneiden pauhuna, joka sekoittui veteen. Ehdin nähdä Tohtorin tuskaisaan irveeseen vääntyneet kasvot, kun hän näki minun putoavan. "Ida! Eeiii!"

Iskeydyin veteen. Oli hiljaista ja pimeää, vain vaimeaa jyskytystä. Isku oli voimakas, ja yritin kaikin voimin pysyä tajuissani, vaikka päätäni jomotti niin, että tajuntani horjui. Suunnat katosivat, kun kiepuin veden pyörteissä. Valoa! Siellä täytyi olla pinta. Sinnikkäästi ponnistelin kohti pinnan läpi kajastelevaa valoa. Näin Arthurin hurjasti vettä polkevat jalat ja pyrin voimakkaasti kohti pintaa, ennen kuin ajautuisin Arthurin kavioihin. Virtaukset tavoittelivat minua yrittäen vetää minut kuolettavaan syleilyynsä, mutta puskin kuolemanpelon siivittämänä läpi pinnan. Haukoin henkeä ja parkuen takerruin Arthurin satulaan saadakseni levätä hetken. Poljin vettä ja silittelin hieman rauhoittuneen Arthurin märkää kaulaa. "Kyllä me selviämme tästä, Arthur, ei mitään hätää. Kyllä me selviämme, kun vain olemme sitkeitä. Nyt pitää vain uida."

Kuulin Tohtorin raivoavan kannella. Hänen kamppailunsa antoi minullekin päättäväisyyttä: meidän todellakin pitäisi pyrkiä Arthurin kanssa rantaan ja hakea apujoukkoja. Aloin jo miettiä, keitä voisin yrittää kutsua hätiin. River, Jack... Riverin hylkäsin oitis: hänet olisi liian vaikea saada kiinni ajoissa ja voisi olla parempi, että Tohtori ja River eivät vielä tapaisi. Eli soittaisin Jackille heti, kun pääsisin rantaan. Paitsi että puhelimeni oli kastunut. Toivoin, että yhteystiedot olivat vielä pelastettavissa täydellisen kuivattamisen jälkeen. Joku pojista saisi auttaa kaivamaan Jackin numeron puhelimestani. "Tule, Arthur", kannustin hevosta, ja lähdimme rinnakkain uimaan kohti lähintä rantaa.

Siipiratasalus loittoni takanamme hiljalleen, mutta ranta ei tuntunut tulevan yhtään lähemmäs. Tiesin kamppailumme tuhoon tuomituksi, mutta kielsin itseäni ajattelemasta sitä ja keskityin vain uimaan mahdollisimman tasaisesti ja tehokkaasti, voimiani säästellen. Aina oli toivoa. Aina välillä sattui mahdottomia asioita. Jonkin ajan päästä tunsin kuitenkin voimieni ehtyvän ja kylmyyden hiipivän raajoihini. Arthur hirnahti vaimeasti aivan kuin kannustaen minua jatkamaan. "Mene vain, Arthur, minä lepään vähän", vastasin, mutta Arthur ui luokseni ja tökki minua turvallaan hirnuen. Se näytti tahtovan, että ottaisin kiinni siitä, jotta se voisi vetää minua mukanaan. Väsyneenä tarrauduin Arthurin harjan tyvestä ja vedin itseni puolittain satulaan makaamaan. Arthur hörähti ja jatkoi matkaa kohti rantaa.

Hetken levättyäni minäkin laskeuduin satulasta irrottamatta kuitenkaan otettani Arthurista ja ryhdyin potkimaan keventääkseni hevosen taakkaa. Arthurkin alkoi jo tuntua väsyneeltä, mutta olimme päässeet hyvän matkaa kohti rantaa, ja sisälläni virisi toivo, että voisimme sittenkin selvitä. Ranta näkyi jo selvästi: suuri uimalaituri, vanha, harmaahirsinen venevaja, suuri tanssipaviljonki ja massiivinen tupa harmailla kallioilla. Rannassa lepäsi vene. Päärakennuksen ikkunoissa loisti valo. Paviljongissa loistivat lyhdyt hämärtyvässä illassa, ja tummaa metsää vasten näin iloisten ihmisten hahmoja kävelemässä paviljongin ja tuvan väliä.

"Hee-eeeiii!" huusin kiinnittääkseni rannalla olevien ihmisten huomion. Yritin viittoilla, mutta vajosin saman tien pinnan alle. Pärskin ja kiskoin itseni takaisin pinnan yläpuolelle satulasta kiinni pidellen. Arthurin liikkeet tuntuivat vaimenevan ja hevonen painuvan syvemmälle. Arthurin voimat olivat jo lopussa. "Arthur, jaksa vielä vähän. Ei enää pitkä matka", juttelin sille ja silitin sen harjaa. "Älä luovuta vielä, ole kiltti. Katso, tuolla on ranta. Se on ihan lähellä. Voimme päästä sinne. Kyllä me jaksamme." Arthur katsoi minua tummilla silmillään ja tempaisi minut vielä selkäänsä ja polki kiivaasti vettä pyrkien mahdollisimman lujaa rantaa kohti. "Arthur, ei! Älä väsytä itseäsi. Rauhallisesti", huudahdin kauhuissani roikkuen hevosen harjassa pysyäkseni mukana. Tajusin, että Arthur oli jo luovuttanut, mutta että se tahtoi saada minut mahdollisimman lähelle rantaa viimeisillä voimillaan. "Arthur, älä. Mitä minä sanon Tohtorille? En minä voi sanoa, että sinä hukuit. Arthur-kulta, älä tee sitä", rukoilin kasvot hevosen märälle kaulalle painettuina. Minuakin palelsi jo niin, että aloin kangistua. Yritin pitää raajojani liikkeessä, jotten kohmettuisi.

Yhtäkkiä Arthur pysähtyi ja vajosi allani. Liu'uin heti pois sen selästä, jotten olisi ylimääräisenä painolastina. Uin sen pään viereen ja yritin puolestani kannatella sitä pinnan yläpuolella, mutta hevonen oli liian raskas. Tartuin suitsiin ja kiskoin eläintä kohti rantaa hädissäni, mutta Arthur hirnui kimakasti. Suitsista kiskominen ei varmasti tuntunut voimattomasta eläimestä mukavalta. "Arthur, älä jätä minua", itkeskelin ja pitelin sen turvasta, joka välillä vajosi pinnan alle. Hevosen silmät pyörivät vauhkoina kuopissaan valkuaiset vilkkuen, kun se taisteli hengestään. "Kiitos, Arthur, kiitos kaikesta", nieleskelin ja silittelin sen turpaa polkien koko ajan vettä allani. "Olit hyvä hevonen. Kerron Tohtorille, että pelastit henkeni. Tohtori on sinusta varmasti hyvin ylpeä." Arthur hirnahti surullisesti ja möllötti minua tummilla silmillään väsyneesti. Se tyyntyi täysin ja hörisi pehmeästi kuin selittäen jotain viimeisiksi sanoikseen ja vajosi sitten pinnan alle. Näin sen valkean hahmon katoavan pimeyteen. Kurkkuani kuristi. Koko kehoani kylmäsi. Arthur oli poissa, ja minä olin aivan yksin. Minun pitäisi selviytyä. Olin sen Arthurille velkaa. Ryhdyin kauhomaan vettä vihaisesti hammasta purren.

Hyvin nopeasti kuitenkin tajusin, että voimani ehtyivät. Olin yrittänyt liian kovaa. En ikinä olisi jaksanut uida rantaan riuhtomalla sellaisella voimalla. Katsoin ei enää niin kovin kaukana olevaa uimalaituria. Haukoin henkeäni kylmästä täristen. Laiturin vieressä kalliolla istui vaalea poika syventyneenä johonkin taskukonsoliin, jolla hän pelasi kiivaasti. Tuuli oli nostattanut aaltoja, jotka nyt vyöryivät yksi toisensa jälkeen niskaani. Oli niin kylmä. Olin niin väsynyt, etten jaksanut enää edes nostaa kättäni heiluttaakseni pojalle. Aalto iskeytyi takaraivooni, ja kasvoni painuivat veden alle. Yskin kylmää järvivettä. Yritin haukkoa ilmaa keuhkoihini, mutta uusi aalto painoi kasvoni veteen juuri, kun olin vetämässä henkeä. Sain keuhkoni täyteen vettä ja pärskin paniikissa. Yritin yskiä, mutta olin jäänyt veden alle, ja viimeiset ilmakuplat karkasivat kohti pintaa. Minulla oli väsynyt ja raskas olo. Tuntui kuin unen raskas syli olisi vetänyt minua puoleensa.

Aallot keinuttivat tiedotonta ruumistani, työnsivät pois ja kiskoivat takaisin. Pimeydessä tanssi pieniä kipinöitä, ihan kuin keijukaisia. Niitä syttyi koko ajan lisää, ja yhtäkkiä ne sukelsivat minuun yhtenä rynnäkkönä. Poltti ja pisteli. Heräsin tunteeseen kuin universumi olisi räjähtänyt sisälläni ja laajentunut rajusti. Kultaista valoa oli kaikkialla. Se virtasi lävitseni. Kauhuissani huomasin leijuvani ilmassa veden päällä. Poika rannalla tuijotti minua säikähtäneenä suu auki pelikonsolia kädessään puristaen. Yritin puhua, yritin sanoa, ettei tämä ollut sitä, miltä näytti. Yritin pyytää apua, mutta poika juosta kompuroi pakoon tuvalle. Olin sekaisin, hädissäni, ja tunsin kehoni vääntelehtivän vieraan energian voimasta. Ei tämä voinut olla sitä, mitä luulin sen olevan. Enhän minä voinut regeneroitua! En minä tiennyt, miten... Mahdotonta. Rukoilin, että olisin vain kuollut, koska tämä kaikki oli liian pelottavaa. En tiennyt, mitä tapahtuisi. Valo syöksyi ulos minusta, ja tunsin paineen keuhkoissani hellittävän ja särkevän väsymyksen katoavan kehostani. Valo laski minut rantakalliolle, jolla huohotin vatsallani yhä pakokauhuisena ja peloissani yskien viimeisiä vesiä keuhkoistani.

"Ehkä se on merenneito...?" "Ei, jokin temppu se vain oli." "Tosi messevät tehosteet!" "Toi näytti ihan regeneraatiolta. Tiättekste ihan niinku Doctor Whossa..." "Joo, joo, ja Tardis varmaan ilmaantuu kohta ja kaikkee. Anna olla nyt jo." Rannalle oli kerääntynyt ihmisiä parveilemaan ja katsomaan, mitä oikein tapahtui. Tuvasta kantautui renessanssimusiikkia ja opettajan ohjeistus. Oliko täällä tanssileiri? Yritin tunnistaa tanssin, mutta ajatukset eivät pysyneet kasassa. Keskity! En kyennyt vielä puhumaan, mutta yritin ryömiä laiturille ja kohottaa päätäni nähdäkseni, keitä rannalla oli. Sain aikaiseksi vain epämääräistä yninää ja vaikerrusta. Ihmiset vetäytyivät kauemmas. "Sanoin, että pysykää kaukana! Takaisin sisälle! Nyt heti!" kuului äreä käsky tuvalta. Enemmän ja vähemmän ripeästi väkijoukko harveni ja valui takaisin tuvan suuntaan vilkuillen taakseen uteliaasti. Ei, älkää menkö, anelin hiljaa mielessäni ja yritin raahautua kohti laituria. Haparoin katseellani poistuvien ihmisten joukkoa toivoen näkeväni E:n hahmon edes vilaukselta, mutta turhaan. Romahdin takaisin mahalleni kivelle. En voinut uskoa, että kukaan ei tullut apuun. Missä E oli? Miksei hän ollut täällä? Ehkä hän oli tunnilla. Adriankin oli varmasti opettamassa. Ajatukset surisivat puurona päässäni.

Suljin silmäni ja kuuntelin ympäröiviä ääniä. Keräsin voimiani ja yritin ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Hoipertelin nelinkontin säänpieksemälle laiturille. Puu tuntui märkää kiveä lämpöisemmältä. Oloni alkoi tasaantua, mutta tunsin itseni silti huteraksi ja kömpelöksi, jotenkin pitemmäksi. Olinko sittenkin regeneroitunut? Miten se oli mahdollista? Kääntyilin ja vääntyilin varovasti tutkien kehoani. Näin vain vieraan, pitkän ja laihan kropan. Kyyneleet puskivat silmiini. Mitä minulle oli tapahtunut? Tahdoin takaisin omaan kehooni! Istuin laiturilla ja painoin pääni murheelliseen itkuun. Kasvoilleni valui vaaleita hiussuortuvia. Purskahdin kunnon itkuun. Olin vielä kaiken kukkuraksi jokin hunajablondi!

Yritin rauhoittua ja selittää itselleni, ettei sillä ollut väliä, miltä näytin, kunhan kaikki raajat olivat tallella. En ehkä ymmärtänyt, miksi minulle oli käynyt näin, mutta Tohtori voisi tietää ja Tohtori voisi selittää, mutta ensin hänet pitäisi pelastaa kaappaajiltaan. Kaikki tuntui kuitenkin ylitsepääsemättömän mahdottomalta juuri sillä hetkellä. En nähnyt vilaustakaan laivasta edes horisontissa. En tiennyt, missä Tardis oli. En tiennyt, mitä tehdä, ja olin aivan yksin. Lisäksi regeneraationi hävetti minua valtavasti. Minusta tuntui, etten kehtaisi puhua siitä kenellekään. Tarkemmin ajatellen en etenkään Tohtorille. Mahtaisiko hän edes tuntea minua, kun ilmestyisin laivalle pelastamaan häntä? Tuskinpa. Miksi tuntisi? Ja jos hän tunnistaisi minut, hän tajuaisi heti, mitä oli tapahtunut. Katkerasti kyyneleitä tyrskien päätin, ettei Tohtori saisi koskaan tietää ja että hän saisi vastedes luulla minua joksikin toiseksi. Ajatus oli musertava. Kukaan muukaan ystävistäni ei enää tuntisi minua. Olisin aivan yksin. Värjöttelin laiturilla ja katselin järvelle. Arthurkin oli poissa. Tohtori oli vankina, ei välttämättä edes elossa. Saatoin nähdä hänet suljettuna pimeään selliin, väsyneenä, riutuneena, pahoinpideltynä. Sillä hetkellä olin maailmassa todella yksin. 

maanantai 1. joulukuuta 2014

Wiaporin adventtitanssiaiset

Wiaporin joulutanssiaisista on tullut jo jonkinlainen perinne, ja aina ensimmäisenä adventtina aikamatkaajakollektiivimme pakkaa pakaasinsa ja suuntaa 1700-luvulle juhlistamaan alkavaa joulua. Viaporin muurien suojissa ensimmäistä adventtia juhlistavat yhdessä niin upseerit, muu sotaväki kuin siviilitkin porvareista säätyläisiin. Tanssiaisiin kokoontuu väkeä ympäri valtakunnan itäisen osan: raskasta taivalta taitetaan halki maan vaivoja säästämättä. Uskaltavatpa jotkut jopa ylittää talvisen meren ja liittyä aina pääkaupungista asti yhteiseen adventtijuhlaan.

Tänä vuonna olin erityisen iloinen saadessani kuulla tukholmalaisten aikamatkaajaystäviemmekin aikomuksesta matkata Wiaporiin. Nuoren naisen turhamaisuuteni totta kai heräsi tässä vaiheessa, ja uusi puku alkoi tuntua aivan välttämättömältä, vaikka olin ajatellut meneväni tanssiaisiin vanhalla mekolla sen kummempia stressaamatta. Mutta kun ruotsalaisia! Niinpä Ikean pussilakanasetti kaivettiin kaapista, etsittiin sopiva referenssikuva säilyneestä puvusta, pyydettiin essulta kaavani lainaan ja linnoittauduttiin ompeluhuoneeseen pähkäilemään. Viikossa pussilakanasetti muuttui 1780-luvun robe à l'anglaiseksi. Suuri kiitos kuuluu Huhuulle, joka käytännössä teki puvun kokonaan, kun minä katsoin vierestä ja yritin parhaani mukaan auttaa.

Tällä kertaa lähdin matkaan esiliinani kanssa. Hän on tottunut aikamatkaaja, jonka kokemusta ja tietämystä me muut ihailemme. Esiliinani kanssa olen päässyt niin Kristinehovin kartanon kuin Svartsjön linnan kustaviaanisiin tanssiaisiin sekä myös kahdesti Tukholman Kuninkaallisen oopperan taianomaisiin 1880-luvun tanssiaisiin. Tällä kertaa retkemme veivät meidät Sinebrychoffeille ihastelemaan heidän taidekokoelmaansa ja sen jälkeen Ekbergille pitkälle lounaalle. Minulta ei varsinaisesti kysytty, kun esiliinani jo tilasi minulle jälkiruoaksi kuuluisaa kaakaota ja tuhatlehtileivoksen. Nam, mitä kaakaota!

Ekbergiltä lyllersimme vatsat pinkeinä tapaamaan E:tä. Pyrstösulkienmetsästyksen jälkeen essu jättikin minut E:n huomaan, ja pääsimme karkaamaan teen äärelle. E kuuli jossain myös Tardiksen huminan, ja totta kai pyörimme villisti ympärillemme kuikuillen, jos jotain olisi näkynyt, mutta ei, tällä kertaa saimme tyytyä vain kuuloharhahavaintoon. Oli harmillista, ettei E tällä kertaa päässyt mukaamme 1700-luvulle, mutta näitä reissujahan tulee vielä, joten toivon mukaan seuraavalla kerralla sitten.

