tiistai 28. lokakuuta 2014

Martha ja murikka

Viime yönä olin työpaikan virkistysmatkalla Los Angelesissa. Kaikki oli pelkkää säätöä ja sähläämistä. Kukaan ei oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä, ja hotellivarauksissa oli jokin ongelma: Meidän oli pitänyt päästä hyvään kylpylähotelliin ja jokaisen saada oma huone, mutta päädyimmekin johonkin ahtaaseen, tunkkaiseen pikkuhotelliin ja jouduimme jakamaan huoneet. Luvassa ei ollut mitään minua kiinnostavaa ohjelmaa, ja olin jotakuinkin koko ajan vain syvästi ahdistunut siitä, että olin jumissa toisella mantereella työkavereitteni kanssa. Tympääntyneenä tallasin likaista kokolattiamattoa huoneemme ovelle. Huokaisten työnsin sen auki, mutta ovi tökkäsi saman tien. Se ei mahtunut aukeamaan kunnolla. Sänkyni oli tiellä. Hivuttauduin ovenraosta sisään. Huone oli vaaleankeltainen ja niin pieni, että kaksi sänkyä hädin tuskin mahtui sinne. Kolistelisimme työkaverini kanssa polviamme, kun yrittäisimme päästä aamulla ylös sängystä. Huonetoverini joogasi sängyllä. Suljin silmäni ja valahdin istumaan sänkyni laidalle.

Kolahdin metallisesti kaikuvalle lattialle. Mitä ihmettä? Säpsähdin jaloilleni ja räväytin silmäni auki. Tuttu humina ja pehmeä, kultaisen ja turkoosin hohtoinen valo tervehtivät minua. Mitä, miten ihmeessä? Seisoin Tardiksen konsolihuoneessa. Lämmin, onnellinen tunne työnsi hämmennyksen sivuun. Tardis ei kuitenkaan ollut kunnossa. Sen huminassa oli hinkuva, koliseva sivuääni, ja koko alus tärisi kuin yrittäen pysyä kasassa kovan paineen alla. Ei kuitenkaan mitään hälyttävältä vaikuttavaa. Olihan Tardis temppuillut ennenkin. 

Tajuttuani, missä olin, ja ihmeteltyäni Tardiksen tilaa huomasin tuijottavani jämäkän näköistä, tummaa naista nahkatakissa. Leukani oli pudota lattiaan. Nainen ei näyttänyt järin ystävälliseltä, pikemminkin varautuneelta ja uhittelevalta, selvästi puolustusasemiin vetäytyneeltä. 

"Tohtori!" nainen huudahti sotilasmaisesti kiinnittääkseen Tohtorin huomion tyhjästä ilmestyneeseen vieraaseen ihmiseen, tunkeilijaan. 

"Mmm, tiedän..." Tohtori mutisi äänimeisseli poikittain suussaan kiinnittämättä meihin sen enempää huomiota. Hän oli kumartunut keskikonsolin ylle ja nyki sen uumenista johtoryppäitä yksi toisensa perään. Kädet kävivät vikkelään säätimillä, äänimeisseli vinkui äärirajoilla, ja Tohtori puhisi työn touhussa yrittäen kaikella tarmollaan paikantaa vian ja korjata sen. 

Tuijotin yhä hämmästyksestä ja ihastuksesta lamaantuneena naista, joka tuima katse silmissään harppoi rivakasti minua kohti heittääkseen minut ulos. "Martha Jones?" kysyin edelleen epäuskoisena. En uskonut, että saisin tavata Martha Jonesin, legendaarisen Martha Jonesin. Vilkaisin Tohtorin selkää aivan kuin olisin huomannut hänet vasta nyt. "Hei..." huikkasin huolimattomasti tervehtiäkseni.

"Hei vaan, vähän kiire. Jutellaan kohta", Tohtori ähisi. Kuului kova, sähköinen poksahdus, ja Tohtori hypähti taaemmas. "Ähhh!"

Tummissa silmissä häivähti epäilys. Martha näytti hämmentyvän tiedosta, että Tohtori tunsi minut. Hän pysähtyi jonkin matkan päähän ja näytti miettivän, miten minuun pitäisi suhtautua ja tunsiko Tohtori minut todella. Yhtäkkiä Tardis tärähti voimakkaasti kuin olisimme törmänneet johonkin. Takerruin kaiteeseen pysyäkseni pystyssä, mutta jostain selittämättömästä syystä, kun näin Marthan hoipertelevan minua kohti, syöksyin häntä vastaan. "Martha, ei!" huusin. Marta seisahtui silmät selällään. Ehdin vain nähdä, miten konsolihuoneeseen rysähti valtava kivenmurikka, joka oli liiskata Marthan, ennen kuin kesken loikan haihduin paikalta ja heräsin herätyskellon ulinaan. Tardis oli pelastanut minut siirtämällä minut pois, sillä muuten olisin varmasti jäänyt itse kiven alle Marthaa pelastaessani. 

- - - - - -

Puuduttavan ahdistava virkistysmatkauni tuntui kestävän ikuisuuden, mutta Tardiksessa ehdin olla vain muutaman sekunnin. Epäreilua, että heti, kun pääsin Tardiksen kyytiin ja olin onnellinen, minut siirrettiin sieltä pois. Olisin niin mielelläni jäänyt korjaamaan Tardista ja tutustumaan ihailemaani Marthaan. Sitä paitsi Tardiksessa tuntui olevan mielenkiintoista vikaa, kun se yhtäkkisesti imaisi kyytiinsä sekä minut että valtavan kivenjärkäleen.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Laukkuryöstö

Näin taas vauhdikasta, hieman synkkääkin unta. Tohtori oli pulassa, ja dalekit olivat valloittamassa Maata.

- - - - - -

Olin lähdössä Tukholmaan kustaviaanisiin tanssiaisiin. Sitä ennen minun oli kuitenkin piipahdettava Tallipihalla ostamassa tuliaisia sekä hoitamassa muita asioita. Minun piti luovuttaa matkaselvitys aikamatkustusviranomaiselle. En ollut järin innoissani tekemässä selkoa matkastani, mutta pakko, mikä pakko. Ilman Tohtoria ja Tardista minulla ei juuri ollut vaihtoehtoja. "Jos minusta ei kuulu, etsi minut. Saatan olla vaarassa. Ota tämä. Älä hukkaa sitä. Tahdon sen takaisin, kun nähdään", Tohtori oli sanonut lähtiessään ja antanut jälleen varameisselin lainaksi. Olin sullonut sen matkalaukkuuni kaikkien vaatteiden sekaan, jotta sitä ei löydettäisi. Lukitsin matkalaukkuni säilytyslokeroon puiston laidalla. Sähkölukko hurisi, punainen valo syttyi merkiksi lukitusta lokerosta ja lokero mainosti mekaanisella äänellä: "Lokero lukittu. Tavarasi ovat turvassa murtovarmassa lokerossamme. Avain on vain sinulla. Kiitos, että valitsit Superturvan!" Kuka antoi matkatavarasäilöpalvelulle sellaisen nimen, markkinoija minussa mietti ja puisteli päätään.

Aikamatkaviraston nainen odotti minua Tallipihalla jakkupuvussaan. Byrokratia huokui naisesta kylmänä aaltona. Naisen kalsea ilme kertoi kaiken. Otin olkalaukustani kansion ja ojensin sen naiselle. Hän selasi liuskat läpi ja katsoi sitten minua silmälasiensa yli kuin arvioiden. "Vain yksi matka?" hän kysyi.

"Kyllä", valehtelin. "Tukholmaan vuoteen 1790. Oopperan tanssiaisiin. Minut on kutsuttu." Näytin naiselle kutsun ystäviltäni. Tosiasiassa tiesin, että päästyäni vuoden 1790 Tukholmaan ja tanssittuani tanssiaiset ystäväni auttaisivat minut eteenpäin seuraavaan aikaan, jotta voisin lähteä etsimään Tohtoria.

"Matkustatko ensimmäistä kertaa yksin?" nainen kysyi sävyttömällä äänellä. Hetken epäilin, että nainen ei ollut ihminen lainkaan vaan robotti, mutta tajusin, että kyse oli vain viran tuomasta jäykkyydestä. Nämä kysymykset vain piti kysyä. Tosin samalla aavistin, että nainen tiesi minun valehtelevan.

"Kyllä. Vähän jännittää."

"Oletko matkustanut aikaisemmin? Jonkun kanssa? Ystävän, ehkä?" Nainen nosti katseensa papereista minuun. Ruskeiden silmien terävä katse porautui minuun. Hän tiesi. Sisintäni väänsi. Enkö nyt pääsisikään matkaan? Minun oli pakko jatkaa valehtelemista. Matkoistani Tohtorin kanssa ei löytyisi merkintää aikamatkustusviraston matkustajatietokannoista. Heille olin aivan uusi aikamatkaaja.

"En. Ensimmäinen matkani. Mutta minulla on ystäviä odottamassa minua Tukholmassa. He ottavat minut vastaan ja pitävät minusta huolta. Minulla on pukukin mukana. Se on laukussa tuolla turvalokerossa. Toivottavasti se on sopiva... Jos ei ole, niin ystäväni voivat kyllä lainata minulle sopivan, niin he sanoivat", selitin hermostuneesti ja toivoin, että hermostuneisuuteni menisi ensimmäistä kertaa yksin ajassa matkustavan jännityksen piikkiin.

"Ja Tukholmasta palaat takaisin tänne?"

Nyökkäsin. Yritin hillitä sisälläni kasvavaa vapinaa. Olin kuullut, että vilpillisen ilmoituksen jättäneille aikamatkaajille ei käynyt hyvin. Päätyivät vankilaan, matkutusoikeus evättiin pysyvästi, ja heitä seurattiin rannekkeilla, jotka estivät ajasta toiseen siirtymisen, jopa maasta toiseen siirtymisen. Jos jäisin kiinni ja minut tuomittaisiin, olisin ikuisesti jumissa tässä ajassa valtion rajojen sisällä ja voisin sanoa hyvästit Tohtorin kanssa seikkailemiselle.

Virkailija katsoi minua pitkään, ja hänen katseensa tuntui pehmenevän aavistuksen. Hän otti salkustaan kortin, laittoi sen papereideni väliin ja ojensi oman kopioni matkaselvityksestä takaisin minulle. Ihmettelin, mikä kortti oikein oli. Olin ottamassa sitä esiin, mutta pienellä eleellä nainen esti aikeeni. "Se on matkustuslupa. Toivottavasti löydät ystäväsi", virkailija sanoi. Hetkeksi hän vaikeni kuin miettien, voisiko sanoa seuraavia sanoja ääneen. Lopulta hän kuitenkin lisäsi melkein kuiskaten: "Me tarvitsemme häntä. Ne ovat jo täällä." Nainen katsoi minua painokkaasti, melkein anoen, että ymmärtäisin, mistä hän puhui. Jossain byrokratian rattaiden muokkaaman viileän ulkokuoren alla lainehti pelko, epätoivoinen avunpyyntö. Nyökkäsin hiljaa vakavana. Kyllä, minä etsisin Tohtorin ja toisin hänet apuun.

Vilkaisin ympärilleni ja kävin läpi papereitani kuin yrittäen vielä varmistaa, että kaikki oli kunnossa. "Kiitos. Ja portilla sitten vain näytän tätä? Tulevatko matkatavarani perässä vai samassa kanssani? Olihan se tuohon suuntaan?" Osoitin kohti Pirkkalan lentokenttää.

Nainen nyökkäsi vastaukseksi ymmärtävän näköisenä. "Ei mitään huolta. Sinusta pidetään hyvää huolta kentällä. Henkilökunta siellä kertoo sitten, miten matkatavaroiden kanssa menetellään. Hyvää matkaa."

