perjantai 19. syyskuuta 2014

Unohdus

Viime yönä näin unta, jossa pääsin ensimmäistä kertaa pelastamaan maailmaa yksin ja samalla sain myös äänimeisselin lainaan vaaralliselle tehtävälleni. Sillä aikaa, kun minä yritin pelastaa ihmiskuntaa unohduksen kourista, Tohtori suhaili omilla teillään, enkä ole lainkaan varma, että hän kertoi minulle totuutta näistä retkistään.

* * * * *

"Minä löysin sen! Ihmettelinkin, mikä oli vialla, mutta sitten löysin sen otuksen. Se piiloutui tänne", Tohtori höpötti ja viuhtoi ympäri keskikonsolin kytkimiä käännellen. "Haa! Perillä!" Samassa hän oli jo ulkona ovesta ja kiskonut minut perässään. "Katso tätä maailmaa, tätä paikkaa. Huomaatko?" Tohtori kuulosti kohtalokkaalta ja katseli ympärilleen. "Asiat eivät ole niin kuin niiden pitäisi olla."

Katselin hämmentyneenä ympärilleni. Tardis oli materialisoitunut Laukontorin rantaan. Suvannosta nousi kirpsakoille syysaamuille tyypillistä sumua kiemurtelemaan Kehräsaaren kujille. Bussi kipusi tietään vaivalloisesti huokaillen kohti Keskustoria kyydissään nuokkuvia työmatkalaisia. Autojen valot halkoivat kalpeina sumuista parkkipaikkaa. Ihmisiä käveli kosken yli vetäen takkia tiiviimmin ympärilleen, kaulaliinojaan kohentaen. Kiire töihin. Torilla usvan keskeltä pilkotti muutama koju. Myyjät nostelivat esille laatikoittain omenoita ja marjoja. Näin heidän lämmittelevän käsiään. Minuakin vilutti. En ollut varautunut syysaamun purevaan viileyteen. Vedin kädet puuskaan lämmittääkseni itseäni ja katsoin Tohtoria kysyvästi alta kulmain.

"Mitä?"

"Ihmisiä matkalla töihin? Tohtori, nyt on arkiaamu! Tämä on Laukontori. Tampereella. Ei mitään ihmeellistä", selitin kuin henkilölle, joka ei olisi koskaan nähnyt tavallistakin tavallisempaa arkiaamua kaupungissa. Kaikki oli niin kuin aina. Vilkaisin Tohtoria, joka haravoi katseellaan harmaata väkijoukkoa, kulkijoiden massaa, joka ei juuri ympäristöstään piitannut.

"Okei. Tampere. Ei mitään outoa, niinkö?" Tohtori kysyi kulmiaan kohottaen ja kuin yhtäkkiä jotain tajuten purskautti: "Hei, mistä sinä tiedät, mikä on outoa Tampereella ja mikä ei?"

Älähdin hämmästyksestä ja käännähdin katsomaan kunnolla Tohtoria. "Minä asun täällä! Tuossa järven toisella puolella, jos et muista. Olen töissä tuossa viereisessä korttelissa. Tulen joka päivä töihin tuohon mäen päälle, tuon rakennuksen taakse", viitoin napakasti kohti toimistoa ja tuijotin Tohtoria epäuskoisena. "Tällaista täällä on aina aamuisin. Tiedän, koska olen nähnyt sen. Tämä on minun elämääni!"

"Ei enää", Tohtori totesi ykskantaan. "Lähdit vähän reissaamaan." Pieni, kiusoitteleva hymy pilkahti suunpieleen, kun hän katsoi minua. Hetkeksi unohdin, että oli kylmä, ja saman tien toivoin, ettei Tohtori luulisi minun ihastuneen. "Mikä vuosi nyt on?" hän kysyi yhtäkkiä selvästi testatakseen minua.

Katselin ympärilleni. En ollut tullut ajatelleeksi asiaa. Kaikki näytti niin samalta kuin omassa ajassani. Yritin etsiä edes pieniä vihjeitä ajan kulumisesta. Olivatko nuo putket uudet? Jotain uutta teknologiaa? Millaisia laitteita ihmiset kantoivat? Uusia, remontoituja pintoja? Millaisia laivoja satamassa kellui? Yritin muistaa, mitä liikkeitä oli ollut missäkin liiketilassa. Edes jokin pieni vihje... Halusin arvata hyvin. "Kaikki näyttää niin samalta. Ei varmaan kovinkaan paljon ennen tai jälkeen 2010-luvun", heitin arvaukseni olkiani kohauttaen. Siirryin varmuudeksi vähän likemmäs Tardisin varjoja siltä varalta, että joku työkavereistani kävelisi ohi. En halunnut tullut nähdyksi. Voisin olla jo toimistolla. Se saattaisi aiheuttaa epämiellyttävää hämmennystä.

Tohtori näytti voitonriemuiselta eli olin arvannut pahasti väärin. "Siinäpä se! Nyt on vuosi 2411 eikä mikään ole muuttunut! Eikö se sinusta ole kummallista?" Tohtori tohisi ja jatkoi samaa kyytiä odottamatta vastaustani: "Totta kai se on kummallista. Siinä ajassa olisi pitänyt tapahtua paljon. Asioiden olisi pitänyt muuttua. Teidän olisi pitänyt kehittyä! Tutkia maailmaa ja maailmankaikkeutta, tehdä keksintöjä, kehittää teknologiaa, etsiä vastauksia kysymyksiin, jotka ovat askarruttaneet teitä vuosisatoja, vuosituhansia...! Ja yhä te vain menette aamulla töihin. Ihan niin kuin ennen vanhaan. Ihan tosi, ei edes leijuvia autoja? Ne olisivat kivoja. Miksette ole vielä keksineet leijuvia autoja? Keksittekö te jossain vaiheessa leijuvia autoja? Ai, pahus, mistä sinä sen tietäisit... Minunhan se pitäisi tietää! Voisin tarkistaa..."

"Tohtori!" korotin ääntäni napakasti ja yritin palauttaa hänet taas nykyhetkeen. "Monet ihmiset menevät aamulla töihin, ja se on ihan normaalia. Voihan heistä osa olla tutkijoita ja keksijöitäkin. Työtä se on tutkiminen ja keksiminenkin."

"Hyvä huomio. Ehkä yötöistä ei sitten tullut neljässäsadassa vuodessa muotia", Tohtori tuumasi ja sujahti Tardisiin. Olin jo menossa perässä, mutta olimme vähällä törmätä, kun hän jo pyörähti takaisin ovensuuhun pidellen kädessään jotain. Nappasin häneltä takkini ja kuuntelin tarkasti puhetulvaa napittaessani takkiani kiinni. "Joka tapauksessa. Täällä ei pitäisi näyttää tältä. Kehityksenne laahaa pahasti jäljessä. Se otus saa tämän aikaan. Se on piiloutunut tänne ja pysyäkseen piilossa se on taannuttanut teidät sille tasolle, millä olitte 2010-luvulla, no, sanotaan 2000-luvulla. Ette tee turhia kysymyksiä, ette muuta olosuhteita niin, että se paljastuisi. Se tylsyttää mielenne, jotta pysyisitte turvallisesti rutiineissanne, tukahduttaa luonnollisen uteliaisuutenne, jotta ette tutkisi liikaa. Se saa teidät unohtamaan kaiken erikoisen, mikä saattaisi herättää teissä kysymyksiä, joihin tahtoisitte löytää vastauksia. Se saa teidät kaikki unohtamaan. Tässä." Tohtori iski käteeni äänimeisselin. Ilmeisesti epäuskoinen ilmeeni kertoi kaiken, ja hän kiirehti selittämään. "Se on varakappale. Minulla on omani. Saat sen lainaan, et omaksi, kunnes opit käyttämään sitä kunnolla. Kokemattomissa käsissä se voi olla arvaamaton. Ei, en ole unohtanut sitä tapausta, kun leikit meisselilläni ja sait sen nuoren miehen pyörtymään puistossa silloin aikakuplassa. Älä luule, etten nähnyt sitä! Mutta nyt voit tarvita sitä. Menet, etsit sen otuksen ja tuot sen Tardisiin, niin sitten palautamme sen kotiin." Tohtori katsoi minua ihan kuin odottaen, olinko ymmärtänyt, mitä hän sanoi.

Seisoin vain hiljaa ja katsoin takaisin. Niin katsoi Tohtorikin puolittain Tardisin ovella seisten, kuitenkin selkeämmin sisällä kuin ulkopuolella. Kädet taskuissa. Hän oli lähdössä. Tajusin, että Tohtori oletti minun lähtevän tehtävälle yksin. "Et aio tulla mukaan. Miksi minun täytyy mennä yksin?"

Tohtori näytti kiusaantuneelta, raapi takaraivoaan ja selvästi kamppaili löytääkseen oikeat sanat. "Eeäh, on vähän kiire. Muita juttuja, jotka täytyy hoitaa."

"Niin kuin mitä juttuja?" tivasin ja laskin varmuudeksi käteni Tardisin ovenkahvalle, jottei Tohtori pääsisi karkuun.

"Tulen kyllä takaisin", Tohtori vakuutti ja peruutti askelen peremmälle. "Yritän löytää otuksen vanhemmat tai ainakin muita sen lajin edustajia. Eivät ole kovin ystävällistä väkeä, eivät välitä vieraista. Voi mennä sotkuiseksi. Parempi, ettet tule mukaan. Ja sinun täytyy löytää se otus, ymmärrätkö?"

"Niin, mutta mistä minä tiedän, mihin se on piiloutunut? Miltä se edes näyttää? Sehän voi olla missä vain!" vänkäsin jo vähän hädissäni. En uskonut, että minulla olisi mitään mahdollisuuksia löytää tätä kummajaista, joka tahtoi pysytellä piilossa.

"Tardis toi meidät tänne. Se seurasi sitä. Jossain täällä se piilottelee. Ja sinun suriseva ihmismielesi vetää takuulla sen huomion puoleensa. Mieti nyt: olet nähnyt tähdet, matkustanut ajassa ja tiedät, että se kaikki on mahdollista! Ihmeellinen, pieni ihmismielesi pursuaa kysymyksiä, ajatuksia ja ideoita. Ihmettelet niin, että synapsiesi räiskeen voi melkein kuulla. Sinä loistat, sinun mielesi huutaa hiljaisuudessa kuin majakka, ja se pelottaa tätä olentoa enemmän kuin mikään muu. Sinä voit kertoa ihmisille ja saada heidät taas ajattelemaan, jolloin sen piilo paljastuisi, ennen kuin se ehtisi tehdä mitään. Sinut pitää vaientaa. Sinä vedät sitä puoleesi." Tohtorin katse oli vakava, kun hän astui vielä ulos Tardisista ja laski kätensä hartialleni. "Se yrittää saada sinut unohtamaan. Sitä pelottaa, ja siksi se yrittää saada sinut unohtamaan tämän kaiken. Minut, Tardisin, tähdet, yhteiset seikkailumme, menneet ja tulevat. Sinun pitää olla vahva ja keskittyä tehtävääsi. Etsi se, ennen kuin se löytää sinut. Pystyt siihen kyllä."

En pystynyt katsomaan Tohtoria. Teräksinen vesi lainehti satama-altaassa. Suu puristui mietteliääksi viivaksi ja pala tuntui juuttuvan kurkkuun. "Entä jos unohdan?" Kysymys karkasi suustani värisevänä. En minä tahtonut unohtaa Tohtoria ja seikkailujamme. En tahtonut palata siihen rutiinientäyteiseen arkeen, jota olin elänyt miettien, että on oltava jotain muutakin. Nyt olin saanut kokea sen muun enkä ollut enää valmis luopumaan siitä.

Tohtorin katse oli surusta raskas, ja hän näytti yhtäkkiä paljon vanhemmalta. Hetken aikaa näin hänen silmissään kaikki ne vuosisadat, mutta sitten hän pudisti hiljaa päätään. "Et sinä unohda. Et unohtanut minuakaan, vaikka yritin. Tyttö, joka ei unohda", Tohtori sanoi lähes lempeästi, hymyillen rohkaisevasti. "Et sinä unohda."

Pelko kuristi kurkkuani. Ajatus kuolemasta ei olisi ollut puoliksikaan niin pelottava kuin ajatus unohtamisesta. Entä jos unohtaisin kaiken tässä vieraassa ajassa? Kaikki perheenjäseneni ja ystäväni olivat jo aikoja sitten kuolleet. Vaikka paikka oli tuttu, mitään tuttua ei oikeasti ollut enää jäljellä. Unohtaisinko vain, etten ollut tästä ajasta, rakentaisin itselleni arjen ja elämän ja alkaisin suorittaa rutiinejani? Muistaisinko enää mitään, edes kaikuja menneistä? "Mutta entä jos unohdan ja luulen, että kaikki on ollut vain unta? Että et olekaan totta? Sitten en osaa tulla takaisin." Elättelin yhä toiveita, ettei Tohtori lähtisi ja jättäisi minua yksin.

Tohtori harppasi aivan eteeni ja tarttui tiukasti hartioistani, kumartui katsomaan minua suoraan silmiin. Katse oli vahva, rohkaiseva, niin intensiivinen, että se tuntui imevän minut mukaansa. Päässäni pyöri sekalaisia muistoja seikkailuistamme, välähdyksiä vaaroista, jotka olimme kohdanneet, rauhallisista juttutuokioista Tardisissa, hetkiä, jolloin olimme vain ymmärtäneet toisiamme. Minun oli pakko kääntää silmäni pois. En kyennyt katsomaan kaikkia niitä muistoja samalla peläten, että menettäisin ne kaikki. Tohtori ravisti minua hartioista. Ääni oli jämäkkä mutta lämmin. "Katso, katso minua. Katso Tardista. Pidä tämä kuva mielessäsi. Mies ja sininen koppi. Tämä ei ole unta. Tämä on totta. Mene nyt. Älä unohda. Ajattele sinistä koppia. Sininen koppi on tärkeä. Sininen koppi on totta. Kun olet löytänyt otuksen, sinun täytyy palata sinisen kopin luo. Mene nyt."

Tohtori sysäsi minut liikkeelle ja loikkasi Tardisiin. Veri kohisi korvissani ja kauhu oli jähmettää askeleeni, kun kuulin takaani tuttuakin tutumman huminan. Mieleni teki kääntyä ympäri ja sännätä Tardisin ovelle, mutta tiesin, että oli jo liian myöhäistä. Tardis oli jo kadonnut. Olin yksin. Tohtori oli jättänyt minut yksin vieraalle vuosisadalle. Ajatus tuntui raskaana painona vatsassa. Selviäisinkö tästä? Ei Tohtori olisi päästänyt minua yksin etsimään oliota, jos ei olisi luottanut minun pärjäävän. Ei varmasti. Eihän? Sulloin äänimeisselin syvälle taskuuni, keräsin kaiken rohkeuteni ja päättäväisyyteni ja hengitin keskittyneesti rauhoittuakseni. Minulla oli tehtävä, ja aioin hoitaa sen: etsisin otuksen, palauttaisin sen kotiin ja vapauttaisin ihmiset jälleen ajattelemaan.

Suuntasin Kehräsaaren kujille. Inhottavasti minusta tuntui siltä, etten ollut yksin, että minua tarkkailtiin. Tehtaan ja voimalaitoksen seinillä kiemurteli valtavia putkistoryppäitä kuin metallisia köynnöksiä. Niiden lomasta kuului ääni. Aivan kuin jokin olisi kiipeillyt niitä pitkin ja seurannut liikkeitäni. Yritin nähdä edes vilauksen vainoajastani, mutta sen onnistui aina kadota silmäkulmastani varjoihin, vaikka miten nopeasti yritinkin katsettani kääntää. Vedin varuiksi äänimeisselin esiin, vaikken tiennyt, mitä sillä tekisin. Tiesin, että otus oli lähellä.

Aavistelin, että äskeinen muistojen myrsky Tohtorin kanssa oli ollut otukselle kuin yleinen hälytyssireeni, joka vaati välitöntä vaientamista. En voinut tietää, mitä se tekisi äärimmäisessä hädässä, joten yritin vaimentaa ajatuksiani ajattelemalla kaikkea arkipäiväistä. Papereiden kiikuttamista ympäri toimistoa, keskusteluja käytävällä työkavereiden kanssa aamukahvia hörppien, nitomista, mapittamista, tyhjä koti työpäivän jälkeen, imuri lojumassa eteisen hämärässä keskellä lattiaa, ruokaa pitäisi laittaa...

Putkistossa kolahti. Se oli menossa pois. Äänestä päätellen otus ei voinut olla kovin suuri. Käännähdin äänen suuntaan. Pieni, kirkkaansininen, karvainen jalka katosi putkien väliin. Olin äimänä. Jahtasinko minä pientä, sinistä ja pörröistä olentoa? Ihan kuin säikkyä lasten pehmolelua? Miten saisin sen esille piilostaan? Miten saisin sen kiinni? Miten se yrittäisi saada minut unohtamaan? En saisi päästää sitä karkuun. "Hei, karvapallo! Älä mene minnekään. Minua sinä etsit!" huusin otuksen perään ja kaduin saman tien: tämän pidemmälle en ollut ajatellut, minulla ei ollut suunnitelmaa. Olo tuntui hataralta. En enää oikein tiennyt, mitä minä täällä edes tein. Ajattele sinistä koppia. Pinnistin ja palautin Tardisin mieleeni. Samassa mieleni syttyi taas ja muistin kirkkaasti, mitä olin tekemässä ja miksi. Nappasin äänimeisselin, asetin sen suurimmalle teholle ja suuntasin voimakkaan äänipulssin kohti kaikuvia ilmastointiputkia, jotka vahvistaisivat sykäystä entisestään. Toivottavasti saaden koko putkiston tärisemään niin, että otus putoaisi. Äänestä rämisevien putkien metelin yli kuulin rapisevan äänen, kun otus juoksi kompastellen pakoon putkia pitkin. Säntäsin sen perään. Juoksin portaisiin. Otus juoksi patoa pitkin. Se pysähtyi ja katsoi olkansa yli minua. Kiristin tahtia, ja otus kirmasi uudestaan vauhtiin. Pääsin padolle ja toivoin, että nyt nappaisin otuksen. Se kykki sinisenä ja pörröisenä patosillan tukirakenteissa. Vaalea, perunamainen nenä pilkisti sinisen karvan keskeltä pikimustien silmien alta. Sininen, ihan niin kuin Tardiskin...

Väsymys ja tympääntyneisyys painoivat koko kropassani. Takana oli taas yksi samanlainen päivä toimistolla. Yhdentekevää puheensorinaa käytävät pullollaan, piippauksin valittavia monitoimikoneita, jäähtyneitä, unohdettuja kahvikuppeja neuvotteluhuoneissa. Aikataulutkin paukkuivat, mutta kukaan ei välittänyt. Olo oli kauttaaltaan turta. Ihmettelin, mistä olin hankkinut pitkän, valkoisen kaulaliinan. Talvisaappailla käveleminen tuntui yhtäkkiä oudolta. Oliko minulla ollut ne kauankin? Pää tuntui sekavalta. Miten en muistanut tällaisia asioita? Ehkä se oli vain stressiä. Voisinhan piristää itseäni piipahtamalla kirpputorilla. Olinkin jo jonkin aikaa etsinyt parvekkeelleni uutta laatikkoa, johon voisin istuttaa kalluunoita. Voisin ripustaa lyhtyjäkin pimeitä iltoja valaisemaan. Joskaan en aivan selkeästi muistanut, oliko minulla parveketta tai oliko minulla edes asuntoa. Kai minä jossain asuin. Totta kai minulla oli asunto! Nyt se piirtyi selkeämpänä mieleeni.

Kirpputori sijaitsi vanhassa, nuhjuisessa tehdashallissa. Tila oli katosta lattiaan täynnä romua, joidenkin aarteita. Kirpputoria pitävä vanha, lihava mies hyllyi huteralla, korkealla jakkaralla ahtaassa eteisessä, tervehti murahtamalla. Katse näytti kertovan, että kävin siellä usein vain pyörimässä ostamatta yhtään mitään, etsimässä jotain sellaista, mitä ei ollutkaan. Hivuttauduin miehen ohi. Miten kaikki tämä roju kävi kaupaksi? Suuri osa tavaroista oli rikkinäisiä. Valaisinten johdotukset näyttivät repsottavan vaarallisesti. Peileissä oli säröjä. Johtoja roikkui siellä täällä. Kottikärryissä oli murtuneita kehyksiä. Kaikkialla oli likaista ja pölyistä. Paikka näytti enemmän kaatopaikalta kuin kirpputorilta.

Silmiini osui valkea lipastonlaatikko. Ehkä sitä voisi käyttää kukkalaatikkona. Vieressä oli valkoinen lyhty. Pyörittelin hetken esineitä käsissäni, mutta jokin ei tuntunut oikealta. Tarvitsinko minä todella tällaisia? Oliko tämä minua? Tuntui kummalliselta. Voisinhan aina miettiä vielä. Tuskin kukaan ryöstäisi löytöjäni. Muut asiakkaat tuntuivat koluavan tavarapinoja läpi kaavamaisesti tyhjänpäiväisen keskustelun keskellä. Sisään lappoi naisia tasaisena virtana. Kaikilla oli samanlainen valkoinen kaulaliina kuin minulla. Puistelin hiljaa päätäni ja taiteilin tieni nurkkaukseen, jossa en ollut koskaan aiemmin käynyt. Tunsin ikävän katseen selässäni. Vilkaisin olkani yli kirpputorin miestä, mutta tämä istui selkä tiukasti minuun päin ja puhui kahden naisen kanssa heidän löytämästään aarteesta.

Hyllynreunalla keikkui tusinatiffanylamppu. Hyllyllä köllötteli rähjääntynyt, vanha nalle. Nurkkaus oli täynnä kaikenlaista roinaa. Kummilapsellani olisi pian syntymäpäivä. Vai oliko joulu tulossa? Jotain kummilapselle täytyi kuitenkin hankkia lahjaksi. Olihan minulla kummilapsi? Tyttö vai poika? Minkä ikäinen? Pöydän alla oli laatikollinen leluja. Niiden lomasta pilkisti jotain sinistä, joka kiinnitti huomioni. Muista poiketen lelu näytti puhtaalta. Tartuin hapertuneen pahvilaatikon reunaan ja nykäisin. Laatikko nytkähti esiin pöydän alta. Minä kompuroin takaperin viereiseen romuseinämään. Käännyin salamana katsomaan kirpputorimiestä, joka tuijotti minua harvinaisen valpastuneena, mutta kääntyi sitten pois kuin vajoten takaisin omiin, hitaisiin aatoksiinsa. Toinen silmäpari kuitenkin tuijotti minua edelleen. Miehen takana kykki harvinaisen ruma, sininen pehmolelu. Sen katse hyysi sisintäni, ja ihmettelin, miten kukaan ilkeni antaa tuollaisen kammotuksen lapselle. Käännyin takaisin laatikon puoleen ja ryhdyin varovaisesti penkomaan sitä. Likaisten lelujen joukosta paljastui hassu, sininen laatikko. Se vaikutti oudon tutulta, vaikka minulla ei ollut käsitystäkään, mikä se oikein oli. Ehkä se oli sellainen retrolelu. Sininen laatikko. Vaikkapa osa jotain pienoisrautatietä. Ajatus tuijottavasta pehmolelusta väänsi vatsaani, ja minun oli pakko kääntyä katsomaan sitä uudestaan. Lelu tuijotti minua yhä. Sen mustat silmät näyttivät pohjattomilta, väreileviltä, sysimustilta kaivoilta.

Kaivoin tieni nurkkauksesta ja rämmin miehen luo. "Anteeksi, mitä tuo pehmolelu maksaa?" tiedustelin ja osoitin sinistä karvapalloa.

Mies katsoi, minne osoitin, ja noukki nuhjaantuneen, ehkä joskus valkoisen, pienen pehmokoiran käteensä. "Löysit sitten sinäkin vihdoin jotain. Tämäkö? 2,50", mies murahti.

"Ei, ei se, vaan tuo sininen", puistelin päätäni. "Tuo ruma mikä-lie-otus-nyt-onkaan. Haluaisin sen."

Mies tuijotti minua kuin harhaista. "Öh, niin, mitä? Ei meillä ole täällä yhtään sinistä pehmolelua. Ei meillä ole mitään sinistä. Ei kukaan halua mitään sinistä. Sininen ei ole juuri nyt muodissa. Kaikki tahtovat vain valkoista ja harmaata", mies selitti kuin tyhmälle.

Katsoin kohtaa, jossa pörrökasa oli hetki sitten ollut, kumartuakseni ottamaan sen syliini. Se oli kadonnut. Jäljellä oli vain kasa haalistuneita, vaaleita pehmoeläimiä. Tunsin oloni tyhmäksi. Juurihan se oli ollut siinä! "Mutta onhan teillä se sininen laatikkokin tuolla noin", viitoin nurkkaan, jossa olin ollut penkomassa lelulaatikollista. "Onko se myytävänä? Mitä se maksaa? Tahtoisin senkin."

"Mikä sininen laatikko? Sanoin jo, ettei meillä ole mitään sinistä. Sininen on nykyään ruma väri! Miksi sinä haluat sinistä? Ostaisit valkoista niin kuin kaikki muutkin!" mies puuskahti ärtyneenä ja huitaisi minut tieheni. Hän rojahti alas jakkaralta ja lähti esittelemään lähellä seisseille naisille valkoisia verhotankoja ja sisustustikkaita.

Seisoin hölmistyneenä paikallani ja mietin. Miksi mies ei ollut nähnyt pehmolelua? Sehän oli sähäkänsininen ja paljon muita leluja suurempi. Toisaalta olinko minä oikeasti halunnut sen lelun? Sehän oli niin vietävän rumakin, etten minä sitä olisi voinut antaa kummilapselleni. Huoahdin päätäni pyöritellen ja jatkoin vaellustani romujen seassa. Portaikon kaiteiden välistä näin taas saman sinisen pehmolelun. Häkellyin täysin. Miten se sinne oli joutunut? Mitä täällä oikein tapahtui?

Äkkiä minut täytti kristallinkirkas halu: Minun oli pakko saada se sininen laatikko! Aivan sama, miten hölmö esine se ikinä olisikaan. Se vaikutti jotenkin tärkeältä. Kauhoin tieni takaisin lelulaatikon luo. Laatikko nököttikin nyt siivosti pöydällä ja hohti valkoista valoa. Minäkö sen siihen olin nostanut? En ainakaan muistanut. Se näytti oikeastaan aika herttaiselta. Olin kuullut, että johonkin maailman aikaan oli ollut olemassa puhelinkoppeja. Ehkä tämä oli sellainen. Tätähän voisi käyttää yövalona. Sininen koppero toisi turvaa pienen kummilapseni öihin hohtamalla yöpöydällä tai lipaston päällä. Millainenkohan lamppu sisällä oli? Yritin avata laatikkoa, mutta se oli mahdotonta. Etsin katkaisijaa, josta valon saisi pois päältä. Ladattaisiinko tämä jotenkin? Miten tässä riittäisi virta? Painoin nenäni kiinni laatikkoon ja yritin kurkistaa sisään sumeista ikkunoista. Sisällä ei tuntunut olevan mitään lamppua vaan valo vain tuli jostain. Uteliaisuuteni heräsi. Jännittävää, uutta tekniikkaa! Miksen ollut kuullut tällaisesta keksinnöstä aiemmin?

Samassa valtava valojen ja leimahdusten myrsky kävi lävitseni voimakkaana. Vaikka se ei sattunnut, säikähdin. Oliko laatikko sittenkin vaarallinen? Yhtäkkiä muistin kaiken hyvin selvästi. Puuduttava junnaus päässäni oli poissa. Ajatukset sinkoilivat jälleen kirkkaina. Kuin olisin pitkästä aikaa voinut hengittää vapaasti raitista ilmaa. Pitelin kädessäni Tardis-lelua. Ajatus Tardisista Laukontorin rannassa ja Tohtorista nojailemassa sen oveen paloi kirkkaana soihtuna mielessäni. Mies ja sininen koppi olivat totta. Sulloin lelu-Tardisin hymyillen laukkuuni ja käännyin katsomaan, vieläkö sininen olento oli portaissa. Se katsoi minua mustilla silmillään ja murisi uhkaavasti. Se tärisi raivosta päästä varpaisiin. Tuo oli se olento. Se oli saanut minut unohtamaan. En uskaltanut ajatellakaan, kuinka pitkäksi aikaa. Minun pitäisi viedä se Tohtorille. Mutta miten?

Otus säntäsi tiehensä ja haihtui savuna ilmaan. Ryntäsin sen perään portaisiin. Saatoin yhä kuulla sen juoksevan. Kynnet iskivät metalliin sen kiivetessä turvaan katon putkien lomaan. Ikävästi minusta tuntui, ettei putkisto ollut vain pakopaikka vaan myös hyvä paikka väijyä saalista, minua. Pelko viritti jokaisen soluni äärimmäiseen valmiuteen. Yritin keksiä ratkaisua tilanteeseen: Minun pitäisi saada otus kiinni ja viedä se Tohtorille, ennen kuin se saisi minut kiinni ja tekisi ties mitä. Välillä keskityin tiukasti ajattelemaan Tardista ja Tohtoria pitääkseni olennon loitolla, kun se liikehti liian levottomasti etsien sopivaa hetkeä hyökätä näkymättömistä kimppuuni. Puristin äänimeisseliä osaamatta hyödyntää sitä mitenkään. Ainakin sillä voisi lyödä, jos otus hyökkäisi. Ajatus tuskastutti minua. Enkö tosiaan keksinyt mitään muuta tapaa käyttää äänimeisseliä kuin käyttää sitä tavallisena lyömäaseena? Tohtori ei saisi koskaan tietää, että en kyennyt parempaan.

Otus liikehti jälleen levottomasti. Se vaistosi pelkoni ja kasvavan paniikkini niin kuin mikä tahansa eläin. En tiennyt, missä se piileskeli. Epävarmasti räpelsin äänimeisselin asetuksia ja kohotin sen sitten kohti kattoa ja heilutin hitaasti edestakaisin kuin lakaisten kattoa. Skannasin - toivoakseni - kattoa elämänmuotojen varalta saadakseni tietooni otuksen sijainnin. Vapisin kauttaaltani, sillä pelkäsin, miten otus reagoisi skannatuksi tulemiseen.

Meisseli piippasi löydettyään elävän olennon. Se oli kuin tummaa, pyörteilevää savua putkiston mutkassa. Silmät kiiluivat pimeässä. Se oli paljon lähempänä kuin olin osannut aavistaakaan. Eikä se ollut ilmeisen ilahtunut skannatuksi tulemisesta ja piilonsa paljastumisesta. Se ärisi ja sähisi, ja sen silmistä näin, että pian en enää koskaan muistaisi. Vaikka ajatus kauhistuttikin, käännyin silti kannoillani ja syöksyin takaisin portaisiin paljastaen olennolle selkäni. Juoksin, minkä kintuistani pääsin. Rämmin ja loikin yli tavarakasojen, ohi kirpputorimiehen, joka huusi jotain perääni. Ilmeisesti en ollut enää tervetullut tälle kirpputorille, kirottu sekopää kun olin.

Olento oli muuttunut mustanpuhuvaksi. Se kirmasi pitkin tehdasrakennusten seiniä kuin mikäkin karvainen lisko tai skorpioni. Tunsin sen tavoittelevan mieltäni, hidastavan juoksuani, mutta keskityin vain ajattelemaan Tardisin turvallista valoa ja Tohtoria, joka odottaisi minua Tardisin luona. En voinut kuin toivoa, että Tohtori oli jo palannut. En saanut antaa ajatukseni hetkeksikään herpaantua. Ajattelin vain Tardista Laukontorin rannassa. Ajattelin reittiä Tardisin luo. Minun pitäisi vain pitää kiinni tuosta reitistä ja päämäärästä ja juosta Tardisin luo. Jos ajatukseni harhautuisi hetkeksikin, minusta tulisi lopullisesti 2400-luvun tylsämielinen kansalainen. Putkahdin kapean kujan läpi, suuren puun ohi, ennen parkkipaikkaa vasemmalle Satamakujan käytävän läpi ja riippusillalta äkkiä oikealla. Tardis näkyisi heti laivan jälkeen...

Otus kintereilläni jatkoin juoksemista. Tiiliseinän päättyessä se loikkasi rantakadun puihin ja rymysi niissä eteenpäin, sitten laivojen mastoissa ja katoilla. Keskellä harmaata satamamaisemaa nökötti sininen poliisipuhelinkoppi, jonka ikkunoista loisti himmeä valo. Helpotus tulvahti sisälleni, ja taistelin kuumia kyyneleitä vastaan. Hengitys poltti rintaa, mutta pinnistin vielä jaloistani lisää vauhtia viimeisille metreille. "Tohtori!" huusin läkähtyneiden keuhkojeni pohjasta. "Tohtori!"

Tardisin ovi avautui ja ulos pisti tuttu, pörröinen pää, joka hieman pöllämystyneenä mutta silti valppaana pyöri joka suuntaan etsien huutajaa. Huidoin käsilläni kiinnittääkseni Tohtorin huomion. "Tohtori!"

Huitominen oli liikaa. Täysin tarpeetonta ja mittava virhe. Autiolla torilla Tohtori olisi joka tapauksessa nähnyt minut, mutta nyt huitomalla onnistuin vain kompuroimaan mukulakivillä ja menettämään tasapainoni. Lensin päistikkaa mahalleni kiveykseen. Tunsin niskassani, miten lippukioskin katolla vaaninut olento kyyristyi ja loikkasi. Tohtori pudotti kirjan kädestään, pyrähti juoksuun kohti minua ja ponkaisi hyppyyn ylitseni. Käperryin kokoon ja ajattelin kaikin voimin Tardista, kunnes kaikki pimeni.

Hetkeä myöhemmin kuulin viereltäni vihaista, turhautunutta, kiinniotetun eläimen murinaa. Tohtori puhui sille jotain käskevään sävyyn. En ymmärtänyt sanaakaan. Käännyin vaivalloisesti älähtäen selälleni muhkuraisilla kivillä. Koko ylävartaloani kivisti. Hengitin raskaasti ja käänsin päätäni katsoakseni äänten suuntaan. Olento kyhjötti kytkettynä lyhtypylvääseen ja mulkoili Tohtoria, joka istui rennosti sen vieressä kivetyksellä. "Olet sinä melkoinen veitikka", Tohtori leperteli otukselle, joka oli muuttunut takaisin siniseksi ja pörröiseksi. "Mutta nyt me viemme sinut takaisin kotiin. Sinua odotetaan siellä jo. Äläkä luulekaan, että en olisi vihainen siitä, mitä yritit tehdä ystävälleni."

Molemmat ilmeisesti huomasivat minun liikahtaneen. Tohtorin kasvoille levisi helpottunut loiste, mutta karvaturri ei ollut yhtä ilahtunut nähdessään minun vielä liikkuvan. Yritin vääntäytyä istumaan. Tohtori nousi auttaakseen minua, mutta samassa, kun Tohtorin silmä vältti, turrikka syöksähti lieassaan minua kohti rähisten raivokkaasti, ja kaikki pimeni uudestaan.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Flegma

Kylässä oli hiljaista. Vain muutamia ihmisiä liikkui kaduilla kolean usvan seassa päästämättä ääntäkään. Kaikki ei ollut kohdallaan. Ilman täytti äänetön tuska, aivan kuin koko kaupunki olisi ollut sairas. Kävelimme eteenpäin autiolla pääkadulla aavistaen pahaa. Mitä täällä oli tapahtunut? Mikä ihmisiä vaivasi? Missä kaikki olivat? Mihin elämä oli kadonnut? Tohtori pälpätti lähistöllä järjestettävistä syksyisistä laukkakisoista, jotka olivat vuoden tapaus, joihin pitäisi päästä edes kerran vuosikymmenessä, ja ihmetteli, missä kaikki kaduilla laukkakisojen aikaan virrannut elämä nyt oikein oli. Ei kulkuetta, iltajuhlia keskusaukiolla ja mukavia pikkukojuja, joista sai pientä naposteltavaa. Hetken hän näytti miettivän, olisimmeko voineet laskeutua sittenkin väärään aikaan, mutta näytti hylkäävän ajatuksen yhtä nopeasti kuin oli sen saanutkin. "Ei, kyllä tämä on oikea aika ja paikka. Pakko olla! Olen varma siitä", hän julisti. Minä en olisi ollut siitä niinkään varma, mutta pidin epäilykseni itselläni. Tohtori ryntäsi katsomaan sisään läheisen talon ikkunasta mutisten ihmetystään. Seuraavan talon ikkuna ja seuraavan ja seuraavan... Katselimme hänen ryntäilyään, vaihdoimme muutaman merkityksellisen katseen ja tyydyimme antamaan Tohtorille tilaa kummastella, tutkia ja ajatella - niin kuin oli parasta, jotta emme jäisi vuolaan ja hyvin poukkoilevan puhetulvan jalkoihin.

Kuljimme E:n kanssa perässä, kurkimme ikkunoista ja jokaisen takana näimme riutuneita ihmisiä, jotka näyttivät taistelevan viimeisillä voimillaan hirveän syysflunssan kourissa. Ihmiset näyttivät kalpeilta. Heikoimmassa kunnossa olevat näyttivät vain makaavan selällään sängyn päällä liikahtamatta kärsien hengitysvaikeuksista, kunnes yhtäkkiä hervahtivat rennoiksi ja näyttivät nukahtavan. Jähmetyimme yhden ikkunan taa seuraamaan, mitä talossa tapahtui. Toivoimme, että meitä ei huomattaisi - olisi nolostuttavaa jäädä kiinni ikkunoista kurkkimisesta - mutta toisaalta vaikutti siltä, että kukaan ei olisi kiinnittänyt meihin mitään huomiota, vaikka olisimme koputtaneet ikkunaan, huitoneet ja huutaneet. Ikkunansyrjään painautuneina tuijotimme karmaisevaa näytelmää, joka pyöri silmiemme edessä lasin takana. Keinutuolissa istui passiivisen näköinen vanha nainen, joka vain tuijotti eteensä ja hädin tuskin kiikkui hiljaa edestakaisin. Sängyllä makasi tärisevä nuorukainen. Hän näytti liian väsyneeltä edes tärisemään, kasvoiltaan kalpea kuin lakana, harmaat silmät kauhusta levällään, ruskeat hiukset liimautuneena kylmänhikisille ohimoille. Hän näytti yrittävän sanoa jotain, kiinnittää jonkun huomion, rukoilla apua. Yhä uudelleen suu haukkoi henkeä, huulet yrittivät anoa armoa. Helpotuksen aalto kävi lävitseni, kun näin pitkän, solakan naisen, ilmeisesti pojan äidin, kääntyvän katsomaan poikaa. Hän saisi apua. Äiti hoivaisi poikaansa, peittelisi hänet lämpimän viltin alle, tarjoaisi kuumaa sipulimaitoa, silittäisi noita märkiä hiuksia ja lohduttaisi, kehottaisi nukkumaan ja sitten tämä olisi ohi, poika paranisi. Mutta nainen ei tehnyt elettäkään lähestyäkseen poikaa. Naisen katse oli tyhjä. Hän vain vilkaisi poikaa kuin arvioidakseen tilanteen. Sitten hän jatkoi tyhjänpäiväisten askareiden toimittamista, siirteli esineitä paikasta toiseen yhä uudelleen ja uudelleen.

"Katso. Lapsi." Tunsin pienen pukkauksen kyljessäni ja huomasin E:n osoittavan aivan ikkunan alla leikkivää taaperoikäistä lasta. Ja toden totta: lapsi leikki! Lapsen käytöksessä ei ollut mitään omituista. Siinä se ihmistaimi istui leikkiensä keskellä isoveljen kamppaillessa vuoteella, isoäidin tuijottaessa eteensä ja äidin haahuillessa kuin onttona ympäriinsä kiinnittämättä mitään varsinaista huomiota mihinkään.

"Eikö kukaan huolehdi lapsesta? Miksei nainen tee mitään?" kuiskasin.

"Lapsi näyttää nälkäiseltä. Onkohan kukaan antanut sille edes ruokaa? Minä menen kyllä kysymään. Jos eivät vastaa, niin otan lapsen mukaamme", E puuskahti sisuuntuneena ja käännähti pyörähtääkseen ovesta sisään.

"Sssh! Älä! Et voi. Ja mitä sinä ajattelit tehdä lapsella? Ottaa sen mukaan Tardisiin, vai?", suhahdin, "Mitä Tohtorikin siitä ajattelisi? Pitäisi sitä nyt ainakin kysyä. Ei lasta voi ottaa mukaan. Tardis ei ole mikään lapsenvahti, tiedät sen kyllä. Katso!"

Lapsen kasvot olivat yhtäkkiä vääntyneet lohduttomaan itkuun. Se heijasi hetken lohduttavasti paikoillaan ja näytti olevan kovin viluissaan. Olin jo valmis päästämään irti E:n hihasta ja säntäämään itsekin sisälle hakemaan lapsen, mutta jokin sanoi, että olisi viisaampaa olla enää koskematta lapseen. Lapsi oli menetetty. Se, mikä ikinä näitä ihmisiä riivasikaan, oli jo saanut lapsen. Lapsi halasi itseään kuin yrittäen pitää kiinni pienimmästäkin lämmön hippusesta.

"Tohtori! Tule katsomaan!"

"Tiedän, tiedän", Tohtori murahti takaisin, "Sitä tapahtuu kaikkialla." Äärimmäinen turhautuneisuus kuulsi Tohtorin äänestä. Hän ei sietänyt sitä, ettei tiennyt. Ikkunalta toiselle hän harppoi yrittäen löytää jonkin vihjeen, mikä kylässä mellasti. Äänimeisselin sirinä kaikui hiljaisella kadulla Tohtorin skannaillessa kiivaasti kaikkea mahdollista pikkukivistä ikkunanpuitteisiin ja avaimenrei'istä ulos unohtuneisiin omenoihin samalla manaten hiljaa itsekseen.

Lapsi tärisi kuin horkassa ja kaatui lattialle. Sitten se valahti täysin liikkumattomaksi. Suuret silmät tuijottivat yhä suoraan eteen. Poika sängyllä itki pikkusisartaan. Muita ei ollut. Muutama paniikinomainen hengenveto vavisutti pojan rintakehää, kunnes koko keho kouristuksenomaisesti jähmettyi ja rentoutui sitten. Hetken oli aivan hiljaista. Nieleskelin ja tunsin E:n ottavan minut kainaloonsa halaukseen lohduttaakseen ihan yhtä paljon minua kuin itseäänkin.

Seisoimme siinä hetken ymmärtämättä, mitä olimme nähneet. Valehtelematta peloissamme. "Tule, pitää jatkaa", E sanoi hiljaa ja nykäisi minut liikkeelle. Olimme juuri lähdössä tavoittamaan Tohtoria, kun jokin ikkunan takana kiinnitti huomiomme. Salamana käännyimme katsomaan. Poika oli liikahtanut! Poika liikutti varovaisesti käsiään, käänsi päätään ja nousi istumaan sängynlaidalle. Kyyristelimme ikkunan takana ja tuijotimme kiihtyneinä poikaa. Kaikki tuska näytti olevan poissa aivan kuin sairaus olisi noin vain hetkessä pyyhkiytynyt pois. Pojan liikkeet olivat normaaleja, joskin hän vaikutti hetken verran hieman hämmentyneeltä katsellessaan ympärilleen. Ehdimme jo E:n kanssa hymyillä toisillemme, mutta riemumme oli ennenaikainen: kun poika kääntyi katsomaan ikkunaan, kasvot olivat ilmeettömät. Vatsanpohjassa muljahti inhottava tunne, että jokin näki meidät, ja se jokin ei ollut poika. Ryntäsimme juoksuun.

"Mikä näitä ihmisiä vaivaa?" Tohtori pohdiskeli keskellä katua ja haukkasi sämpylästä, jonka oli jostain taikonut. "Kappas, tekin pääsitte tänne asti! Loistavia sämpylöitä muuten. Oikein tuoreitakin vielä. Leipuri vaati, että maistaisin. Tai ei oikeastaan. Kulki vain ohi leipäkorin kanssa. Ei sanonut mitään. Ei varmaan edes nähnyt minua. Yritin kyllä kiittää, mutta ei tainnut kuullakaan..." Loimme Tohtoriin sen painokkaan katseen, jolla pysäyttää höpötys.

"Sinä siis vain otit sen kysymättä?" arvasin. Tohtori näytti yllättyvän siitä, että arvostelin häntä, tavallaan jopa syytin näpistyksestä.

"No, niin, mutta mitä sitten? Hän ei edes nähnyt minua! Ja tuskin niitä sämpylöitä kukaan täällä syö. Vai oletteko nähneet täällä kenenkään syövän? Nämä ihmiset ovat sairaita! Viis yhdestä sämpylästä!" Tohtori taivasteli posket pullollaan sämpylää ja heitti puoliksi syödyn leivän olkansa yli närkästyneenä, painoi kädet syvälle taskuihin ja lähti sen enempää selittelemättä harppomaan eteenpäin. "Jos nämä ihmiset ovat sairaita, heitä täytyy hoitaa jossakin, ja missä sairaita ihmisiä hoidetaan? Sairaalassa! Allons-y."

"Mutta kukaan ei näytä hoitavan näitä ihmisiä. Kukaan ei näytä välittävän. Kaikki vain odottavat, että se tapahtuu. Tuskin sairaalassa on ketään, joka..." yritin inttää, mutta turhaan. Ymmärsin sen itsekin: en kääntäisi Tohtorin päätä. Miksi edes haluaisinkaan? Eihän meillä ollut parempaakaan johtolankaa. Sairaala oli hyvä paikka aloittaa etsiminen. Joskin myös hyvin vaarallinen paikka, jos kyse oli herkästi tarttuvasta taudista.

Tohtorilla oli selvästi selitysvaihde päällä. Hän puhui napakasti, kerrankin harhailematta aiheesta makkaraperunoihin: "Tämän on täytynyt alkaa joskus. Ensimmäiset tapaukset ovat varmasti kiinnittäneet huomiota. Ihmiset ovat hakeneet apua. Niitä on tutkittu sairaalassa. Ehkä jotain on löydettykin. Nyt ihmiset ovat lamaantuneita ja peloissaan, menettäneet toivonsa ja odottavat vain sen tapahtuvan - mitä se ikinä sitten onkaan. Mutta sairaalasta on varmasti haettu apua. Ensimmäiset tapaukset on tuotu sinne. Sieltä on pakko löytyä jotain. Potilastietoja, lääkkeitä, tutkimustietoa, tilastoja, tapausrekisterejä - jotain! No, niin..."

Marssimme kohti kadun päässä aavemaisen valkeana kohoavaa sairaalaa. Rakennus kammotti minua. Se oli pimeä, eikä sen ympärillä näkynyt liikettä. Ei mitään merkkejä, että sitä käytettäisiin enää. Sumun keskellä näky sai vatsani muljahtelemaan. Olin jo ehdottaa, että kääntyisimme takaisin ja yrittäisimme löytää kylästä ihmisiä, jotka eivät olisi vielä saaneet tartuntaa. Voisimme auttaa heitä ja kysellä, mitä oli tapahtunut. Voisimme viedä heidät pois täältä. Vilkaistessani olkani yli alas kylään, joka katosi koleaan sumuun, näin kaduilla kävelevän tummia varjoja. Ilkeä tunne kertoi, että meidän ei kannattanut palata enää takaisin. Seurasivatko ne meitä? Ajatus, että kylä jäi nyt meidän ja Tardisin väliin, herätti levottomuutta.

Tohtori läväytti auki sairaalan ovet ja asteli lähes rehvakkaasti aulaan katsellen ympärilleen. "No niin, sairaala", hän tuumasi kuin verrytellen, kiskaisi äänimeisselin taskustaan, ja saman tien autio aula kaikui meisselin sirityksestä Tohtorin skannatessa joka paikkaa. Vilkaisimme E:n kanssa toisiamme ja kävelimme ympärillemme vilkuillen aulan poikki vastaanottotiskin taa. Pengoin sikin sokin pinottuja papereita löytääkseni edes vihjeen, milloin sairaalassa viimeksi oli ollut toimintaa. E nakutteli tietokoneella keskittyneen näköisenä.

"Eip, ei löydy mitään erikoista. Ei jäänteitä muista kuin ihmisistä. Mikään ei ole lukossa, mitään ei ole rikottu, ei jälkiä taistelusta. Ei mitään. Tämä on vain tyhjä sairaala. Ihan kuin kaikki olisivat vain eräänä päivänä kävelleet ulos hyvässä järjestyksessä", Tohtori raportoi tullessaan luoksemme vastaanottoon ja nojasi tiskiin, "Aaa, mahtavaa! Tietokone! Nerokasta! Miten te keksitte...?"

"Yleensä sairaaloissa on tietojärjestelmä", E huoahti, "Tästä on vain ihan mahdoton löytää yhtään mitään. Ajattelin, että jos pääsisimme käsiksi potilastietoihin, voisimme nähdä, milloin tapauksia on alkanut esiintyä ja milloin viimeinen potilas on saapunut ja milloin viimeinen on kirjattu kotiutetuksi."

Ilme Tohtorin kasvoilla kirkastui mietteliäästä innostuneeksi. Meisseli vingahti kohti tietokonetta, ja Tohtori hymyili: "Kokeilepas nyt."

E:täkin melkein hymyilytti, kun hän naputteli hetken aikaa koneen äärellä, mutta kulmat vetäytyivät aavistuksenomaiseen kurttuun. "Tämän mukaan viimeisin potilas on kotiutettu useita kuukausia sitten keväällä lonkkaleikkauksesta. Sen jälkeen on tullut vielä muutama potilas..." E selasi tietokantaa kummastuneena. "Mutta heitä ei ole koskaan kotiutettu. Täällä pitäisi olla satoja potilaita, mutta ketään ei näy missään." Nostimme kaikki katseemme ylös kuin olisimme muka voineet nähdä ylemmissä kerroksissa vuoteissaan makaavat potilaat.

"Milloin se alkoi? Onko mitään merkintöjä tuntemattomasta taudista? Mitään erikoista, mitään poikkeavaa? Kai siellä nyt jotain täytyy olla. Annas, kun minä..." Tohtori oli jo kovaa vauhtia kiertämässä tiskin taa ja tunkemassa itsensä koneen ääreen E:n ohi, mutta E ojensi napakasti kätensä pysäyttämään hänet edes irrottamatta katsettaan näytöstä. Tohtori askelsi kärsimättömänä paikallaan ja yritti kurkkia nähdäkseen näytön paremmin.

"Odota! Tässä. Olisiko tämä mitään? 'Karanteeni. Soveltuu tutkimuksiin'", E luki näytöltä ja rullasi potilaslistaa. Samanlaisia merkintöjä vyöryi yhtäkkiä jokaisen potilaan perässä. Ainakin parikymmentä. Sitten ne loppuivat. Malttamattomana Tohtori taklasi itsensä koneen ääreen, ja E ehti hädin tuskin räpiköidä pois alta, ennen kuin Tohtori olisi istunut hänen syliinsä.

Tohtori avasi ensimmäisen merkityn potilastietokansion. Hän ei ollut uskoa silmiään. "Tämähän on tapahtunut neljä vuotta sitten! Syysflunssa neljän vuoden takaa. 'Potilaalla tavanomaiset mutta poikkeuksellisen voimakkaat influenssan oireet.' 'Tarkkailussa esiintynyt hengitysvaikeuksia, sekavuutta, hallusinaatioita, voimakkaita pelkotiloja. Ruumiinlämpö vaihtelee voimakkaasti korkeasta kuumeesta huomattavaan alilämpöön. Taudinaiheuttajaa ei tunnistettu. Laboratorio tutkii.' Samanlaisia kuvauksia kaikki. Ja sitten ei mitään merkintöjä. Mitä näille ihmisille tapahtui?" Tuli hiljaista, kun Tohtori vajosi ajatuksiinsa ja E seisoi vieressä kädet puuskassa näyttöä tuijottaen.

Minä selailin vielä varovasti papereita, joita lojui hajallaan pitkin vastaanottotiskiä. Silmiini osui kansio, jonka kanteen oli liimattu viestilappu laboratorion logolla. "Toimitettava pikaisesti. Läpimurto", luin ääneen. Kansio oli päivätty vain paria viikkoa aikaisemmin. Tohtori ja E kääntyivät katsomaan minua.

"Läpimurto? Läpimurto on hyvä!" Tohtori nosti katseensa näytöstä ja intoili, "Jatka ihmeessä."

Avasin kansion, mutta sain eteeni vain listan nimistä ja yrityksistä. Vilkaisin listaa pikaisesti ja totesin sen olevan kutsuvieraslista tiedotustilaisuuteen, jossa oli määrä julkaista uusi influenssarokote. Lääkäreitä, tutkijoita, lehdistön ja lääkefirmojen edustajia. Tilaisuuden olisi pitänyt olla tänään.

"Sitä listaa ei koskaan toimitettu eteenpäin. Kutsuja ei lähetetty", vieras ääni sanoi käytävästä takaamme. Käännähdimme hätkähtäen katsomaan, kuka puhui. Hämärässä käytävässä seisoi nuorehko nainen valkoisessa takissa. Vaalea polkkatukka, hyvin asialliset vaatteet, teräksenharmaat silmälasit. "Keitä te olette?" nainen kysyi. Ei ystävällisesti, ei uhkaavasti, vain hyvin viileästi.

Tohtori kiirehti vastaamaan, kuten tavallista. "Minä olen Tohtori, ja tässä ovat matkakumppanini... öö, assistenttini. Tulimme katsomaan laukkakisoja, mutta täällä on näköjään menossa maailmanhistorian pahin syysflunssa. Johon te ilmeisesti löysitte ratkaisun?" Tohtori tempaisi kansion kädestäni ja heilutteli sitä naisen suuntaan. "Teitte läpimurron ja kehititte rokotteen, te nerokkaat ihmiset!" Tohtori intoili.

Naisen ilme ei värähtänytkään, kun hän tuijotti Tohtoria. "Mitään läpimurtoa ei ole. Me vain luulimme niin. Laboratorio on nyt suljettu", nainen totesi sävyttömästi, "Pyydän teitä poistumaan."

"Mutta te tarvitsette apua", Tohtori intti takaisin, "Olen Tohtori, voisin auttaa teitä."

"Kaikki ovat saaneet tartunnan. Laboratorio on suljettu, tohtori", nainen vastasi. Vieno kajastus epävarmuutta häilähti hänen silmissään. Ehkä se oli vilaus kadotetusta toivonkipinästä.

"Mutta minä voin auttaa. Meidän täytyy selvittää, mikä se on, ja varmistaa, ettei se leviä muualle", Tohtori perusteli ja etsi katseellaan opasteita laboratorioon. "Miten sinä selvisit? Sinä et vaikuta sairaalta", hän lisäsi uteliaisuuttaan.

Nainen oli hetken hiljaa kuin miettien sanojaan tai kamppaillen itsensä kanssa. Kädet puristuivat ponnistuksesta nyrkkiin. "Rokote pitää sen kurissa. Annoin testata sitä itseeni jo varhaisessa vaiheessa. Ennen kuin... Ette pääse laboratorioon ilman minua. Vien teidät sinne, mutta en voi tulla mukaan. Seuratkaa", nainen kompuroi ohitsemme lasioville. Yhtäkkiä hän näytti tarvitsevan kaiken tahdonvoimansa liikkuakseen ja johdattaakseen meidät laboratorioon. Aivan kuin jokin olisi kieltänyt häntä viemästä meitä sinne.

Lasiovet liukuivat sivuun, ja sujahdimme kiireesti käytävään naisen perässä. Hän käveli reippaasti, mutta piteli päätään. "Ensin luulimme sitä tavalliseksi influenssavirukseksi. Aloimme tutkia sitä kehittääksemme sille rokotteen, mutta kävikin ilmi, että se oli jotain aivan muuta, jotain sellaista, mitä emme olleet koskaan nähneet. Se oli aivan uusi elämänmuoto! Aloimme tutkia sitä. Olimme suorastaan innoissamme: vuosisadan tieteellinen löytö! Hyvin nopeasti asiat alkoivat kuitenkin karata käsistä. Tässä. Menkää. Pidemmälle en voi tulla." Nainen pysähtyi viimein lukitun oven eteen, paineli koodin ja ovi liukui auki. "Voitte katsoa lasin takaa. Älkää koskeko mihinkään. Ovi on lukittu. Minä lähden nyt pois. Se on hyvin vihainen." Nainen näytti kärsivän tuskallisesta päänsärystä. Katsoimme hämmentyneinä hänen peräänsä, kun hän hoiperteli pois kivusta voihkien ja päätään pidellen, pyydellen anteeksi näkymättömältä.

Huone oli pieni ja teräksenharmaa, selvästi hyvin eristetty. Sen toisella puolella oli seinänmittainen ikkuna itse laboratorion puolelle ja ilmatiiviin näköinen ovi. Käännähdin katsomaan toista ovea takanani. Olimmeko kenties jonkinlaisessa ilmalukossa tai steriilissä tilassa, jonka kautta varsinaisiin tutkimustiloihin kuljettiin, jotta sisään eikä etenkään ulos pääsisi mitään ylimääräistä? Huone oli hieman hämärä. Oven vieressä oli pieni työpiste tietokoneineen. Ehkä kulunvalvontaa varten? Pöydällä kaikki oli säntillisessä järjestyksessä kannettavan tietokoneen ympärillä. Astelimme hiljaisuudessa ikkunan luo ja tuijotimme laboratorioon. Tohtori vei kätensä selän taa ja keinahteli edestakaisin tutkiessaan laboratoriota katseellaan. "Jahas, että labra. Hyvä. Tykkään labroista. Labrat ovat kivoja, jännittäviä."

Kirkkaasti valaistussa tilassa vallitsi sekasorto. Rikkoutunutta laboratoriovälineistöä lojui hurjat määrät pitkin pöytiä. Tilassa näytti riehuneen melkoinen taistelu, ja kaikki oli tuhoutunut - vai tuhottu? Tuskin mitään hyödyllistä oli enää jäljellä. Kaikki näytteet, kaikki tulokset tuhottu. Jotain vaarallista oli tutkittu tuossa laboratoriossa. Tuijotimme näkyä hiljaisuuden vallitessa.

E näki sen ensimmäisenä. Hän liikahti kauemmas lasista. "Katsokaa. Siellä on joku", hän kuiskasi osoittaen laboratorion kauimmaiseen nurkkaan ja peruutti pikavauhtia tarkkaamon pöydän ääreen avatakseen tietokoneen.

Tohtori liimautui lasiin epäuskoisena. "Ei voi olla! Joku on selvinnyt tuosta ryminästä", Tohtori iloitsi. Valkoisessa suojapuvussa hengityssuojaimen ja suojalasien takana työskenteli joku. Keskittyneen tutkijan hahmo oli kumartunut niin tiiviisti työnsä ääreen, ettei huomannut, miten Tohtori koputti lasiin innostuneena ja heilutteli leveästi hymyillen kiinnittääkseen suojapukuisen ihmisen huomion. Tutkija näytti raivaavan kaaoksen keskelle hieman selkeämpää työtilaa ja viittilöi sitten taakseen. Pian kauempaa ilmestyi toinen suojapukuinen henkilö kantaen kahta petrimaljaa. "He pelastavat näytteitä! Heillä on näytteitä. Saamme sittenkin tietää, mikä se on", Tohtori hihkui ja ryntäsi tempomaan ovea auki juostakseen laboratorion puolelle. Ovi pysyi kuitenkin tiukasti kiinni. Tohtori puski ovea vasten ja kaivoi äänimeisselin taskustaan. "Äh, ei tule mitään. Umpilukko", hän murahteli pettyneenä. "Hei, E, katsopa sieltä koneelta, saatko oven auki."

"Pikku hetki, kone ei suostu aukeamaan... Se on suojattu", E raportoi pöydän äärestä. Tohtori ojensi äänimeisseliä pöytää kohti, mutta E kaiveli jo omaa povitaskuaan ja veti sieltä oman äänimeisselinsä. Tohtorin leuka oli pudota lattiaan hänen nähdessään sen. E väläytti meisseliä tietokoneelle ja hymyillen sujautti sen takaisin taskuunsa. "Ei, kiitos, minulla on oma. Noin, nyt on parempi", hän tokaisi näytön kalpean valon räpsähtäessä hänen kasvoilleen. "Katsotaanpa..."

Tohtori pällisteli edelleen silmät levällään katsoen vuoroin E:tä, vuoroin tämän taskua, jonne meisseli oli kadonnut. "Mitä? Mistä sinä tuollaisen olet saanut?" ällistynyt Tohtori tivasi. "Näytä. Saanko katsoa?" Tohtori oli jo menossa E:n povitaskulle, kun E kärsivällisesti työnsi hänet pois.

"Tohtori, se on aivan tavallinen äänimeisseli. Sinulla on samanlainen", hän toppuutteli. "Ei mitään ihmeellistä. Ajattelin, että se voi olla näppärä." Tohtori pyöri E:n olan takana kärsimättömänä, mutta kerrankin kunnioittaen tämän työrauhaa. Ehkä äänimeisseli oli tehnyt Tohtoriin vaikutuksen. Yritin piilotella huvittuneisuuttani katsellessani heitä, mutta virnistys karkasi kasvoilleni ja minun oli pakko kääntyä takaisin ikkunaan.

"Kelpaisiko kaiutinyhteys?" E kysyi, napautti näppäimistöä ja virnistäen vilkaisi olkansa yli. Tohtorin kasvoille levisi tyytyväinen virne, kun hän kumartui E:n yli nojaamaan pöytään ja katsahti vielä hahmoja ikkunan takana. "Terve, Tohtori täällä. Olen hyvin kiinnostunut työstänne. Olisikohan mahdollista tulla tutustumaan siihen ja kysyä pari kysymystä?" hän puhui pöydällä törröttävään mikrofoniin, oikaisi itsensä ja jäi odottamaan vastausta. Mitään ei kuulunut.

"He eivät tainneet kuulla", sanoin varovasti seuraten kahta töitään jatkavaa hahmoa. He eivät millään tavalla näyttäneet huomioineen kaiuttimista kantautunutta vierasta ääntä. Olin kuullut äänen lasin läpi, joten tiesin, että heidänkin olisi se pitänyt kuulla. Painoin korvani lasia vasten. "Yritä vielä uudestaan", kehotin.

"Täällä Tohtori. Kuuletteko minua?" Tohtori kumartui takaisin mikrofonin puoleen ja sanoi kysyvästi. "Minäkin kuulen sen. Miksi he eivät kuule?" Tohtori asteli kulmat kummastuksesta kurtussa ikkunan luo ja laski kätensä sitä vasten mutristaen naamaansa mietteliäästi.

Nyökkäsin vieressä. "Minäkin kuulin sen. Aivan selvästi. Yhteydessä ei pitäisi olla mitään vikaa", tuumasin ja vedin henkeä oivaltaessani jotain. "Paitsi jos se on yksisuuntainen. Jos he kuulevat meidät, mutta me emme kuule heitä?"

Tohtori loikkasi takaisin pöydän ääreen säikäyttäen E:n, joka oli syventynyt tutkimaan kaiutinyhteyden asetuksia ja etsimään oven avauskoodeja. "Aivan! Sano heti, jos he tekevät jotain", Tohtori ohjeisti asettuessaan taas mikrofonin ääreen. "Tohtori täällä taas. Tahdomme vain auttaa. Tiedämme, että täällä on tapahtunut jotain, ja haluamme auttaa teitä selvittämään, mitä se oli. Tiedämme, että kuulette meitä. Vastatkaa. Osoittakaa jotenkin, että kuulette meitä. Kääntykää vaikka vilkuttamaan. Hei, täällä näin, valvomon ikkunassa." Tohtori oikaisi itsensä toiveikkaan näköisenä ja huiskutti kättään. Katsoin häntä hiljaa ja pudistin päätäni. Ei mitään merkkiä, että he olisivat kuulleet meidät.

"He eivät joko kuule tai eivät halua kuulla", huokasin. "Ehkä pukuun kuuluu kuulosuojaimet. En kyllä tiedä, miksi kuuluisi, mutta eihän sitä tiedä. Tahtovat ehkä kuunnella musiikkia keskittyäkseen työhönsä."

Tohtori väänsi naamaansa turhautuneena. "Ihmiset! Tyypillistä, pilaatte mieluummin kuulonne kuin juttelette keskenänne. Hei, haloo, täällä näin! Nyt luurit pois. Minulla on asiaa!" hän huuteli ja paukutti lasia apinan raivolla molemmin käsin. Ei mitään reaktiota. Tohtori tuijotti lasia sen näköisenä kuin aikoisi pirstoa sen kappaleiksi pelkällä katseellaan ja tuhahti terävästi. "Minä menen sinne", hän ilmoitti vakavana kädet taskussa. "Kaikki ei ole nyt kohdallaan. Löytyykö niitä ovikoodeja?"

E nakutti näppäimistöä hurjasti. "Saan ne ihan juuri käsiini, mutta..." Tiedosto avautui näytölle, ja hän pysähtyi katsomaan Tohtoria vakavasti. "Onkohan se ihan viisasta?"

Olin miettinyt aivan samaa. Emme tienneet, mikä odotti suljetun oven toisella puolen. Olisimmeko vaarassa, jos ovi avattaisiin? Laboratorion ilmassa saattoi velloa ties mitä, ja kun ovi avattaisiin, se tulvahtaisi myös valvomon puolelle. Työntekijät tuskin turhaan käyttivät suojapukua ja hengityssuojainta. "Tohtori", yritin pehmitellä. Tohtori ei näyttänyt järin vastaanottavaiselta seistessään jääräpäisesti oven vieressä, koska varmasti tiesi, mitä aioin sanoa. "Jos me avaamme tuon oven, se, minkä takia on nähty näin paljon vaivaa pitää se eristettynä tuossa tilassa, pääsee tähän tilaan. Emmekä me tiedä, mitä se on. Me voimme kaikki saada tartunnan."

Tohtori näytti miettivän hetken, miten ratkaisisi tilanteen niin, että saisi oman päänsä läpi, mutta samalla pitäisi E:n ja minut turvassa. "Siinä tapauksessa nuo ihmiset tuolla ovat vaarassa. Täällä on kuollut jo aivan tarpeeksi ihmisiä. Miksi he enää jatkavat työtään? Ei ole enää ketään muita. Menen hakemaan heidät pois. Te odotatte täällä. Avaatte oven vain hetkeksi, jotta ehdin sisään, ja saman tien puhdistatte ilman. Se ei voi tarttua kovin ärhäkästi, sillä muuten olisimme jo saaneet tartunnan. Ehkä olemme jo saaneetkin, mutta se ei vielä näy. Sitä oli kylässäkin, ja kuljimme sen läpi. Se on luultavasti jo kaikkialla", Tohtori löi kylmät faktat tiskiin.

Kaikki tiesimme, että Tohtori oli oikeassa. Mieleni teki väittää vastaan, mutta tiesin sen olevan turhaa. Epämiellyttävä, kuristava tunne valtasi minut, kun nielin Tohtorin sanoja. Meillä kaikilla saattoi jo olla tartunta. Jokin saattoi lymytä meissä odottaen oikeaa hetkeä. Se voisi olla muutaman minuutin päästä, muutaman tunnin, parin viikon, ehkä kuukausienkin päästä. Se voisi tapahtua täällä, Tardiksessa tai kaukana toisessa maailmassa, täysin toisessa ajassa. Me veisimme sen mukanamme ja levittäisimme halki universumin. Ajatus tuntui musertavalta. Meidän pitäisi keksiä jokin tapa varmistua, ettemme ainakaan veisi sitä mukanamme.

E huokasi syvään, laski katseensa pitkin hampain Tohtorista näyttöön ja naputteli koodin. "Hyvä on sitten." Hän ei selvästikään pitänyt tilanteesta sen enempää kuin minäkään.

Ovi suhahti auki lukituksen ilmanpaineen laskiessa. Hetken mielijohteesta astuin Tohtorin rinnalle. Jos se tarttuisi, olisin jo tartuntani saanut.

"Älä. Tuossa ei ole mitään järkeä. Siellä voi olla vaarallista", Tohtori katsoi alas minuun.

Minun oli vaikea tulkita hänen äänensävyään. Se ei ollut käskevä, mutta silti odotti minun tottelevan. Se ei ollut torjuva. Läpi kuulsi huolestuneisuus ja halu pitää minut turvassa valvomossa. Samalla olin kuulevinani aavistuksen ärsyyntymistä: Miksei tuo ihmislapsi voinut uskoa, kun sanottiin? Nyt ei ollut oikea aika leikkiä urheaa. Mukaan ei tarvittu yhtään ylimääräistä pelastettavaa. Mutta silti jossain kaiken alla lainehti lämmin kiitollisuus siitä, että joku halusi jakaa vaaran. Hänen ei tarvitsisi kohdata sitä yksin. Seisoin Tohtorin vieressä katse tiiviisti ovessa enkä osannut sanoa mitään. E liikahti takanamme, nousi tuolista ja kiersi pois pöydän takaa. Tohtori nosti kätensä torjuvasti pysäyttääkseen E:n. "Sinä jäät tänne ja pidät meistä huolta. Katsot, ettei meille käy mitään. Pidät tilannetta silmällä ja teet, mitä täytyy", Tohtori komensi tiukasti. E oli selvästi eri mieltä, mutta nyökkäsi, koska ymmärsi, että jonkun oli jäätävä valvomoon, ja siirtyi rauhallisesti takaisin pöydän taa. Ilman valvojaa voisimme jäädä lukkojen taa laboratorioon kaikki kolme.

Ovi liukui auki. Tohtori hytkyi ja hypähteli päkiöillään kuin suureenkin fyysiseen ponnistukseen lämmitellen. "No niin, se on menoa nyt", hän mutisi. "Mennään katsomaan, mikä meitä odottaa."

Astuimme valvomon hämäristä rinnakkain kirkkaaseen laboratorioon. Nostimme kätemme häikäistyneiden silmiemme suojaksi ja astelimme varovasti eteenpäin. Ovi sulkeutui raskaasti valittaen takanamme. Nostin vaistomaisesti huivin suuni ja nenäni suojaksi paremman hengityssuojaimen puuttuessa. Tohtorikin hautasi nenänsä vaaleansinisen paidan hihaan vilkuillen tutkivasti ympärilleen kulmat koholla. Katsoimme toisiamme ja sitten suojapukuisia hahmoja. Yhteisymmärryksessä lähdimme lähestymään heitä hitaasti. "Hei", Tohtori tervehti hihansa läpi. "Olen Tohtori. Yritin puhua teille valvomosta, mutta ilmeisesti yhteydessä on jotain vikaa, kun emme kuulleet teidän vastaavan. Anteeksi. Tulimme auttamaan. Voisittekohan...?"

"Yhteydessä ei ole mitään vikaa", kuulimme E:n äänen kajahtavan selkeänä kaiuttimista. "Kuulen teidät aivan selkeästi. Kuuletteko te minut?"

"Hyvin kuuluu", Tohtori huikkasi ja heilautti kättään valvomon ikkunan suuntaan. E:n hahmo erottui vain vaivoin valvomon hämäryyttä vasten. Laboratorion valot lankesivat hänen kasvoilleen piirtäen esiin hyvin vakavan ilmeen. Hän katseli meitä tiiviisti, yhä sen näköisenä, että ei pitänyt tilanteesta ollenkaan, mutta valppaana, valmiina toimimaan, jos jotain tapahtuisi.

Tohtori asteli varuillaan tutkijoita kohti vilkuillen samalla rojun peittämiä pöytiä. Suojapukuiset hahmot eivät vieläkään näyttäneet huomaavan läsnäoloamme. Tohtori hiipi viimeiset metrit lähes varpaillaan. Käsi hakeutui vaistomaisesti takin taskuun hapuilemaan äänimeisseliä. Seurasin tilannetta hieman etäämmältä. Terve järki kehotti pysymään kauempana. Jokin oli pielessä. Tutkijoiden olisi jo pitänyt huomata meidät.

Varovasti Tohtori nojautui yli pöydän, jolle tutkijat kaikessa hiljaisuudessa kasasivat näytteitä rasioissa. Kun molemmat hahmot olivat hyllyjen välissä hakemassa lisää rasioita, Tohtori analysoi rasioiden sisällön salamannopeasti. Jotain elävää. Tohtori oli jo raottamassa yhden rasian kantta, kun näytteitä hoivanneet, suojapukuiset hahmot ilmestyivät takaisin hyllyjen takaa. Hetkeksi he jähmettyivät, mutta hätääntyivät saman tien nähdessään Tohtorin lähes nenä kiinni näytteessä. Tohtori ojentautui heti, kun huomasi hahmojen reagoineen häneen jotenkin. "Hei! Te! Mitä...?"

Tohtori ei ehtinyt päättää kysymystään, kun hahmot jo rynnistivät kohti. Toinen sysäsi näytteet pöydältä ja toinen tyrkkäsi Tohtorin kumoon likaiselle lattialle. Loikkasin pois alta tuuletuskaapin taa. Suojapuvut kahisten hahmot juoksivat laboratorion ovelle ja vilauttivat kulkukorttejaan.

"He aikovat pakoon!" kiljaisin ja olin rynnätä perään.

"Älä!" Tohtori esti ja huusi ärhäkkäänä valvomoon könytessään ylös ryönäläjästä takamustaan hieroen: "E, lukitse ovi! Nyt heti!"

E ryntäsi koneen ääreen ja katosi pimeyteen. Tohtori oli käskenyt sulkea meidät laboratorioon mahdollisesti kahden vaarallisen tutkijan kanssa. Mietin kuumeisesti, mitä kaikkea voisi seuraavaksi tapahtua ja miten selviäisimme. Toisaalta ehkä heitä vain pelotti. Ehkä he eivät olleet vaarallisia. Ehkä he luulivat meidän olevan vihaisia.

Ovi suhisi hiljaa. Se alkoi hitaasti avautua. "E, nyt! Sulje se."

"En pysty. Kulkukortit ohittivat valtuuteni. En voi pysäyttää sitä", E tuskasteli kaiuttimien kautta. Kuulin, miten näppäimistö paukkui kovaa tahtia. "Ei, ei onnistu. Tohtori, mitä minä...?"

"Pysy siellä. Piiloudu. Pysy pois tieltä. Älä yritä estää niitä", Tohtori rauhoitteli E:tä, jonka äänestä oli jo kuultanut epävarmuus, pieni hätä. "Ne eivät ole kiinnostuneita sinusta. Anna niiden mennä. Avaa ovi, ja kun ne ovat menneet, puhdista tila. Sinulla ei ole mitään hätää."

Oven liu'uttua sivuun hahmot rynnistivät valvomoon ja suoraan seuraavalle ovelle. E syöksyi pöydän alle ja painautui mytyksi sitä vasten. Laboratorion ovi sulkeutui jysähtäen. Suojapukutyypit painelivat toisen oven avauskoodin ja poistuivat vilkaisemattakaan valvontapöydän suuntaan. Ovi sihahti kiinni. Tuli hiljaista, ja E ryömi esiin pöydän alta, säntäsi käynnistämään tilan puhdistuksen. "Ne menivät. Eivät edes vilkaisseet", hän raportoi valvomosta. "Eikö nyt voida lähteä?"

Kaiuttimista kantautui raivokasta huutoa ja naisen uikutusta. Säpsähdimme kaikki yllättävää ääntä yrittäen löytää sen lähdettä. Naisen vääntynyt ääni sätti alaisiaan. Miten he olivat saattaneet päästää pakoon? Hylätä laboratorion? Mutta työ oli tehty... Sitä voisi jatkaa muualla. Elinvoimaisempi versio. Yhdentekevää! Tunkeilijoita! Nuuskijoita! Miksi niin suuri huoli? Hehän ovat laboratoriossa, tyhmät ihmiset. Saavat varmasti tartunnan, ja silloin saamme tietää, saamme ohjat, ovat meidän. Tyhmä ihminen, luulit voivasi taistella vastaan - epäkelpo!

Seisoimme jähmettyneinä kuuntelemassa, miten kaiuttimista särisi tuskaista vaikerrusta ja kolinaa. Sitten tuli hiljaista. Vilkaisimme toisiamme. "Jokin tunkeutuu ihmisten mieleen", Tohtori rikkoi hiljaisuuden puoliääneen ja kiiruhti särkyneiden näytteiden luo. "En ole nähnyt tällaista ennen. Tätä täytyy tutkia. Ida, älä koske mihinkään!"

"Tohtori, eikö olisi parempi, että lähtisimme nyt?" E yritti taivutella valvomosta. "Ennen kuin tapahtuu mitään."

"Meidän täytyy saada tietää, miten se toimii, jotta voimme pysäyttää sen", Tohtori vastasi yksiselitteisesti.

"Siellä on vaarallista. Tulkaa pois. Katsotaan tietokoneelta", E vaati painokkaasti, mutta Tohtori ei enää kuunnellut vaan penkoi laboratoriota täyttä höyryä.

"Minun täytyy saada nähdä, mikä se on. Mikä ihme se on?" hän mutisi.

Epätietoisena katselin ympärilleni. Laboratoriossa oli viileää. Kylmät valot ja säpäleinen kaaos saivat paikan näyttämään todella surulliselta. Täällä oli käyty raskas taistelu. Taistelu vapaasta tahdosta, mutta liian myöhään. Vastoin Tohtorin ohjeita nappasin yhden petrimaljan ja heitin sen mikroskoopin alle. Kirkas lima tutisi maljassa hätäisen käsittelyni jäljiltä. Ehkä limassa kasvatettiin jotain virusta. Tohtori oli juuri tutkimassa toista limamaljaa, tiputteli pipetillä jotain nestettä sen päälle nähdäkseen, miten se reagoi. Hän vilkaisi minua lyhyesti, ei toruvasti, mutta kehottaen olemaan varovainen. Tiesin kyllä, mitä tein. Työskentelimme hiljaisuudessa. Meillä ei ollut paljon aikaa, ja ymmärsimme, että kaksi päätä tutki nopeammin kuin yksi. Kumarruin mikroskoopin ääreen.

Vaitonaisia kommentteja mumistiin ilmoille silloin tällöin. E lateli kiinnostavia kohtia löytämistään tutkimusraporteista. Äänimeisselin sirinä peitti ajoittain rikkoutuneiden loisteputkien sirinän. Olin oikeastaan aika onnellinen: selvitimme yhdessä mysteeriviruksen taustoja pelastaaksemme pikkukaupungin asukkaat. Löytäisimme kyllä ratkaisun, kaikki päättyisi hyvin ja loikkaisimme Tardikseen jatkamaan matkaamme. Säädin mikroskooppia tarkemmaksi. Lisäsin valoa nähdäkseni paremmin. Mikroskoopin alaosa tuntui valon ansiosta lämpimältä.

Lima purskahti linssin alla ja roiskui ympäriinsä. Hyppäsin kiireesti kauemmas mikroskoopista peläten saavani jotain silmilleni. Märkää mönjää läiskähti käsivarrelleni, ja säikähtäneenä lääpin sitä pois minkä ehdin. Tohtori säntäsi luokseni ja veti minut vielä kauemmas. Hän tunki lähemmäs mikroskooppia ja antoi äänimeisselin laulaa. Pahaenteisesti hän pälyili ympärilleen. "Se on elossa... Hädin tuskin. Oletko kunnossa?" Hän kääntyi puoleeni ja haravoi minua päästä varpaisiin äänimeisselillä pidellen minua käsivarrenmitan päässä. Silmät olivat valppaat, ja näin, miten niiden takana ajatukset raksuttivat kiivaasti, puntaroiden, mitä oli tapahtunut ja olinko vaarassa. "Saitko roiskeita?" Tohtori kysyi. "Kasvoille? Silmiin?"

Pudistin päätäni. "En. Vähän käsivarrelle, mutta pyyhin sen heti pois." Näytin kuivaa käsivarttani. Tohtori tarttui käteeni ja käänsi käsivarren sisäpinnan skannattavakseen.

"Mmmhmh, hyvä", mutisi Tohtori ja työnsi meisselin taskuunsa. Hän katsoi minua hieman huolissaan, mutta ei sanonut ääneen, että minun olisi parempi mennä E:n seuraksi valvomoon. Katsoin takaisin pahoillani sähellyksestäni, mutten ollut aikeissakaan lähteä. Painoin katseeni. "No, niin, jatketaan sitten, niin päästään poiskin", Tohtori totesi ja taputti selkääni lohduttavasti. "Ei se mitään."

"Mitä siellä oikein tapahtui?" E:n ääni kajahti kaiuttimista. "Oletteko kunnossa?"

Tohtori pyörähteli tilannetta arvioiden. "Joo, ihan kunnossa. Vähän roiskeita, ei mitään hätää. Tulemme ihan kohta. Pitää ensin vain löytää... Valmistaudu avaamaan ovi. Meillä ei mene enää kauaa." Hän nappasi räjähtäneen liman mukaansa ja pyörähti tutkimaan sitä tarkemmin.

Valot tuntuivat pistäviltä, liian kirkkailta. Kiedoin sinistä, kauhtunutta neuletakkia paremmin ylleni pitääkseen hytisyttävän vilun loitolla. Olo oli nihkeä ja hutera. Miksen ollut ottanut kunnon villapaitaa päälleni? Kuulin Tohtorin puhuvan jotain tasaisena virtana, mutten saanut kunnolla selvää sanoista. En pystynyt kohdistamaan katsettani vaan se poukkoili päämäärättömänä pitkin laboratorion valkoisia seiniä. Tunsin yököttävän olon vatsassani, ja vilunväreet kävivät lävitseni. Hapuilin tärisevin käsin tukea lähimmästä pöydästä. Mitä minulle tapahtui?

"Tohtori...?" vinkaisin peloissani. Otteeni pöydästä lipesi ja romahdin lattialle.

"En ole varma, mistä se on peräisin, mutta se ei näytä kestävän kovin hyvin lämpöä vaan pyrkii laskemaan isäntänsä lämpötilaa itselleen optimaaliseksi ja ottamaan aivot haltuunsa voidakseen ohjailla isäntäänsä. Hyvin mielenkiintoista. Limassa ei elä mitään. Lima itse on se eliö! En tiedä, miten se siirtyy isäntäänsä, mutta -- Ida!" Tohtori huudahti hädissään nähdessään minun putoavan lattialle ja syöksyi luokseni.

Tunsin, miten tärisin lattialla holtittomasti. Oli niin kylmä. Kuulin laboratorion oven avautuvan ja juoksuaskelia. "Hengityssuojain! Älä koske limaan! Se on flegmaa!" Tohtori huusi ja samassa näin sinisen valon hehkun. Siritys ja piippaukset raastoivat korviani, kun tunsin äänipulssin sykkivän vatsassani. Se hermostutti limaa. Hengitin katkonaisesti. Lämpö hiipi hiljaa raajoistani ja keräytyi sisäelinten ympärille. Tiesin kehoni taistelevan. Minua pelotti.

Tajuntani horjui, mutta tunsin, miten käsiini tartuttiin. "Kädet ovat ihan jääkylmät", E totesi hiljaa.

"Hyvä", Tohtori sanoi. "Keho taistelee. Se yrittää lämmittää elintärkeitä elimiä. Selvitäkseen flegma yrittää laskea kehon lämpötilaa ja saada elintoiminnot haltuunsa. Se tarvitsee viileyttä ja vettä pärjätäkseen. Kohta pitäisi nousta kuumeen. Hänet täytyy pitää lämpimänä. Se hidastaa flegmaa. Mutta miten se pääsi tälle planeetalle?" Tohtori riisui takkinsa, ja tunsin, miten raskas, lämmin takki laskeutui painavana ylleni.

Hengitys kävi katkonaiseksi. Lima kasvoi sisälläni, valui kohti keuhkojani ja tunkeutui niiden seinämien läpi. Minusta tuntui kuin hukkuisin. Kaoin ja yskin, haukoin henkeäni, nieleskelin tyhjää. Oli yhtä aikaa niin kuuma, niin kylmä. Hiki valui pitkin kehoani, ja olin varma, että kuolisin.

"Siinä menevät keuhkot..." Tohtori mutisi huolestuneena. "Ne eivät tarvitse keuhkoja. Ne hengittävät suoraan pintasolukon kautta. Keuhkoissa on hyvää tilaa pesiytyä ja kasvaa. Se yrittää hidastaa sydäntä ja verenkiertoa, jotta tulisi viileämpää. Lopulta se pyrkii aivoihin vallatakseen komentokeskuksen." Tohtori kiersi kätensä ympärilleni ja nosti minut puolittain makaamaan syliinsä. "Yritä sinnitellä, Ida."

Suutani kuivasi. Hehkuin tulikuumana ja horteisena. Flegmaa kuumuus ärsytti. Vettä. Se kaipasi vettä. Minua janotti. "Vettä..." mumisin epäselvästi. "Jano. Kuuma." Yritin sysätä Tohtorin takkia pois ympäriltäni saadakseni tuntea viileän ilman ihollani, mutta E työnsi käteni takaisin takin alle ja tiivisti takin ympärilleni.

"Olen pahoillani. Tiedän, että sinun on kuuma ja tahtoisit vilvoitella, mutta se ei nyt käy", E pahoitteli jämäkästi. "Kuumuus auttaa pitämään sen kurissa. Se tahtoo, että helpotat sen oloa juomalla."

"Se tarvitsee nestettä kasvaakseen", Tohtori selitti. "Se yrittää kontrolloida isäntäänsä."

Räpiköin vastaan. Huidoin tieni takin alta viileään ilmaan. Oli pakko saada ilmaa, tukehduin. Liian kuuma! Ilmaa! Viileä ilma hytisytti minua, mutta se tuntui niin hyvältä, niin virvoittavalta hikisellä ihollani. E heittäytyi puoliksi päälleni yrittäen paketoida minut takaisin takin sisään. Taistelin vastaan vauhkona ja rimpuilin kuin henkeni edestä. "Ei saa! Minä paahdun!" itkin hysteerisenä. Tohtori otti minusta tiukan otteen rutistamalla minut takaapäin puolittaiseen halaukseen pitääkseen käteni aloillaan, kunnes E sai käärittyä takin ympärilleni kuin pakkopaidan. He katsoivat toisiaan, ja Tohtori laski irti minusta. Lepäsin yhä puolittain hänen sylissään, ja E kiilasi minut aloilleni makaamalla puoliksi päälläni. Itkeä tuhersin epätoivoani. "Päästäkää minut..." sopertelin harhaisena. "Te tapatte minut."

E:n katsoi ylitseni Tohtoria suu vakavana viivana yrittäen olla kuuntelematta harhailevia syytöksiäni ja nojasi tukevammin lonkkaani painaen minua tiukemmin aloilleni. Tohtori näytti miettivän jotain, katselevan tyhjyyteen yrittäen päättää, mitä tehdä.

"Päästäkää!" Hengittäminen oli raskasta ja oloni tukala. Aloin tulla uneliaaksi ja rauhoituin Tohtorin syliin tutisevaksi mytyksi. Posket loistivat tulipunaisina muuten kalpeissa kasvoissa. Huohotin raskaasti rohisten ja käänsin kasvoni vasten Tohtoria, hautasin ne ruskeaan liituraitaan ja suljin silmäni. Yskin voimattomasti ja tunsin flegman viileyden rinnassani. Se ei pitänyt kuumuudesta. Se oli hyvin vihainen ja pyrki koko ajan eteenpäin. Tunsin silmieni takana jyskyttävää kipua. Nyyhkytin lohduttomana. En jaksaisi taistella enää pitkään. Pian kuume vaurioittaisi elimistöäni ja aivojani, eikä flegmalla tuntunut olevan vielä mitään hätää: se voisi odottaa. Väsyneisiin ajatuksiini mahtui vain luovuttaminen. Ennen sitä tahdoin kuitenkin vielä nähdä Tohtorin kasvot. Ennen kuin luovuttaisin.

Tunsin käden tulikuumalla poskellani, kun Tohtori käänsi kasvoni näkyviin. Nyt! Nyt oli viimeinen tilaisuuteni. Tiesin, että laboratorion loistevalot häikäisisivät kirvellen, mutta henkeäni haukkoen räväytin silmäni auki ja yritin nähdä puoleeni kumartuneen Tohtorin kasvot. Hätäännyin. Näin vain valkoista. "Tohtori...? Minä en..." Paniikki nousi sisälläni ja yritin hapuilla toisella kädellä Tohtoria.

"Olen tässä. Ei hätää", Tohtori rauhoitteli ja tarttui päättäväisesti käteeni ja painoi sen takaisin alas. "Hys. Ihan rauhassa nyt. Se sai näköhermot haltuunsa. Ole ihan rauhassa. Keskity taistelemaan sitä vastaan. Me olemme tässä. Älä päästä sitä mieleesi."

E liikehti huolestuneesti, tunnusteli otsaani ja etsi pulssia kaulalta. "Kuume on liian korkea. Elimistö ei kestä tätä pitkään. Sydän ei jaksa enää kauaa. Meidän pitää viilentää häntä."

Tohtori pudisti päätään. "Ei missään tapauksessa", hän vastasi hiljaa ja laski kätensä poskilleni. "Pitele häntä aloillaan. Tämän ei pitäisi tehdä kipeää, mutta flegma voi panna vastaan", hän ohjeisti E:tä. "Hän ei jaksa. Varmistan, ettei flegma pääse hänen mieleensä. Sitten voimme siirtää hänet." Hiljaa hän silitti hiukset pois kasvoiltani ja ujutti sormensa hiusten lomaan ohimoille. "Älä pelästy. Minä se vain olen, Tohtori. Tämä voi tuntua oudolta, mutta en aio satuttaa sinua. Yritä rentoutua, älä pistä vastaan, niin se on helpompaa. Flegma on jo liian lähellä, ja olet väsynyt. Autan sinua pitämään puolesi. Älä pelkää, minä huolehdin sinusta."

Raukeus levisi mieleeni. Jokin liikkui ajatusteni välissä, rauhoitteli niitä ja sammutti tarpeettomia, tukahdutti hätääni. Rentouduin liikkumattomaksi, ja pulssini tasaantui. "Hyvä", kuulin Tohtorin puhuvan hiljaa. "Juuri niin. Työnnä se kauemmas. Ssh..." Tohtori keskittyi ja liikkui mieleni perukoille löydettyään flegman ensimmäiset lonkerot. Määrätietoisin ottein hän pakotti ne perääntymään. Flegma perääntyi kuin poltettuna. Sen raivo sai minut kramppaamaan ja tutisemaan. E piteli minua aloillaan. "Et satuta häntä. Yritäkin vielä, ja minä poltan sinut yhdellä ajatuksella."

"Polttaisit hänen mielensä, ajanherra", flegma kuiski pirullisesti. "Luovuta. Tyttö on minun. Minä sain hänet. Minä olin täällä ensin."

Parahdin hiljaa, kun Tohtori työnsi väkisin flegman ahtaammalle yrittäen hillitä raivoaan. Päätäni poltteli. Hengitys muuttui pinnalliseksi, mutta flegma tuntui peräytyvän. Se jäi asemiinsa ärisemään ja viilentämään itseään. Sillä oli tukalat oltavat. Se yritti löytää kehostani nestettä, jota voisi käyttää elvyttämiseensä.

"Vettä..." valitin houreisena.

"Hyss, se on vain flegma", Tohtori tyynnytteli. "Ei hätää. Rauhoitu, mutta älä nukahda. Yritä pysyä hereillä, niin se ei pääse käsiksi mieleesi. Vaikka miten nukuttaisi, pysyttele hereillä. Tämä ei auta enää, jos nukahdat." Hän ummisti silmänsä ja vetäytyi mielestäni. "Noin. Sen pitäisi pidätellä sitä", hän tokaisi vakavasti ja pyyhki hellästi hiuksia kasvoiltani. Hetken mietteliään hiljaisuuden jälkeen hän totesi: "Hänet täytyy saada Tardikseen." Hän kumartui nostamaan minut syliinsä yhä takkinsa suojissa. E pinkaisi avaamaan laboratorion oven.

"Oletko varma, ettet sinä ole saanut tartuntaa?" hän kysyi korjaten hengityssuojaintaan parempaan asentoon.

"Kaksoisverenkierto. Eivät pärjää sille. Kaksi sydäntä pitää huolen siitä, että olen liian kuuma niille. Teillä on vain yksi sydän, se on helpompi alistaa ja saada kehonne jäähtymään. Sopivan runsaasti vielä vettäkin, ja olette täydellinen elinympäristö, täydellinen isäntä. Nappaavat aivonne ja ajelevat teillä ympäriinsä. Itsenään ne ovat melko liikuntakyvyttömiä."

Tardis humisi turvallisesti korvissani. He nostivat minut yhdessä sairastuvan operaatiopöydälle. E laski pääni varovasti valkoiselle tyynylle Tohtorin viuhtoessa ympäriinsä kiskoen kaapeista kasapäin vilttejä ja huudellen ohjeita. Pidettävä mahdollisimman lämpimänä, ei saa päästää lämpöä karkaamaan, seurattava elintoimintoja ja tajunnantasoa, annettava vain äärimmäisen vähän vettä, jotta flegma saataisiin kuivumaan ja pyrkimään pois huonosta isäntäkehosta. E kuunteli tarkkaavaisena ja pinosi Tohtorin viskomia peittoja päälleni. Olin saanut näköni takaisin, ja kaikkialla hehkuivat pehmeinä siniset ja oranssit valot. Tohtori pyörähti luoksemme ja tutki silmiäni kirkkaalla valolla.

"Hienoa!" hän riemuitsi voitonriemuisena. "Se on alkanut perääntyä. Näetkö minut?"

Nyökkäsin väsyneesti ja yritin pinnistää pientä hymyä kaikkien peittojen alta. "Kiitos", sain kuiskattua.

Molemmat istahtivat pöydän laidalle hymyillen. E piti minua kädestä, ja Tohtori katsoi minua lempeästi, joskin yhä totisena. "Ei kestä. Mutta sinä pysyt täällä vielä pitkään, kunnes olet täysin toipunut ja flegma on saatu hiostettua sinusta ulos viimeistä solua myöten. Siinä voi mennä viikkoja, ennen kuin se on täysin kuivunut. Edessä on raskaita viikkoja ja raastavaa yskimistä, mutta se tarkoittaa vain, että flegma on tulossa ulos. Niin kauan kuin on vielä vaara, että se yrittää vallata sinut uudestaan, me valvomme täällä kellon ympäri, mutta kun odotamme vain sen kuivumista, niin saat kyllä keksiä itse tekemistä tappaaksesi aikaa. Siitä tulee pitkäveteistä", Tohtori varoitteli. "Paljon kuumaa ja vähän vettä. Ainakin seuraavat pari viikkoa joudut pärjäämään mahdollisimman vähällä vedellä, ja ylläpidämme keinotekoisesti sopivan korkeaa kuumetta, jotta saamme sen nitistettyä tarpeeksi heikoksi. Se voi tehdä sinut vähän hulluksi, mutta se täytyy vain kestää. Me valvomme kyllä, ettet pääse vaarallisesti kuivumaan, joten sinun pitää vain luottaa meihin, vaikka sinulla olisi miten paha olo, ymmärrätkö?"

Nyökyttelin pienesti ja väsymyksen keskellä ajattelin lievällä kauhulla tulevia viikkoja, jotka raastaisivat kehoani äärirajoilla. Yritin kuitenkin päättäväisesti vakuutella kestäväni sen rohkeasti. Siitä tulisi taisteluni, jota en aikonut luovuttaa.

"Älä huoli, vaivutan sinut horrokseen niin, ettet muista seuraavista parista viikosta juuri mitään. Ihan kuin näkisit unta kuumasta, punaisesta aavikosta ja aavikkohyppyrotista. No, niin..."

E juotti minulle kulauksen vettä ja veti lasin huuliltani, kun yritin hamuta sitä vaistomaisesti juodakseni sen loppuun. Yksinäinen kulaus haihtui kuivaan suuhuni kuin sadepisara autiomaahan, mutta tuntui niin virvoittavalta. Näin, että E:n teki tiukkaa kieltää minua juomasta, mutta hän tiesi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja. Hän painoi minut takaisin makuulle ja nousi viereltäni. Lasi kolahti hiljaa sivupöydälle.

Tohtori sujautti ranteeseeni jonkinlaisen rannekkeen ja sanoi, että vaikka minun olisi miten kuuma, en saisi tempoa peittoja pois. Nyt minun oli aika nukkua. Hän laski käden otsalleni, ja kuiva aavikkotuuli puhalsi hiuksissani. Olin pieni, sitkeä aavikkohyppyrotta keskellä punaista hiekkamyrskyä ja etsin pesääni.

"Nähdään parin viikon päästä", kuulin jostain kaukaa, ja kapselin ovet liukuivat kiinni. "Hän on ihan turvassa. Uneksii olevansa aavikkohyppyrotta. Huolettomia pikkuotuksia, mutta sitkeitä selviytyjiä. Tardis pitää hänestä huolen. Tule, mennään. Sinutkin täytyy varmuudeksi tutkia, ja sitten mennään juomaan teetä." Askelet loittonivat, jossain kaukana kuului metallinen heinäsirkan siritys, ja loikin viileään kolooni suojaan myrskyltä. Kolossa oli mukavaa.