sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Sunnuntaibrunssi kartanopuistossa

Sää oli ollut jo monta viikkoa masentavan kylmä ja sateinen, vaikka oli keskikesä. Lauantaina vietin kauan odotettuja valmistujaisiani, ja kun virallinen sukulaisten kahvittaminen oli ensin hoidettu pois alta, oli aika karata aikamatkaajaystävieni kanssa 1700-luvulle sunnuntaibrunssille.

Sää oli mitä oivallisin. Aurinko paistoi, ei ollut liian kuuma. Pystytimme pöytämme kartanon puistoon kuusten varjoon, levitimme valkean liinan ja katoimme vaatimattoman brunssitarjoilumme posliineineen, hopeineen, kristalleineen. Vähäpätöinen, suorastaan rustiikkinen sunnuntaibrunssimme sisälsi rosmariinileipää, suolattua voita, juustoa, kinkkua, makkaroita, kaneliässiä, sokerikuorrutettuja vadelmamarmeladikeksejä, lisää keksejä, omenapiirakkaa, mehua, katajanmarjamehua, kuohuviiniä ja mansikoita. Kuohuviinin olin saanut aikoinani lahjaksi tukholmalaisilta aikamatkaajatovereiltamme autettuani heidät pulasta. Nyt oli vihdoin aika korkata kauan hillottu pullo ja kilistää valmistumistani! 

Paronitar von Mannheim leikkaa rosmariinileipää. 

Aikamatkaajain vaatimaton sunnuntaibrunssi kartanon puistossa.

Syömisen lomassa seurustelimme ja pelasimme korttia, kun pöytämme liepeille ilmestyi nuori poika herrasmiehen elkein kohteliaasti tiedustelemaan, saisiko hänkin liittyä peliin. Koska pelimme kaipasikin lisää pelaajia, istutimme pojan oitis rouva paronittaren viereen ja opetimme hänelle Cuckoon säännöt. Cuckoo on ehdottomasti suosikkipelejäni, koska se on yksinkertainen ja sen voi voittaa pelkällä tuurilla, vaikka pienestä taktikoinnista voi olla hyötyä, jos pysyy kärryillä, mitä kortteja pakassa on. Peli on kuitenkin niin simppeli, että sen parissa on helppo rupatella niitä näitä. Pahaksi onneksemme nuori herra olikin oikea korttihai ja erityisen hyvissä väleissä rouva Fortunan kanssa. Yksi toisensa jälkeen putosimme pelistä, ja nuoren herran voittokulku päättyi vasta pitkään kaksintaisteluun itsensä paronittaren kanssa.

Nuoren herran lisäksi pöytäämme uskaltautui lähestymään myös pikkuinen taapero, luultavasti palvelusväen jälkikasvua. Kaihoisasti lapsen silmät hamusivat marmeladikeksejämme. Sydämemme sulivat tuon katseen alla, ja olimme täysin kyvyttömiä vastustamaan. Niinpä livautimme tyttöselle keksin, ja hän onnellisena silmät loistaen taapersi syömään sitä syrjemmälle. Hyvin pian kirkkaat, toiveikkaat silmät olivat jälleen ilmestyneet kuikuilemaan meitä ja keksilautasta pöydän reunan yli. Emme hennonneet kieltää keksiä, ja taas taapero tepsutteli onnellisena nakertamaan saalistaan. Hyvin pian tyttö seisoi taas pöytämme vieressä, ja olimme tenkkapoon edessä: Voisimmeko vielä tarjota lapselle keksejä? Olisiko se liian epäajanmukaista? Pian hieman nolostunut naisen ääni kutsui tyttöä pihan poikki: "Nyt heti pois sieltä kerjäämästä!" Keksien lumoissa tyttö ei juurikaan kuunnellut äitiään vaan tuijotti yhä keksilautasta toiveikkaana. Annoimme keksin, ja tyttö viipotti toruvan äitinsä helmoihin. "Se oli sitten viimeinen!" Tarpeetonta ehkä sanoa, että tyttö palasi myöhemmin luoksemme ja poistui vasta, kun keksilautanen oli tyhjä...

Kaiken kaikkiaan pieni huviretkemme Haiharaan onnistui mukavasti. Meidän pitäisi useamminkin pakata eväskorit ja suunnata ihan vain rennosti huvittelemaan. Valitettavasti kotona odotti kasa lauantaisia tiskejä, joiden kanssa olin velvoitettu auttamaan, joten tämänkertainen aikamatkamme jäi vain pieneksi pyrähdykseksi. Mukana ollutta krokettiakaan emme ehtineet/muistaneet pelata. Ehkä seuraavalla kerralla sitten!