tiistai 11. marraskuuta 2014

Vieraisilla geenilabrassa


Laitteet hurisivat hämärässä, ja vihreinä ja punaisina sykkivät valot liikkuivat valtavissa lasiputkissa. Tuijottelin näitä putkia kummissani. Ne näyttivät suurilta kapseleilta, joihin mahtuisi helposti ihminen. Ne seisoivat tyhjinä jalustoilla hajanaisissa riveissä ja rykelmissä. Onneksi niistä jokainen oli tyhjä. Rauhattomana odotin, että Tohtori saisi asiansa hoidettua ja tongittua esiin tarvitsemansa. Hän hääräsi tiiviisti keskittyneenä erään pöydän ylle kumartuneena hieman kauempana. Olisin jo halunnut mennä. Laboratorioon tunkeutuminen ei ollut minusta ollenkaan hyvä idea. Saati sitten vartioituun laboratorioon murtautuminen.

"Mennäänkö jo?" kysyin kärsimättömästi pälyillen ympärilleni.

"Ihan pikku hetki vielä. Olen ihan kohta valmis", Tohtori vastasi. "Pidä sinä vaikka sillä välin vahtia."

Silmiäni pyöritellen käännyin ympäri katsomaan lasiseinän takana kulkevaan käytävään. Pidä vahtia. Sitähän minä olin tähänkin asti tehnyt! Hermostuneena kuljeskelin ympäriinsä ja yritin pitää jokaista nurkkaa silmällä vartijoiden varalta. Juuri, kun olin kääntymässä hoputtamaan Tohtoria vielä kerran, kulman takaa ilmestyi sininen olento mustassa, hyvin judoonmaisessa haarniskassa valtava ase olallaan. Koska kaikkialla oli pelkkää lasia, vartija huomasi meidät saman tien. Se lähti rivakasti marssimaan kohti lasikuution ainoaa ovea. "Tohtori!" huudahdin käskevästi. "Saimme seuraa."

Tohtori kauhoi jotain takkinsa sisään ja säntäsi työpisteiden välistä poukkoillen kohti ovea. Ymmärsimme kumpikin, että meidän pitäisi ehtiä ovelle ennen vartijaa ja saada vielä riittävä etumatkakin, jotta meillä olisi edes teoreettinen mahdollisuus päästä pakoon. Oli taas aika juosta.

Olimme tullessamme lukinneet oven huolella, jotta mahdollisilla työrauhanhäiritsijöillä kestäisi pitempään murtautua sisään ja saisimme lisää aikaa miettiä, jos jäisimme kiinni. Nyt tämä osoittautui todella huonoksi ideaksi. "Avaa ovi, avaa ovi!" huusin Tohtorille juostessani tilan poikki kohti ovea. Sininen valo välähti äänimeisselissä ja tuttu siritys kuului hurinan yli, kun Tohtori vauhdista tähtäsi meisselin lukituspaneeliin. Aukea, aukea nyt. Piinallisen pitkän parisekuntisen ajan meisselin siritys soi korvissa, kunnes lukko viimein surisi auki ja ovi liukui syrjään.

Kurvasimme vartijan nenän edestä käytävään ja pingoimme, minkä kintuista pääsimme. Onneksi vartija edusti selvästi raskasrakenteisempaa ja kömpelömpää lajia. Tohtori kiilasi edelleni, ja yritin parhaani mukaan pysyä viuhuvien takinliepeiden tahdissa. Toivoin ainokaisen sydämeni pohjasta, että keuhkoni eivät nyt pettäisi ja jättäisi minua pulaan. Vartija tuskin kyselisi turhan monia kysymyksiä, jos saisi minut kiinni.

Ryntäsimme peräkanaa käytävän päästä katolle johtaviin portaisiin. Sivukäytävästä kuului juoksuaskelia. Jakkupukuinen nainen ja toinen vartija juoksivat meitä kohti. "Ottakaa heidät kiinni!" nainen kirkui ja seisahtui turvallisen välimatkan päähän. Portaiden juurella vartijat tuuppivat toisiaan taistellen, kumpi pääsisi ensin portaisiin kintereillemme. "Pölkkypäät!" nainen säesti taustalta ja polki jalkaa.