Jokin uhkasi tätä maailmaa, mutten tiennyt, mikä. Jokin kuitenkin liikkui näennäisesti tyynen pinnan alla ja soluttautui hiljalleen järjestelmään. Oli jo soluttautunut. Siksikö Tohtori oli kadonnut? Siksikö aikamatkaamista rajoitettiin ja valvottiin niin tiukasti? Jotta mahdolliset kontaktit Tohtoriin saataisiin jäljitettyä ja estettyä? Pystyisivätkö nämä tunkeutujat tunnistamaan Tardisin ja ehkä estämään sen materialisoitumisen tähän aikaan? Takaraivossa kummitteli ikävästi muisto siitä, miten kykin pienen Emilian kanssa Sääksjärven koulun pihalla suuren kiven takana piilossa dalekilta, joka oli havainnut aikamatkaajan ja lähtenyt jahtaamaan meitä. Dalekit olivat partioineet koulun käytävillä ja vahtineet, että lapset tottelivat ja leikkivät dalekien määräämällä tavalla. Ajatus kuvotti minua. En muistanut, miten olimme päässeet pakoon, mutta kun ajattelin tarkemmin, olin nähnyt näiden peltipurkkien rullailevan pitkin katua ihmisten lomassa huomaamattomina. Kukaan ei nähnyt niitä. Ehkä ne käyttivät jonkinlaista havaintosuodatinta. Tilanne ei nyt vaikuttanut yhtään hyvältä: ihmissilmälle näkymättömät dalekit valloittamassa Maata. Nähdäkseen ne piti tietää, että ne olivat joukossamme. Ja jos dalek huomaisi, että joku näki ne... Lopputuloksen saattoi arvata. Minun pitäisi päästä matkaan mahdollisimman pian.

Ujutin rapisevan suklaapussin laukkuuni loikkiessani Tallipihan Suklaapuodin rappuset alas. Konvehdit saisivat kelvata tuliaisiksi ystävilleni. Hieman minua vaivasi viedä ruotsalaisille ystävilleni ruotsalaisia suklaakonvehteja, jotka oli rahdattu meren yli. Nyt ei ollut kuitenkaan enempää aikaa etsiä mitään parempaa tuliaista. Etenkään sellaista, joka ei herättäisi liikaa huomiota 1790-luvun Tukholmassa.

Tapaisin muutaman ystävistäni Kuninkaankadun päässä. Olin katsonut parhaaksi kertoa heille matkastani, jotta edes joku täällä tietäisi, mihin olin kadonnut. Samalla tietenkin asetin ystäväni vaaraan: he tietäisivät totuuden matkastani ja voisivat näin olla arvokkaita tietolähteitä dalekien taistelussa Tohtoria vastaan. Mietin vielä, kannattaisiko minun sittenkään asettaa ystäviäni sellaiseen vaaraan. Pitäisikö minun sittenkin vain valehdella heille, että vain piipahtaisin tanssiaisissa? He huolestuisivat, kun en palaisikaan viikonlopun jälkeen.

En ehtinyt pohtia sen pidemmälle, mitä kertoisin matkastani. Kolme ystävääni seisoi Wilhelm von Nottbeckin puiston portilla, jonka vieressä säilytyslokerot olivat, ja tuijotti järkyttyneenä puistoon ja kadulle. Kun näin, mitä he tuijottivat, minäkin jähmetyin niille sijoilleni. Vatsaani väänsi, ja paniikki nosti päätään. Tärisin kauttaaltani pelosta, mutta yritin pakottautua laannuttamaan sisälläni riuhtovan pakokauhun. Hysteerisenä, lamaantuneena tärinäkasana minusta ei olisi mitään hyötyä. Astelin tärisevin jaloin ystävieni luo.

"Ovatko nuo...?" kuului yksinkertainen kysymys.

"Ovat", vastasin tuijottaen turtuneena eteeni. Säilytyslokeroni ovi repsotti selkosen selällään. Pieni, punainen lentolaukkuni lojui maassa väkivaltaisesti auki revittynä, ja sen uumenista pursusi epämääräisiä kangasriekaleita. Ympäri puistoa jatkui sama hävitys: repaleiksi silvottuna pukujani oli pitkin poikin pusikkoa, niitä lojui kadulla, roikkui aidan pienoissa. Näytti siltä kuin laukkuni olisi räjähtänyt pienen ydinpommin voimalla ja singonnut kaiken sisältönsä lähiympäristöönsä parinkymmenen metrin säteelle. Olin pakannut mukaan jokaisen pukuni keskiajasta 1900-luvun vaihteeseen. Samaan laukkuun olin sullonut myös koko kangasvarastoni. Kaikki se työ ja vaiva, joka pukujen eteen oli nähty...

Ryntäsin laukkuni luo ja aloin penkoa kangaskasaa epätoivoisena. Missä oli tanssiaispukuni? Ilman sitä en voisi lähteä matkaan. Eihän Tohtorikaan koskaan pukeutunut ajanmukaisesti matkoillaan, mutta hän olikin Tohtori. Minä en voisi tehdä niin. En ollut yhtä itsevarma. Ehkä minun kuitenkin täytyisi. Ehkä minun täytyisi matkata kuin Tohtori halki aikojen samoissa vaatteissa. Mutta vasta Tukholman jälkeen. En voisi ilmestyä tanssiaisiin näissä vaatteissa ja olin sopinut tapaavani ystäväni tanssiaisissa. Raivokkaasti yritin löytää vaalearaidallisen pukuni, mutta kasasta paljastui vain hyödyttömiä tilkkuja. Pukuni oli viety. Joku halusi estää matkani.

"Joku on varastanut pukuni!" ärähdin turhautuneena ja potkaisin laukkua kiukuissani, osittain pettyneenä. "Joku on vienyt sen. Mistä ne tiesivät? Pitää keksiä jotain muuta", mutisin ja kyykistyin laukkuni äärelle. Taistelin itkua vastaan.

Ystäväni tulivat luokseni. "Ajattelit sitten kuitenkin lähteä yksin matkaan", esiliinani totesi asialliseen tapaansa saaden sen kuitenkin kuulostamaan moitteelta. "Niihin tanssiaisiin, eikö?"

Nyökkäsin hiljaa. "Oli pakko. Minun on pakko mennä sinne." Selitin, että olin sopinut niin paikallisten tanssijoiden kanssa ja että tanssiaisten jälkeen lähtisin etsimään Tohtoria. Sitä ennen minun olisi päästävä Tukholmaan, jossa aikamatkustusta ei valvottu yhtä tiukasti.

"Vai että on Tohtori kadonnut ja sinä lähdet perään?" Livy virnuili kerätessään alushameeni riekaleita. "Kuule, ei niiden miesten perässä kannata ihan noin epätoivoisesti roikkua. Tämä sinun Tohtorisi kyllästyi ja lähti. Se pitää vain hyväksyä. Ja olihan se nyt aika vanhakin."

Sanat olivat kuin isku palleaan. Yhtä aikaa minua suututti, että taas tehtiin olettamuksia, että meillä olisi ollut Tohtorin kanssa romanttinen suhde tai että olisin ollut ihastunut, ja se, että sanoissa kuitenkin soi kaiku pelostani, että Tohtori olisi kyllästynyt minuun ja lähtenyt mitään sanomatta. Purin hammasta ja hengitin syvään. Taittelin sivuun nokeentuneen, vaaleanpuna-valkoraidallisen arkihameeni, ennen kuin sain itseni kootuksi. "Olen sanonut ja sanon nyt uudestaan, että Tohtori ja minä olemme vain ystäviä. Hyvä, en halua kuulla tästä yhtään enempää huonoja vitsejä. Joku on räjäyttänyt murtovarman säilytyslokeron auki ja levittänyt laukkuni sisällön pitkin maita ja mantuja ja ryöstänyt pukuni estääkseen minua lähtemästä etsimään Tohtoria. Tohtori on vaikeuksissa eikä hänen haluta saavan apua. Häntä ei haluta tänne, ja ne tietävät, että minä voisin löytää Tohtorin ja tuoda hänet tänne. Tohtori halutaan pitää poissa täältä keinolla millä hyvänsä, koska Tohtori on ainoa, joka voi auttaa meitä."

Näin muutaman hyvän heiton haihtuvan kielen päältä. "'Auttaa meitä'? Miten niin 'auttaa meitä'? Eihän meillä ole mitään hätää. Emmehän me ole vaarassa. Älä nyt taas viitsi keksiä tarinoita näkymättömistä avaruusmöröistä... Unet ovat vain unta", esiliinani puuskahti. "Ja mikä se Tohtorikin muka on miehiään? Kuljeskelee vain ympäriinsä ja muka pelastaa maailmoja. Kyllä se nyt enemmän näyttää aikamatkaajapummilta."

"Tohtori on ajanherra, olen sanonut sen monta kertaa!" kivahdin. "Eivätkä tarinani ole unta! Olettehan tekin matkustaneet ajassa. Miksi teidän on niin vaikea uskoa sitä?"

Taitava ompelijattaremme Mayah, aikamatkatessa rouva paronitar von Mannheim katseli murheellisena tuhoutuneita vaatteitani ja totesi hiljaa: "Niin, tanssiaisiin ja historiallisille eväsretkille. Ei meille koskaan tapahdu aikamatkoilla mitään niin jännittävää tai vaarallista. Emme me pelasta maailmoja. Me menemme vain huvittelemaan."

"Tohtorin kanssa se on erilaista..." yritin selittää, mutta aika ja kärsivällisyyteni eivät riittäneet siihen. Tuntui liian pahalta hukata aikaa yrittämällä selittää. Tuntui pahalta ajatella Tohtoria, joka ehkä kaipasi apuani. "Autatteko minua? Minun täytyy päästä Tukholmaan."

"Ihan totta nyt..."

"Sovitaanko, että tämän kerran te leikitte kanssani tätä hullua leikkiä ja olette mukana ihan niin kuin tämä sepittämäni tarina olisi vain yksi unistani? Minä pyydän. Voi olla, etten koskaan palaa tältä reissulta. Saatan kuolla jossain kaukana, mutta ainakin te silloin tietäisitte, että teitte viimeisen asian, mitä teiltä pyysin: leikitte kanssani hullua päähänpistoani, ja se teki minut onnelliseksi. Tämän kerran. Hyvällä lykyllä palaan takaisin, ja maailma pelastuu. Ja jos en palaa ja tekin alatte nähdä avaruushirviöitä, niin ainakin tiedätte, että kaikki, mitä sanoin, olikin totta." Tiesin kuulostavani idiootilta, mutta aloin hätääntyä. Oli kiire ja tarvitsin apua.

Esiliinani nosti kädet pystyyn ja poistui paikalta sanoen, että hänen piti palata töihin. Livy tarttui toimeen. "Okei, leikitään. Kyllä se teatterilaiselta onnistuu." Hän alkoi kasata rivakasti pukuvarastoni jäänteitä. "Mayah, toimintaa!"

Ompelijattaremme selvästi pohti, puhuinko totta ja oliko sittenkin maailmassa jotain muuta, jotain sellaista, mistä hän ei tiennyt. Livyn kiljaisu kuitenkin herätti hänet. "Hei, tämähän on vähän niin kuin larppi? Voihan tätä kokeilla, ja jos täällä onkin... Eli sinun pitää päästä lähtemään tanssiaisiin mahdollisimman pian? Tarvitset puvun. Mitä meillä on? Katsotaan... Tarvitset ainakin alusmekon, korsetin, hameen ja roben."

Sydämeni sykähti. Tiesin, että nämä kaksi ystävääni taikoisivat vaikka perunasäkistä hovikelpoisen tanssiaispuvun. Säntäilimme etsien puvun osia. Löysimme likaisen, nokisen ja mutaisen aluspaidan, mutta se oli pääosin ehjä eivätkä tahrat näkyisi puvun alta. Juoksentelimme ympäriinsä yrittäen löytää jotain muuta tarpeellista. Pengoin vielä kertaalleen laukkuni syövereitä, kun muistin pakanneeni Mayahin tekemän korsetin pohjimmaiseksi. Käteeni tarttui vain valkoisen korsetin olkain mustalla satiininauhalla. Loput oli viety.

"Ei ole kureliiviä. Ei tästä tule mitään!"

"Entä viktoriaaninen korsetti? Hätävarana", Mayah touhotti.

"Ei, sekin on viety."

Ompelijattaremme penkoi kangaskasaa. "Näistä voisi ehkä saada hameen. Jos olisin oikein nopea..." Hän pyöritteli kankaita käsissään ja mittaili niitä katseellaan.

"Eivät riitä. Minulla pitäisi olla jossain silkkiä..." Tajusin kuitenkin, että aikaa ei ollut ompelemiseen.

Mayah kohotti kulmiaan kysyvästi. "Miten olet saanut tämän kaiken mahtumaan lentolaukkuun? Tässähän on koko puku- ja kangasvarastosi. Kaappitolkulla tavaraa!"

Katsoin laukkuani. Niin, miten? Sulloin koemielessä vaatteitta takaisin laukkuuni, mutta laukku ei tuntunut millään täyttyvän. Hymy levisi kasvoilleni. Pahuksen Tohtori, se velmu! "Se on sisäpuolelta suurempi", nauroin ja katsoin oivalluksesta riemastuneena ystäviäni, jotka ihastelivat tilaihmelaukkuani.

"Eihän tuo ole mahdollista!" Livy taivasteli nauraen. "Sanot sille Tohtorille, että minäkin haluan tuollaisen. Saa tulla rukkaamaan minunkin laukkuani. Nyt menet ja etsit sen miehen: L'Amusetten naiset tarvitsevat lisää tilaa laukkuihinsa!" hän vitsaili rempseästi saaden meidät nauramaan. Nauru tuntui hyvältä paineen alla: se rentoutti ja sai uskomaan, että tästä voisi vielä selvitä. Katselin, miten Livy marssi pensasaidan luo ja irrotti leimuavan punaisen kangasmytyn. "Hei, eikös tämä ole oskariaanisen pukusi pyrstö? Ehkä tätä voi käyttää. Nyt sinulla on ainakin pylly."

Naurun tuoma lämpö kaikkosi saman tien, ja sydämeni löi tyhjää nähdessäni Livyn roikottavan oskariaanisen tanssiaispukuni pyrstöä. Se valui ja ryöppysi Livyn käsissä pitkänä ja surullisen kauniina kuin haavoittunut feenikslintu. Häivähdys Tukholman oopperan tanssiaisista palasi mieleeni: Ilta oli ollut upea. Olin tanssinut huoletta ja nauttinut kuplivasta musiikista täysin siemauksin tietämättä vielä mitään Tohtorista ja seikkailuistamme - tai mistään. Olin ollut niin tietämätön ja lapsellinen. Silti en vaihtaisi sitä iltaa pois. Mutta nyt kun katsoin rakkaan pukuni jäänteitä, mielessäni takoi vain yksi, kylmäävä ajatus: Olin piilottanut äänimeisselin juuri tämän puvun uumeniin, haudannut sen kymmeneen metriin punaista silkkiä. Paniikissa ponkaisin jaloilleni. "Äänimeisseli! Näkyykö missään pitkulaista, metallista esinettä?" huudahdin hädissäni. Elättelin toiveita, että meisseli olisi vain vierinyt puvun laskoksista ja pompannut piiloon pusikkoon. Juoksin hädissäni pitkin katua kuin juopunut hanhi sukeltaen jokaiseen puskaan, kurkistaen viemäreihin. Samalla kuitenkin tiesin, että jos asialla olivat olleet dalekit, meisseli oli jo mennyttä. Dalekit olivat vieneet sen.


Huohottaen hengästyneenä seisahduin ja tuijotin turtana pitkin katua. Pelko minussa oli suunnaton, hädin tuskin käsiteltävä. Yhtäkkiä ymmärsin, että tätä dalekit halusivatkin: pelotella minua. Ne halusivat osoittaa, että tiesivät, mitä minä tein. Käännyin hitaasti ympäri ja katsoin varjoihin etsien niitä katseellani. Tiesin, että ne olivat siellä ja vahtivat meitä. Näin vilauksia, heijastuksia metallikuvuista, sinisen katseen välähdyksiä. "Ne ovat täällä. Ne vahtivat meitä. Katsokaa, varjoissa. Ihan kuin roskapönttöjä. Näettekö?" Ystäväni nyökkäsivät. "Älkää antako niiden tietää, että te näette ne. Olkaa kuin niitä ei olisikaan." Mietin kuumeisesti, miten ikinä pääsisin aikamatkustusterminaaliin kaikkien dalekien ohi, mutta minun oli pakko yrittää. Dalekit olivat onnistuneet tehtävässään: ne totisesti olivat herättäneet lamauttavan pelon minussa, ja se ahdisti minua.