Aamulla heräsin 1780-luvulla. Hiukset sähertyivät aikakaudelle tyypillisellä hedgehog-kampaukselle, jonka kruunuksi essu iski pellavaisen konkkaronkkamyssyn, jotta olisin säädyllisesti pukeutunut, kun kulkisin pitkin Viaporin katuja. Viipotin rantaan vastaanottamaan yhden aivan ensimmäistä kertaa aikamatkalla olevan tyttösen, myssytin hänet ja säntäsin seuraamaan sotilaiden kulkuetta. Tarvoimme läpi räntäsateen rummun päristessä ja pillin soittaessa hilpeää marssimusiikkia, joka sai minut tanssahtelemaan. Naureskelimme ja naljailimme keskenämme sotilaiden hännillä ystävieni kanssa. Suurena viisautena Muskotin luutisti lohkaisi: "Homo homini baa. Ihminen on ihmiselle lammas."

Koko linnoituksen väki tuntui kerääntyneen kuuntelemaan kuninkaan antamaa joulujulistusta. Kuningas vaikuttaa joka vuosi yhä enenevissä määrin hermoheikolta, ja epäilenkin, että jokin on varmasti vialla. Tänä vuonna kuningas epäili valtakuntansa joutuneen vieraan uhan kohteeksi, mutta kyseessä olikin vain tiernapoikaesitys, jonka kolmea kuningasta Kustaa-poloinen niin säikähti... Jep, selvä hermoraunio. Haluaisinpa tietää, mikä kuningasta vainoaa. Koska Tohtoria ei näkynyt missään, katsoin parhaaksi olla lähtemättä tonkimaan enempää tätä kuninkaan tapausta, jotten saisi mitään tuhoa aikaiseksi. Toisaalta Kustaa ei ole enää montaa vuotta vallassa, ennen kuin hänet ammutaan naamiaistanssiaisissa Tukholmassa 1792. Ellei mitään odottamatonta tapahdu, mikä muuttaisi historiaa.

Totta kai linnoituksessa vietettiin myös markkinoita. Minäkin päädyin pöydän taa vahtimaan esiliinani pöytää ystäväni kanssa. Minusta ei ehkä ollut niin kovin paljoa apua kuin ystävästäni, mutta osasin kyllä jutustella ihmisten kanssa.


Tietenkin olin ollut hajamielinen ja unohtanut puolet illalla tarvitsemistani asioista majataloon, joten lähdin uhmaamaan säätä ja liukastelemaan halki linnoituksen ilman saattajaa. Aikamatkoillamme nautin ehkä eniten juuri näistä yksinäisistä hetkistä, kun saan rauhassa haahuilla pitkin katuja tai käytäviä, norkoilla ikkunoissa ja kuunnella aikaa ja elämää ympärilläni, seurata hiljaa sivusta ja aistia historian, miettiä, mitä kaikkea vanhat seinät ovat nähneet ja mitä ne vielä näkisivät. Äkkiseltään näytän sulautuvan aikaan, mutta tarkempi tarkastelu paljastaa, etten kuitenkaan kuulu sinne, olen väärässä ajassa.

Nyt viittaan kietoutuneena pidin katseeni tiukasti kiveyksessä enkä vilkuillut vieraita ihmisiä. Nautin harmaana vellovan meren katselemisesta, ja vaikka tiesin märkien räntähiutaleiden pilaavan kiharani, ne kuitenkin jotenkin hymyilyttivät minua. Ohi kulki muutama sotilas, jotka pokkasivat kevyen tervehdyksen. Hymyilin ja niiasin kevyesti vastaukseksi ja jatkoin matkaani liukkaita mukulakiviä pitkin.



Ilta alkoi illallisella. Juhlaväki kokoontui suureen saliin, tervehtivät toisiaan, esittelivät uusia. Silkkien kahinaa ja lumoavia kampauksia, kohteliaita katseita. Kuulumisia vaihdettiin, naurettiin ja arvuuteltiin, mitä ilta toisi tullessaan. Viime kerrallahan nuori kreivi joutui pulaan ja tuli haastetuksi kaksintaisteluun tahrattuaan nuoren neidon maineen! Tällä kertaa tunnelma oli kuitenkin rauhallisempi. Minut oli istutettu tukholmalaisten ystäviemme viereen ja gouvernante Astridin ja rouva paronittaren valvovien silmien alle, vaikka Mayahin maineen tuntien hän ja hänen sisarensa enemmän valvontaa tarvitsivat. Keskustelu hersyi, ja gouvernante näytti ajoittain hyvin järkyttyneeltä meidän nuorempien puheista.


Pöytä notkui taas herkkuja, kuten ennenkin. Tyypillisesti odotin kuitenkin eniten perinteisiä jouluruokia. Valitettavasti en ole vielä aikamatkoillani oppinut maistamaan kaikkea. Usein pidättäydyn maistamasta sellaisia ruokia, joista en tiedä, mitä ne ovat - mikä on varsin usein. Tälläkin kertaa nirsoilin notkuvan pöydän ääressä, mutta toisaalta en juhlissa useinkaan malta syödä, kun kaikkea muutakin tapahtuu koko ajan tai mieluummin vain lärpättäisin pöytäseurueeni kanssa. Tällä kertaa tarjoomuksista jäivät kuitenkin päällimmäisenä mieleen eksoottiset sitrushedelmät, joita oli jaettu jokaisen paikalle. Miten... eksoottista! Hurmaavaa!

Tykkimiehet työntävät aseensa kosteikkoon.

Saimme myös pitkästä aikaa nauttia varjoteatterista. Tämänkertaisessa tarinassa sotilaat seikkailivat töpeksimässä ympäri Wiaporia ymmärrettyään väärin kuninkaan kaunosanaisen käskyn lisääntyä ja täyttää linnoitus. Vaikka esitys oli oikein viihdyttävä ja jopa nolostuttava, se olisi paikoin voinut jättää jotain hieman enemmänkin mielikuvituksen varaan. Moraalisesti epäilyttävän esityksen jälkeen tiedustelinkin illan isännältä, oliko meillä naimattomilla neideillä kenties syytä huoleen ja tulisiko meidän poistua, ennen kuin juhlat saisivat ikäviä piirteitä ja joutuisimme aamulla heräämään kunniamme menettäneinä. Isännän vakuuttelut eivät minua juurikaan vakuuttaneet, mutta sotilaita katsellessani totesin itsekseni, ettei heitä pian luultavasti kiinnostaisi kuin tuoppinsa syvälliset syöverit. Harmittomia veikkoja, joskin joskus hieman kovaäänisiä ja kömpelöitä.

Esiliinani nauttii tanssin leikkisistä pyörteistä. 

Ilta jatkui toki tanssin merkeissä. Sitä olimme niin kovin odottaneetkin, ja kun viimein pääsimme tanssilattialle, oli ilo nähdä niin monen muunkin yhtyvän ilonpitoon. Sotilaatkin tanssivat muutaman tanssin, ja joukossa oli mielestäni jopa hieman aiempaa enemmän myös siviilipukuisia herroja, jotka viihtyivät tanssilattialla. Ruotsalaiset ystävämme totta kai nähtiin pitkin iltaa tanssilattialla.


Illan mittaan väki tanssilattialla väheni, ja vain sitkeimmät jäivät jäljelle. Mitä vähemmän väkeä lattialla oli, sitä enemmän minä nautin pystyessäni itsekin hieman rentoutumaan ja heittäytymään tanssiin. Johdin illan tanssit tanssimestarin jäätyä kotiin, ja täytyy myöntää, että tehtävä on raskas. Minulla on vielä paljon opeteltavaa, jotta minusta jonain päivänä olisi kunnolliseksi tanssimestarinnaksi. Olin sentään onneksi kirjoittanut ajanmukaiset ohjeet itselleni, jotta saatoin aina tarpeen vaatiessa luntata. Tablettitietokoneen vetäminen hameen alta olisi saattanut kiinnittää liikaa vääränlaista huomiota.


Niin jokaiset tanssiaiset kuitenkin tulevat päätökseensä. Pikkutunneilla oli aika paarustaa takaisin majatalolle halki pimeän Wiaporin. Mikä helpotus olikaan kuoriutua puvusta ja kureliivistä ja lepuuttaa särkeviä jalkoja päästyämme majatalolle! Uni ei valitettavasti tullut kunnolla, ja Tohtorikin kävi häiritsemässä katkonaisessa unessa. Miksi juuri silloin, kun olin kaikesta valvomisesta ja päivästä toisella vuosisadalla aivan naatti enkä olisi jaksanut eväänikään lotkauttaa?


Kuvat: Kapteeni Krut (M. Arvonen)