Portaat tutisivat, kun vartijat viimein rynnistivät peräämme. Portaiden alla levittäytyi tutkimuskeskuksen ilmava, valkea aula vastaanottotiskeineen. Seinät kohosivat yhä vain lasisina. Yötaivas kaareutui ulkona tummansinisenä.

"Juokse!" Tohtori kiritti huutaen harppoessaan portaita juoksuvauhdissa kaksi kerrallaan. Hän puristi jotain rintaansa vasten takin uumenissa. Toisessa kädessä heilui äänimeisseli.

"Koko ajan!" ärähdin takaisin ja yritin kiristää tahtia. Tikkasin portaita minkä ehdin. Yritin vain keskittyä juoksemaan niin lujaa kuin pystyin, vaikka portaiden kipuaminen tuntuikin epätoivoiselta tehtävältä.

"Tardis on katolla. Meidän täytyy päästä sinne. Ei enää pitkä matka", Tohtori kannusti. Aivan kuin hän olisi nauttinut pienestä ajojahdista.

"Joo, joo, tiedän. Sinne olen koko ajan ollut pyrkimässäkin", vastasin ärsyyntyneenä puuskutusten välistä. Olisi vain parempi pitää suu kiinni ja keskittyä hengittämiseen.

Viimein kolistelimme tiemme kattotasanteelle, jonka oven Tohtori meissellöi näppärästi auki, muttei vauhdissa muistanut enää lukita sitä vaan loikkasi suoraan metalliselle, säleikköiselle kävelysillalle, jonka toisessa päässä Tardis odotti rauhallisen sinisenä. Sinkosin Tohtorin perään ja pinnistin vielä lisää vauhtia viimeisille metreille. Toinen vartijoista jyskytti jo aivan liian lähellä.

Tohtori sujautti avaimen lukkoon ja sysäsi oven auki. "Juokse!" hän huusi huolissaan. "Lujempaa! Pystyt kyllä! Juokse!"

Löysin jostain vielä uuden vaihteen ja loikkasin yllättävän ketterästi rämisevälle kävelysillalle. Adrenaliini kohisi korvissani, ja seikkailu kutitteli jokaisessa solussa. Juokseminen oli hienoa! Olin varma, että ehtisin. Kömpelö vartija ei pystyisi liikkumaan niin ketterästi kapealla sillalla. Loikkaisin sillalta Tardikseen, Tohtori vetäisi oven kiinni vartijan nenän edestä ja haihtuisimme matkoihimme. Mutta riemuitsin liian aikaisin. Olin juuri leveästi hymyillen hyppäämässä alas sillalta, kun tunsin, miten käsivarteeni tartuttiin ja pysähdyin kuin seinään. Vilkaisin kauhuissani taakseni ja näin vartijan pitelevän tiukasti kiinni ranteestani.

"Riuhtaise! Se hämääntyy", Tohtori neuvoi ja harppasi minua kohti tavoitellen toista rannettani. Samassa tunsin kirpeän raapaisun käsivarressani. Tohtori nykäisi minut samalla hetkellä liikkeelle ja puolittain heitti minut sisälle Tardikseen. Pitelin hämmentyneenä kirvelevää käsivarttani ja sadattelin puoliääneen. Tohtori läimäisi ovet kiinni ja lukitsi ne.

Pari hengenvetoa hän nojasi niitä vasten hengästyneenä, kunnes sitten marssi ohitseni konsolin ääreen ja purki povitaskustaan pari kannellista petrimaljaa. Hänen oli onnistunut varastaa näytteitä. Saisimme sittenkin selville, mitä laboratoriossa oikein puuhattiin. Olin aikaisemmin kysynyt, miksi meidän piti tunkeutua laboratorioon ja mitä sellaista siellä tehtiin, että meidän pitäisi puuttua asiaan, mutta Tohtori oli iloisesti ja innoissaan vain todennut, ettei hän tiennyt ja siksi asiasta pitikin ottaa selvää. Jotain hämärää siellä kuulemma puuhailtiin, koska hänellä oli sellainen tunne, mutta että pääasiassa menisimme nuuskimaan ihan vain mielenkiinnosta. Siinä vaiheessa en ollut ollut järin samaa mieltä innosta ja malttamattomasta jännityksestä pomppineen Tohtorin kanssa. Nyt hän kuitenkin syötti näytteet Tardiksen analysoitaviksi. Valkoinen valo heijasteli epämääräisen, punaisen mönjän sisällä Tardiksen skannatessa näytettä.

"Tohtori", sanoin empien. Pitelin yhä käsivarttani. Sitä kihelmöi, ja ruhjeesta vuosi pienesti verta. "Se vartija teki jotain. Pitäisiköhän tätä katsoa?" kysyin epävarmasti ja ojensin käsivarttani näyttääkseni jälkeä Tohtorille. Ruhje oli noin viitisen senttimetriä pitkä ja raapaleinen. Olin ehtinyt tuntea jonkin viiltävän instrumentin. "Seuraako se meitä?"

Tohtori nosti nenänsä skannautuvasta mönjästä ja ojentautui konsolin ääressä. Hän kääntyi katsomaan minua ihan kuin olisi jo tällä välin unohtanut, että seisoin siinä, ja korjasi lasejaan hölmistyneenä. Näytin uudelleen käsivarttani. "Hei, täällä tarvittaisiin Tohtoria", puolittain virnistin käsivarttani heilutellen.

Tohtori vilkaisi vielä näytettä. Hän ei olisi tahtonut jättää sitä. Hän halusi tietää, mistä oli kyse, mutta näytti siltä, että skannaus ei ollut vielä valmis. Niinpä hän harppoi luokseni ja tarttui käsivarteeni kääntäen ruhjeen tutkittavakseen.

"Lähetin?" ehdotin ensimmäiseksi.

"Eei, en usko", Tohtori mutisi ja käänteli käsivarttani. Varmuudeksi hän kuitenkin skannasi ruhjeen äänimeisselillä. "Ei jälki mistään teknologiasta", Tohtori vahvisti ja vilkaisi kärsimättömänä olkansa yli konsoliin päin. Konsolilla oli hiljaista, joten hän palasi tutkimaan kulmat kurtussa ruhjettani. "Tämä on outoa. Näyttää ihan siltä kuin tästä olisi otettu näyte", hän mutisi itsekseen.

"Näyte?" minä toistin varautuneesti. "Minusta?"

"Niin, kudosnäyte. Verta, ihoa, DNA:ta, kaikkea, mitä nyt vain voivat kaapaista äkkiä", Tohtori selitti. "Mutta se paranee pian, ei mitään vakavaa. Huuhtele ja suojaa se, niin se paranee nopeammin."

Vedin hihan käsivarteni peitoksi puntaroiden Tohtorin sanoja. En ollut ollenkaan innoissani siitä, että minusta oli päätynyt kudosnäyte salakähmäisen laboratorion haltuun. Konsoli piippasi ilmoittaen analyysin valmistuneen. Tohtori säntäsi heti lukemaan. "Aivan niin kuin arvelinkin. Kloonausta! Ne kasvattavat superklooneja. Hankkivat jostain DNA:ta, muokkaavat sitä ja kasvattavat superklooneja ja myyvät niitä eri tarkoituksiin. Palvelijoiksi, koe-eläimiksi, testikuljettajiksi, sotilaiksi... Valmistavat niistä tappokoneita. Tämä ei ole hyvä juttu. Mistä ne saavat sen kaiken DNA:n? Ei heillä voi olla niin paljon vapaaehtoisia", Tohtori pörrötti niskavillojaan järkeilläkseen jostain vastauksen kysymykseensä. Hän sääteli konsolin laitteita ja yritti erotella näytteestä tarkemmin DNA-jälkiä. "Heidän on pakko saada jollain verukkeella ihmiset - tai no, miksei muutkin - luovuttamaan DNA:taan. Ehkä heillä on veripankki, ja luovuttajat luulevat auttavansa sairaita. Tai sitten he pyörittävät pankkitoimintaa ja antavat lainaa näytettä vastaan. Siinä olisi hyvä diili: asuntolainan saisi kuitattua pientä verinäytettä vastaan. Tai sitten he vain väkivalloin etsivät hylkiöitä, joita kukaan ei kaipaa, ja käyttävät heidän DNA:taan..."

Seisoin hiljaa kauempana. Ajatus takoi inhottavasti takaraivossani, ja vaikka miten yritin kieltää sen, se puski läpi ja lietsoi paniikkia. "Heillä on minun DNA:tani", sanoin ääni väristen. "Mitä he tekevät sille?"

Tohtori katsoi minua ilmeettömästi konsolin äärestä lasit nenällään.

"Tohtori, meidän täytyy hakea se näyte pois! Niillä on minun DNA:ni! Ne voivat tehdä mitä vain, eikö niin? Voivatko ne kontrolloida minua?" pulputin hädissäni.

"Eivät tietenkään", Tohtori naurahti hermostuneesti.

"Mutta jos verenkin kautta voi kontrolloida?" tivasin, koska minusta tuntui, että Tohtori valehteli.

Tohtorilta karkasi turhautunut puuskahdus. "Ihan totta, eivät ne voi kontrolloida sinua DNA:n kautta. Sinä olet ihan turvassa. Ne eivät voi päästä yhden kudosnäytteen avulla päähäsi. Mitä sci-fiä sinä oikein luet? Silkkaa humpuukia! Mitä sillä näytteelläsi sitten voidaan tehdä? Kyllä, siitä voidaan muokata ja kasvattaa superklooni, jota voidaan käyttää ties mihin tarkoituksiin, ja niitä voidaan valmistaa loputtomasti. Kyllä, sinä voit törmätä jossain maailmankaikkeuden kolkassa klooniisi, mutta onko se nyt niin kamalaa? Ne eivät ole sama asia kuin sinä. Ne ovat sinusta irrallisia, itsenäisiä olentoja... no, eivät välttämättä itsenäisiä siinä mielessä, että niillä olisi oma tahto, mutta kuitenkin. Ei sen takia kannata vaarantaa itseään, jotta voisi tuhota yhden näytteen. Ihan hulluahan se olisi tunkeutua laboratorioon vain saadakseen sieltä yhden näytteen", Tohtori puuskahti kulmat ärtyneeseen kurttuun vetäytyneinä.

"Ai, nyt sinä olet sitä mieltä", minä totesin nyrpeänä. Koko soppaa ei olisi syntynyt, jos emme olisi lähteneet tunkeutumaan laboratorioon saadaksemme muljutettua sieltä ulos edes yhtä näytettä. "No, onko sinulla suunnitelmaa, mitä me nyt teemme, kun tiedämme, mitä siellä puuhataan?"

"Ei. Halusin vain tietää. En usko, että tälle tarvitsee tehdä mitään. Ihan normaalia kehitystä geenimanipulaation ja kloonauksen alalla. Kyllä ihmiset kohta huomaavat, missä menivät hutiin", Tohtori kohautti olkiaan.

En voinut uskoa korviani. Kaikki tämä vain siksi, että Tohtorilla oli tylsä perjantai-ilta, hänestä tuntui, että laboratoriossa oli jotain hämäräperäistä meneillään, ja hän halusi vain tietää, mitä se oli. Sitten, kun hän sai tietää, että kyse oli mahdollisesti geenimanipuloidun superklooniarmeijan kasvattamisesta, hän ei aikonut edes tehdä asialle mitään. Ainakin Tohtori oli nyt saanut perjantai-illan huvinsa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti