tiistai 11. marraskuuta 2014

Näkymättömän Tardiksen tapaus

Heräsin unessa kummalliseen, lotisevaan ääneen. Vesi ropisi ikkunapelteihin, kohisi kuin meri olisi vellonut, läiskyi vasten ikkunaa. Vääntäydyin peiton alta avaamaan sälekaihtimet ja kurkistamaan makuuhuoneeni ikkunasta. Valtava vesimassa vyöryi vastapäiseltä rakennustyömaalta kadun yli ja paiskautui kerta toisensa jälkeen kerrostalon seinään. Aaltojen huiput hipoivat ikkunaani. Vesi käyttäytyi kaikkien fysiikan lakien vastaisesti. Se valui painovoimaa uhmaten ylös työmaan montusta jähmeänä kuin likaisenharmaa, kohmeinen matelija, otti vauhtia ja iskeytyi vasten seinää. Eikö sen olisi pitänyt valua alas pitkin katua kohti järveä? Jotain kummallista oli tekeillä. Koska välitöntä vaaraa ei näyttänyt olevan ja vesi pysyi ulkona, en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota vaan jatkoin uniani. Ehkä se menisi ohi, kun sade lakkaisi, ja mitä muutakaan sitä sateella olisi voinut tehdä kuin nukkua?

Ponnahdin pystyyn peiton alta. Jokin paukutti ikkunaani. Ei koputtanut kohteliaasti vaan ryskytti raivokkaasti. Tuijotin kauhuissani avointa ikkunaa ja puristin peittoa rintaani vasten. Lasin takana näkyi oranssi kaivinkone, joka moukaroi ikkunaani. Erotin lasin takaa hytistä mielipuoliset, pöhöttyneet miehen kasvot. Mies oli läpimärkä ja turvonneen näköinen, harva tukka valui litimärkinä noroina pitkin perunamaista päätä. Harmaat silmät harittivat villisti. Ryntäsin ikkunaan ja painoin käteni viileää lasia vasten. Mies näytti peruuttavan kaivinkonettaan kauemmas. Ulkona satoi yhä rankasti ja kadulla tulvi.

Yritin huutaa miehelle, että lopettaisi ja jättäisi ikkunani rauhaan. Sain vastaukseksi vain syöksähdyksen ikkunaa kohti ja kumahtavan lyönnin kauhalla. Iskussa oli kuitenkin jotain outoa. Mies mölisi epämääräisesti: ehkä turhaumustaan, ehkä vain sekavuuttaan. Uusi isku, uusi yritys. Kauha heilahti jälleen ikkunaani kohti, mutta tuntui humahtavan johonkin näkymättömään ja muuttavan suuntaansa metri ennen ikkunaani. Kerta toisensa jälkeen iskut kimposivat kuin näkymättömästä vallista. Katselin näkyä ällistyneenä. Mies rähjäsi kopissaan ja hakkasi ohjaimia pää punaisena.

"Lopeta pelleily, tyttö, ja anna se minulle! Saan sen kuitenkin", kuulin hänen huutavan kovaäänisen kautta.

Pyörittelin hämmästyneenä päätäni kuin etsien huoneestani jotain, mitä kaivurimies olisi voinut haluta. En nähnyt mitään muuta kuin vuoteeni sekaisine lakanoineen ja alus- ja liinavaatelipastoni. Ei mitään poikkeavaa. Ei mitään kadonnutta aarretta tai varastettua osaa jostain maailmanlopunkojeesta. Ei, en ollut tuonut reissuiltani mitään epämääräistä kotiini. Käännyin epätietoisen näköisenä ikkunaan päin. Levittelin käsiäni näyttääkseni, etten ymmärtänyt, mistä hän puhui.

"Luovuta Tardis tai moukaroin koko säälittävän kämppäsi tuhannen päreiksi!" mies keuhkosi naama punaisena. Hän ei selvästikään ollut kärsivällinen mies.

Tardis? Ei minulla ollut mitään Tardista! Avaimestani en luopuisi. Yritin katseellani etsiä, oliko lipastoni päälle kenties ilmestynyt valmis Tardis-lamppu. Mutta eihän mies sitä voinut tarkoittaa? Mitä mies tekisi onnettomalla pahvitardiksella? Saattoiko hän vain olla niin sekaisin, että pienenkin Tardista muistuttavan esineen näkeminen sai hänet niin silmittömän raivon valtaan, että hänen oli pakko tuhota tuo sininen paholainen? Pyörin neuvottomana paikallani. Epätietoisuus ja hätääntyneisyys nostivat päätään sisälläni. Mitä sitten jos tuo mies tosiaan rikkoisi ikkunani eikä lopettaisi ennen kuin olisi saanut Tardiksen, jota ei edes ollut missään?

"Typerä tyttö! Älä näyttele tyhmää! Tiedän, että se on sinulla. Sinä suojelet sitä. Isäntä tahtoo saada Tardiksen, eikä hän ole kiltti mies", mies uhkaili makeus ääneen hiipien. Hän tiesi pelottavansa minua. "Laske suojat ja luovuta Tardis minulle, niin saat pitää tyhmän ikkunasi."

"Mutta kun minulla ei ole mitään Tardista! Se ei ole täällä!" huusin hädissäni keuhkojeni pohjasta ja heittäydyin ikkunaa vasten. Löin lasia pari kertaa kuin pelotellakseni miestä, vaikka tajusin, miten turhaa se oli. Pelkäisikö iso mies isossa kaivinkoneessaan hysteerisesti yöpaitasillaan huutavaa nuorta naista? Tuskinpa. Mies vain nojasi taakse kuskinpukillaan ja nauroi pyöreää, tutisevaa vatsaansa pidellen. Minua etoi. Pelko väänsi vatsaani.

"Ssssh!" kuului yhtäkkiä vain puolen metrin päässä minusta. "Älä meuhkaa. Olen piilossa." Tyhjästä pilkisti tuttu hiustöyhtö, ja Tohtorin pää pisti esiin näyttäen leijuvan irtonaisena ilmassa. "Pidä verhot edessä, ettei hän näe, että olen täällä."

Möllötin silmät selälläni ilmassa leijuvaa, ympärilleen pälyilevää päätä. "Tohtori...?" sanoin varovasti, hieman kysyvästi. "Mitä sinä...?"

"Ssssh! Katso ulos ja näytä kauhistuneelta, niin selitän", Tohtori suhisi.

Tein työtä käskettyä ja käännyin takaisin tuijottamaan ulos ikkunasta yrittäen näyttää säikähtäneeltä. Se ei ollut kovin vaikeaa, koska olin hieman järkyttynyt siitä, että Tardis nökötti makuuhuoneeni nurkassa näkymättömänä. Kuinka pitkään se oli ollut siinä? Miksen ollut huomannut mitään? Mieleni teki äyskähtää Tohtorille, ettei hän voinut noin vain parkkeerata Tardista makuuhuoneeseeni ilman lupaa, etenkään näkymättömänä. Se ei vain yksinkertaisesti ollut sopivaa!

Tohtori ilmeisesti näki tuohtumukseni, koska aloitti selityksensä hyvin nopeasti: "Ennen kuin alat huutaa minulle, niin ajattele asiaa. Kyllä, parkkeerasin Tardiksen makuuhuoneeseesi näkymättömänä, mutta vain piiloutuakseni. Ja olenhan minä ennenkin--"

"Se on eri asia! Silloin olen nähnyt sinut!" sihahdin ja paukutin lasia näyttääkseni mesoavani ulkona riehuvan miehen kanssa.

"No, niin, mutta... Joka tapauksessa. Et ole valittanut siitä ennen."

"Enkä valita nytkään. Mutta se on eri asia, koska olet tullut hakemaan minua."

"Yksityiskohtia!" Tohtori taivasteli. "Jos tästä päästään, niin voin tulla sitten hakemaan sinut uudestaan mukaan. Ja Tardiksen ansiosta tuo tyyppi on yhä tuolla ja ikkunasi on ehjä. Hän ei pääse Tardiksen suojien läpi. Etkö ihmetellyt, miksi ikkunasi ei särjy, vaikka sitä moukaroidaan kaivinkoneen kauhalla? Mutta nyt minua kiinnostaa, miksi tuo tyyppi haluaa Tardikseni ja kenelle hän sen aikoo kiikuttaa. Pieni hetki vielä, täytyy vähän tehdä säätöjä..." Tohtori katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Olin kuulevinani Tardiksen oven sulkeutuvan.

"Mitä nyt tehdään?" kysyin epävarmasti. Aikoiko Tohtori lähteä Tardiksella? Silloinhan mies särkisi ikkunani, kun Tardiksen suojaus olisi poissa. Sitä hetkeä en halunnut olla todistamassa.

"Odotetaan", kuului Tohtorin ohje näkymättömistä.

"Saanko tulla sinne vai pitääkö minun vielä huitoa täällä?" tiedustelin hieman peloissani ja haparoin käsilläni löytääkseni Tardiksen seinän. Halusin tietää, missä se oli, vaikka pienessä nurkassa ei juuri ylimääräistä tilaa ollut.

"Sama kai se. Tule vain. Ehkä hän luulee, että kyllästyit ja menit takaisin nukkumaan", vastasi Tohtori selvästi keskittyen jo johonkin aivan muuhun.

Kopeloin ilmaa edessäni ja kohtasin viimein tutun puisen pinnan. Tohtori nykäisi oven raolleen, ja näin kaistaleen sisätiloista. Vilahdin ovesta sisään ja vedin sen hiljaa kiinni perässäni. Tardis kuulosti hiljaisemmalta kuin normaalisti, aivan kuin sekin olisi yrittänyt olla mahdollisimman hiljaa piilossaan. Silitin tervehdykseksi sen pintaa astuessani peremmälle. Tohtori istui risti-istunnassa lattialla ja värkkäsi jotain laitetta jalkojensa välissä kieli keskellä suuta, silmälasit törröttävien hiusten seassa otsalla. "Noin. Tällä sen pitäisi selvitä", hän ilmoitti tyytyväisenä ja sääteli laitteen kytkimiä. "Katsotaan, kuka tuon vihulaisen on kimppuumme lähettänyt."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti