tiistai 11. marraskuuta 2014

Auringonlasku

Katsoin ulos ikkunasta. Hetki sitten siitä oli näkynyt vain harmaata, syyssateen ankeuttamaa kaupunkimaisemaa. Nyt se kaikki oli kadonnut. Punainen loimotus ikkunassa veti minua puoleensa kummastuksen vallassa. Laskin kirjan pöydälle ja astelin ikkunaan. Taivas oli kuin tulessa. Hetken jo epäilin, että kyse oli valtavasta metsäpalosta, mutta jokin kertoi minulle, että nyt oli ilta ja auringonlaskun aika. Mutta eihän auringonlasku voinut näyttää tuolta? Siinä oli jotain vialla: se oli aivan liian suuri, aivan liian punainen. Avasin varovasti kirjaston ranskalaisen oven ja suuntasin uteliaat askeleeni kauempana siintävään rantaan tutkiakseni asiaa ja ihastellakseni mahtipontista ilmiötä, joka värjäsi kaiken punaisellaan.

Ranta oli matala. Valkea hiekka hohti tasaisena ja hienona kadoten ääneti lainehtivaan veteen. Kaislikkoisen rannan takana avautui rauhallinen selkä. Se aaltoili hiljaa oranssinpunaisena heijastaen leiskuvaa taivasta. Pilven hehkuivat kultaisina. Horisontissa vastarannan metsä piirtyi mustana taivasta vasten. Valtava auringonkehrä oli juuri vaipumaisillaan horisonttiin. Sen kiekko leimusi tulipunaisena ja suunnattoman suurena, kun se upposi hiljalleen horisonttiin. Seisoin mykistyneenä rannalla. Aurinko näytti olevan kymmenen kertaa suurempi tai huomattavasti lähempänä kuin normaalisti. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Elikö aurinkomme vanhuudenpäiviään punaisena jättiläisenä?

Varjostin silmiä kädelläni ihaillakseni maisemaa. Samalla kuitenkin sisuksiini hiipi epäilys, ettei kaikki ollut kohdallaan. Jotain jäi huomaamatta. Miten en tiennyt, että Aurinko oli kuolemassa? Näin ei ollut voinut käydä yhtäkkiä. Haravoin taivasta katseellani ja kohtasin korkealla taivaalla poikkeuksellisen kirkkaana loistavan täysikuun. Mutta eihän se voinut olla... Kappale näytti enemmän auringolta, johon olin tottunut, niin kirkas se oli. Eniten minua huoletti kuitenkin sen asema. Kuu oli etelässä korkealla taivaalla, yli 50 astetta taivaanrannasta, ja kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt näkyä vain sirppinä. Ei tämä ollut mahdollista. Kuu ei voinut olla niin kirkas, korkealla ja näkyä kokonaisena. Pyyhin taivaankantta katseellani lähes hädissäni etsien selitystä. Mitä ihmettä taivaalla oikein tapahtui? Pyörähtäessäni ympäri haukoin henkeä, kun näin kauniin, hopeanhohtoisen kuun möllöttävän minua tummuvalta taivaalta. Tärinä hiipi kroppaani, kun tajuntaani iskeytyi, etten voinut olla Maassa, ja ymmärsin tuijottavani vierasta taivasta suu auki. Lumoutuneena ja järkyttyneenä tuijotin kimaltelevaa kuuta yrittäen ymmärtää. Minulla oli tunne, että toinen suurempi kuu vaani vielä jossain näkymättömissä.

"Se on kuu", kuului viereltäni.

Säpsähdin niin, että hypähdin, ja käännyin salamana katsomaan kuin tyhjästä rannalle ilmestynyttä Tohtoria. Hän seisoi vakavana kädet taskussa ja katseli taivasta otsa lievästi kurtussa. Suu oli vetäytynyt mutruun aivan kuin hän olisi purrut hammasta, mutta silti hänen silmänsä katsoivat lämpimän kaipaavasti taivaalle.

"Mutta..."

"Tuo on toinen aurinko. Se on juuri noussut", Tohtori vastasi kysymykseeni, jota en ehtinyt edes aloittaa. Hän ei irrottanutkaan katsettaan taivaasta.

"Mutta..." yritin uudestaan.

"Kaunista, eikö totta?" Tohtori kysyi ja huokasi raskaasti. Oranssissa hämyssä hän katsoi minua alakuloisesti, yrittäen hymyillä siinä kuitenkaan onnistumatta.

"On, mutta... En ole koskaan nähnyt tällaista auringonlaskua", sain takelleltua. Ääni takertui kurkkuun. Tohtori hämmensi minua.

Tohtorin katseen valtasi suuri suru, jonka hän yritti peittää katsomalla pois. "Sinä et vain muista", hän totesi ykskantaan. "Tule, mennään takaisin sisälle." Hän tarttui minua kädestä ja lähti ohjaamaan minua takaisin sisälle. Kaikki hänen olemuksessaan kertoi, että minun olisi pitänyt muistaa. Hän toivoi minun muistavan. Hän oli selvästi pettynyt, etten muistanut ja että hän ei voinut kertoa, mitä olin unohtanut. Se kaikki sai hänet vajoamaan etäämmäs.

Painoin katseeni maahan ja seurasin Tohtoria. Huokasin ja suljin silmäni. Jostain syystä mieleeni tuli vain pieni, leikkivä lapsi, jota vanha nainen katseli vierellään toinen nuorempi, kiharapäinen nainen. Hämmentyneenä kurtistin kulmiani ja vilkaisin vielä juuri noussutta aurinkoa olkani yli. Kuihtuneet kaislat makasivat ruskeina raatoina rannalla, ja niiden välistä kasvoi kummastuksekseni punaista ruohoa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti