torstai 18. joulukuuta 2014

Tretardis

Eilen oli suuri päivä. Herwoodin huoltotelakalla paiskittiin hartiavoimin töitä tiukan aikataulun puitteissa. Ovenkahvat kiinnitettiin, koottiin kattolyhty ja paristorasia sai oman hyllyn konsolihuoneen katosta. Ovissa on nyt vielä vähän fiksaamista, jotta Tohtori-parka ei vilustu ovenraosta käyvässä vedossa. Lisäksi vasta tänään huomasin kirjoitusvirheen käyttämässämme Police Telephone -kyltin kuvassa, joten saa nähdä, korjataanko kylttikin kirjoitusasultaan oikeammaksi. Miten emme tätä aiemmin huomanneetkaan? Pienen kömmähdyksen kunniaksi pikku-Tardis saikin nyt hellittelynimekseen Tretardis hieman retardin tamperelaistiiminsä mukaan.

Sain kontolleni vastuullisen tehtävän lentää Tardis yksin huoltotelakalta lentotukikohtaan. Matkamme alkoi lupaavasti tunnelmallisen lumipyryn keskellä, mutta jo seuraavassa hetkessä päädyimme jäämeteoriittipommitukseen, kun joku lapsukainen otti ilon irti muodostuneista jääkökkäreistä, viskoi niitä villisti ympäriinsä ja kiljui: "Jäämeteoriitteja! Ksssshpumm!" Onneksi pääsimme pakenemaan ja sukeltamaan pimeyden ja ohi kiitävien valojen turvalliseen syliin. Viimeisessä kurvissa otteeni vähän lipesi, ja Tardis päästi komean kolahduksen, mutta lopulta laskeutuminen sujui hyvin, enkä mahdollisia vaurioita tarkastaessanikaan löytänyt kolhun kolhua. Niinpä Tardis päätyi turvallisesti ja yhtenä kappaleena kuuseni alle.

I'll have a blue, blue Christmas... 



Roottori kipinöi jo!







Siellä se on, valo pimeässä. 






Joko mennään?








Ei se ehkä kaunis ole, vähän heiluvainenkin,
mutta ajaa asiansa.








Aamun valjettua Tardis oli yhä paikalla,
ja kuvaaja oli jäänyt jumiin joulupalloon.








tiistai 16. joulukuuta 2014

Teaser


Voi, joko voi tarttua ovenkahvaan ja työntää ovet auki seikkailuun, jooko?

Huomenna suunnitelmien mukaan viimeinen pakerruspäivä Hervannan telakalla pikku-Tardiksen parissa.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Jouluksi kotiin?

Pikku-Tardis on nyt hieman jumiutunut näperrysvaiheeseen. Vääntämättä olisivat vielä katon lyhty, ovenkahvat ja paristokotelon jemmahylly. Ja tietenkin loppusilaukset ja muut välttämättömät hienosäädöt, jotka muuten pistäisivät silmään. Sopivia ovenkahvoja ja lyhdyn hattua on ollut vaikea löytää, ja homma on jäänyt oikeastaan pitkälti niistä kiinni. Tänään ovenkahvat kuitenkin löysivät meidät, joten sen osalta ainakin edetään. Lyhdyn hattu koottaneen erilaisista napeista, ja jos sopivia ei löydy, niitä lähdetään keskiviikkona metsästämään nappipuodista. Olemme päättäneet, että Tardis pääsee jouluksi telakalta kotiin, joten pitää pistää hihat heilumaan.

Isomman Tardiksen perään on jo malttamattomasti kyselty, ja täytyy myöntää, että olenpa minäkin parina iltana haaveillut hiveleväni sinistä seinää. Tosiasiassa meillä on kuitenkin melkoinen ongelma nikkarointitilojen suhteen: edessä on vielä monta pimeää ja kosteaa kuukautta, joten ulkona ei voi harkitakaan työskentelevänsä. Ja ennen rakentamisen aloittamista täytyy totta kai tehdä kunnon suunnitelmat, jotka vievät yllättävän paljon aikaa. Nyt vasta keräillään ideoita ja ehdotuksia.

Konsoli kuitenkin sai tänään uuden hilivimpaimen, kun tarkkaavainen minicompanionimme oli bongannut Tigerissa vastaanottokelloja. Etovan liila kello odottaa nyt vain sopivampaa väriä pintaansa. Minun käy jo valmiiksi sääliksi Tohtoriamme, joka joutunee kestämään pikku-Amyn jatkuvaa kellon kilkuttelua. Epäilen, että Tardiksesta saattaa kuulua muutamaankin otteeseen, miten Tohtori toruu pientä Amelia Pondia hyvin painokkaasti Tardiksen nappuloihin koskemisesta. Sanottakoon, että kello oli tänään vielä paketissa, kun pikku-Ameliamme sitä iloisesti kaupassa kilkutteli, ja, no, ainakin tiedämme, että kello toimii ja siitä lähtee kantava, heleä ääni.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Regeneraatiotuskia

Polttava kipu riehui sisälläni. Se oli alkanut aivan yhtäkkiä. Sisuskaluni tuntuivat kiehuvan. Selkää vihloi kuin minut olisi kerta toisensa jälkeen lävistetty valtavalla sapelilla. Olin äkillisesti romahtanut maahan kesken tanssileirin. E oli kerännyt minut talteen kummastuneiden leiriläisten keskeltä ja ilmoittanut, että nyt lähtisimme kotiin, koska en ollut kunnossa. Ajomatka oli ollut piinallisen pitkä, mutta E oli nököttänyt ratin takana päättäväisesti, vaikka olin valittanut ja ulissut koko matkan sekavia takapenkillä: milloin tahdoin takaisin ja milloin olin lähdössä pelastamaan Tohtoria siipiratasalukselta. En ollut pystynyt pitämään yllä uutta muotoani vaan olin vähitellen palannut vanhaan kehooni, mistä olimme kumpikin päätelleet, että jokin oli pahasti pielessä.

Nyt makasin E:n pimennetyssä olohuoneessa. Viiltävä kipu oli räjähtänyt infernaaliseksi, kun olimme taistelleet minua ylös portaita. Repivä, ravisuttava kipu oli saanut minut tarrautumaan porraskaiteeseen, jotta olisin pysynyt kasassa. E oli joutunut maanittelemaan ja vääntämään minut irti kaiteesta, josta olin pidellyt kiinni kuin henkeni kaupalla, kuin hukkuva oljenkorresta. Päästyämme sisälle asuntoon olin saman tien käpertynyt olohuoneen matolle sikiöasentoon ja kaikista suostutteluista huolimatta en ollut enää suostunut hievahtamaankaan siitä vuoteeseen tai edes sohvalle. Heijasin itkuisena edestakaisin varmana, etten selviäisi vaan regeneraatioenergia raastaisi minut hengiltä ennemmin tai myöhemmin, luultavasti ennemmin.

E seisoi hetken neuvottomana katsellen vikisevää, vääntelehtivää kasaa lattiallaan ja katosi sitten huolestuneen näköisenä keittiöön. Kauhuissani ajattelin hänenkin luovuttavan ja että jäisin yksin, mutta hetken päästä kuulin astioiden kolinaa ja E:n jutustelevan jotain keittiöstä. Sanoista en saanut selvää oman huohotukseni yli, mutta se oli yhdentekevää, kunhan tiesin, etten ollut yksin. Pieneltä ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua hän palasi höyryävän teekupillisen kanssa ja kyykistyi viereeni tarjoamaan sitä minulle. "Katso, sait Tardis-mukin. Teetä. Yritähän nyt juoda, se auttaa", hän puheli rauhoitellen laskien kätensä harteilleni. "Toivottavasti", hän lisäsi hiljaa.

Kivut olivat hetkeksi hellittäneet ja läähätin vetelänä henkeäni haukkoen lattialla poski rullalla mattoa vasten. Kädet täristen punnersin itseni polvilleni ja pinnistelin kurottautumaan mukia kohti. Epävarmasti siemaisin pari kulausta. Enempää en jaksanut. Kulmat kurtussa odotin, että taivaallisen hyvä olo leviäisi taianomaisesti koko kehooni, mutta mitään ei tapahtunut. Ehkä se ei ollutkaan niin nopeavaikutteista. Kielelläni tuntui karvas maku, joka vain voimistui. Mieleni teki pyyhkiä kieleni johonkin, mutta ennen kuin ehdin hinkata kieltäni sohvaan uusi kouristusten aalto kumpusi yhtäkkiä sisuksistani ja rojahdin takaisin makuulleni. Tunsin, miten kuuma tee valui kohti vatsaani levittäen mukanaan kirvelevää, pistelevää kipua. Ei, tee ei ollut nyt se, mitä kaivattiin. "Ei teetä", ähisin tuskissani. "Polttaa."

"Tarvittaisiin Tohtoria." E istahti sohvalle ja hörppi teetä mietteliäänä. "Hän tietäisi, mitä tehdä. Tuskin tuo paranee kalapuikoillakaan. Eikä minulla edes ole vaniljakastiketta. Eikä sitä tiedä, vaikka se saisi aikaan räjähdyksen tai jotain muita komplikaatioita. "

Räjähdyksen mainitseminenkin sai minut vaikeroimaan kahta kauheammin, sillä juuri siltä minusta tuntui: kuin olisin räjähtämäisilläni. Puistelin kuitenkin päätäni raivokkaasti. "Ei", vikisin, "Ei Tohtoria. Tohtori ei saa tietää. Hän ei saa nähdä tätä."

E katsoi minua kuin vajaamielistä. "Älä ole tyhmä. Tohtori on ainut, joka voi auttaa! Anna, kun arvaan: olit jossain Tohtorin kanssa ja sitten tämä tapahtui. Missä hän on?"

"En tiedä", vastasin, ja vatsani kramppasi minut palloksi. "Jack."

"Häntä ei tänne kutsuta. Ei Jack osaa tässä auttaa", E totesi torjuvasti.

Polttavia kipinöitä sinkoili sisälläni, ja olin varma, että sisäelimeni olivat alkaneet revetä riekaleiksi. Kylmä hiki valui nihkeänä pitkin niskaani. Yritin nousta nojaamaan vasten sohvaa siinä uskossa, että asennon vaihtaminen helpottaisi oloa. Nojasin päätäni E:n polveen ja puuskutin kyyneleet poskillani, kun selkäni halkaisi viiltävä kipu, voimakkaampi kuin ennen. Parkaisin tuskissani ja painoin otsani takaisin vasten mattoa. E laski teemukin käsistään ja kumartui puoleeni. "Mihin sattuu?" hän kysyi huolissaan.

"Selkään. Tuntuu, että halkean", sain hädin tuskin huohotettua. "Minä en selviä tästä", panikoin, kun kipu viilteli selkääni valkoisina välähdyksinä. Olisin oksentanut kivusta, jos pala ei olisi kuristanut kurkkuani ja tehnyt hengittämistä vaikeaksi. "Minä en halunnut tätä. En ihan oikeasti halunnut. Mieluummin olisin kuollut."

"Äläs nyt... Et sinä tätä valinnut. Et sinä voinut tietää", E hyssytteli ja kyykistyi viereeni. Hiljaa hän silitteli selkääni. Rauhallisesti pitkin vedoin edestakaisin. E tuntui hallitsevan energiaa, kesyttävän sen ja pakottavan rauhoittumaan ja alkamaan korjata tekemiään vaurioita. Hiljalleen tunsin, miten jylläävä, polttava energia sisälläni laantui ja aaltoili pehmeämmin vain välillä näykkien sisikuntaani. Rauhoituin itsekin ja rentouduin hieman tärisevältä kerältäni. Pystyin hengittämään tasaisemmin. Nyyhkytin hiljaa kiitollisena ja samalla kuitenkin kauhuissani siitä, että joku silitteli minua.

Energia sisälläni ei hämääntynyt silittelyistä kovin pitkäksi aikaa. Tunsin, miten se vetäytyi ja tiivistyi syvemmälle. Itkeskelin yhä ääneti ja yritin kestää raastavaa, pistelevää kipua. Aloin olla todella väsynyt ja pelkäsin, etten jaksaisi enää kovin pitkään. Kuolema alkoi tosissaan pelottaa minua. Itkua tuhertaen sopertelin E:lle, mitä oli tapahtunut, ja hoin, etten halunnut kuolla. Lopulta anelin, että E etsisi Tohtorin. Minä en ollut pystynyt pitämään lupaustani, että palaisin pelastamaan Tohtorin. Jonkun pitäisi pelastaa Tohtori. Maailma tarvitsi Tohtoria. Minäkin tarvitsin, mutta minua ei ehkä voisi silloin enää pelastaa. Tahdoin silti nähdä Tohtorin vielä viimeisen kerran.

E kiskoi tumman takin niskaansa. "Minä menen nyt. Etsin Tohtorin ja tuon hänet tänne. Tulen pian takaisin."

"Et sinä voi tietää..." yritin uikuttaa. Kaikki kuulosti vain turhilta lupauksilta. Voisi kestää useita kuukausia, useita vuosia, ennen kuin hän löytäisi Tohtorin. Silloin olisi jo liian myöhäistä.

"Tardis", hän totesi ja katosi ovesta.

Mieleni teki huutaa ja itkeä yksinäisyyttäni. Minua pelotti, ja minut oli jätetty yksin. Yksin kasvokkain kuoleman kanssa. Tyyni ja hiljainen järki kuitenkin kertoi, ettei meuhkaamisesta ollut mitään hyötyä - pikemminkin päinvastoin. Jos rauhoittuisin, voisin selvitä pitempään. En ehkä riittävän pitkään, mutta ainakin olisin yrittänyt. Pelko yritti kuitenkin lannistaa minut. Enhän minä kestäisi. Jo muutamassa päivässä olisin liian heikossa kunnossa ja nääntyisin. E ei löytäisi Tohtoria ja luovuttaisi. Kotiin palatessaan hän löytäisi sen, mitä minusta oli jäljellä. Ei, E ei luovuttaisi! Hän etsisi Tohtorin. Jos E pystyi hallitsemaan regeneraatioenergiaa, voisin minäkin tehdä jotain.

Keskitin kaiken keskittymiseni sisääni. Minun pitäisi keksiä, mitä oli mennyt pieleen, jotta korjaava energia olikin ryhtynyt tuhoamaan minua. Yritin hidastaa sitä. Niin saisin hieman lisää aikaa ja aikaa minä juuri tarvitsin. Aikaa, jotta oppisin ymmärtämään energiaa. Enemmän aikaa E:lle etsiä Tohtori. Minua väsytti, mutta taistelin nukahtamista vastaan. Energia oli muuttunut lämpimäksi ja pehmeäksi, mutta yhä se itsepintaisen vääjäämättömästi nakersi sisikuntaani. Aivan kuin se olisi vaipunut valmiustilaan: yksikin väärä liike, ja kaikki olisi ohi. Ajatukseni ei voisi nyt herpaantua siitä. En saisi nukahtaa. Jos kuitenkin ihan hetkeksi vain...

Kirkas valo täytti huoneen. Kuulin E:n puhuvan nopeasti. Kuulin liikettä olohuoneen nurkasta. Siristin silmiäni nähdäkseni, mitä tapahtui. Ehdin juuri nähdä, miten Tohtorin pitkä, laiha hahmo astui Tardiksesta E kannoillaan.

"...sinä voisit auttaa, ja sanoin, että löydettyäni sinut palaisimme Tardiksella takaisin ajassa, ja tuossa hän nyt on", E pälpätti ja osoitti minua. "Emme tienneet, mitä tehdä. Se näytti ihan regeneraatiolta, mutta eihän se voi olla. Mahdotonta. Tohtori, tee jotain. Ole kiltti ja sano, että jotain voi vielä tehdä."

Keskittymiseni herpaantui, kun onni ja helpotus purskahtivat sisälläni nähdessäni E:n ja Tohtorin. Vaistomaisesti räpiköin istumaan, ja samassa sisälläni leimahti. Ähkäisy karkasi keuhkoistani. Tuli pimeää. Silmät epäuskosta laajenneina seissyt Tohtori syöksyi kaappaamaan kiinni minusta. "Ei, ei, ei, ei. Ei se voi olla, mutta on se", hän taivasteli. "Se on mahdotonta. Mutta on se. Regeneraatio. Mutta hän ei osaa. Keho ei tiedä, mitä pitäisi tehdä." Tohtori pysähtyi tuijottamaan tyhjää kuin tapaillen jotain unohtamaansa, mutta havahtui sitten ja kääntyi katsomaan E:n suuntaan. "Äkkiä. Tardikseen. Hänet täytyy saada Tardikseen." Tohtori yritti nostaa minua, mutta olin tajuttomana liian vetelä. "Missä se Jack on, kun häntä tarvittaisiin? Huuda hänelle", Tohtori huusi E:lle roikottaen minua kainaloista.

"Jack! Tänne!" E kurkottautui huutamaan sisään Tardiksen ovesta. Mitään ei kuulunut. Paitsi kaukaisia suihkun ääniä. "Suihkussa", E totesi happamesti ja tarttui minua jaloista.

Tohtori kurtisti otsaansa E:lle ja oli melkein väittämässä vastaan, että jos Jack oletti, että hän saisi reissata mukana, niin olisi hänen myös tehtävä osuutensa, ja ettei E:n tarvitsisi riuhtoa itseään auttamalla kantamisessa, mutta E:n tiukka katse muistutti, ettei aikaa ollut hukattavaksi. He nostivat minut ylös ja vaappuen raahasivat kirkkaana hohtavaan Tardikseen.

- - - - -

Todennäköisesti uni heijasteli tolkutonta selkäkipuani, sillä aamulla heräsin selkä aivan jumissa. Jännää oli se, miten uni oli suoraa jatkumoa edellisöiselle unelle siipiratasristeilystä. Jahas, että tällainen tuplajakso tällä kertaa.

torstai 11. joulukuuta 2014

Siipiratasristeilyllä

Kylläpä voikin taas yhteen yöhön mahtua toimintaa! Unissakävelyä (heräsin seisomasta keskeltä keittiötä), Tohtori-uni, hyvin sekavia sekalaisia unenpätkiä ja mallisuoritus, miten nukkua pommiin työaamuna. Aamulla toimistolla olo oli lievästi kuin katujyrän alle jääneellä. 

- - - - -

Kuljeskelimme leppoisasti siipiratasaluksen kannella. Oli pilvinen, harmaa, melko tyyni päivä. Ei mikään varsinainen risteilykeli, mutta Tohtorin mielestä varsin oivallinen päivä lähteä risteilemään siipirataslaivalla pitkin järveä: ei liian kuuma, ei liian kylmä, ei liikaa ihmisiä, ei jonoja buffetissa. Siis mukavaa ja vaivatonta. Rauhallista. Välillä hänkin kaipasi hengähdystaukoa, ja oli ollut mukavaa osua aikaan ja paikkaan, jossa ei heti kohta huomaisi olevansa keskellä minä hetkenä tahansa laukeavien ongelmien vyöryä hengestään kamppaillen. 

"Luulin, että pidät siitä", tokaisin hymyillen Tohtorille, joka maleksi edelläni toimettomuudestaan nauttien. Hän loi minuun olkansa yli kysyvän katseen kädet taskussa. "Vaarasta, ongelmista ja niiden ratkomisesta. Siitä, että saat pistää kaiken älysi peliin ja aivot sauhuten etsiä ratkaisua, luottaa intuitioon ja heittäytyä vaaraan ja lopulta pelastaa maailman", selitin naurahtaen. Ymmärsin itsekin, miten naurettavalta kuulostin. 

Tohtori hymähti ja tuijotteli harmaalle taivaalle. "Ei se ihan niinkään mene. Sitä tekee sen, mikä on pakko. Ei kukaan halua kerrasta toiseen hakeutua tilanteeseen, jossa joutuu taistelemaan henkensä puolesta. Minä vain päädyn niihin, ja joskus mietin, seuraavatko ongelmat minua minne menenkin. Joka kerta minä pelkään, että kuolen." Hän nojasi selkänsä kannen kaiteeseen ja katsoi minua vakavissaan ja jatkoi kuin lukien ajatuksiani: "Kyllä, totta kai minäkin pelkään kuolemaa, vaikka voinkin regeneroitua. Kuolemanpelko saa kenet vain tekemään sellaisiakin asioita, joihin ei uskonut kykenevänsä. Jos minä saisin päättää, mieluummin vain matkustelisin ympäriinsä ja katselisin paikkoja, tapaisin mielenkiintoisia tyyppejä ja... olisin ihan tavallinen turisti." Poikamainen virne karkasi kasvoille aivan kuin hän olisi jäänyt kiinni keksipurkilta. "No, ei, se kävisi pitemmän päälle tylsäksi. Aika nopeastikin. Kyllä seikkailu silloin tällöin tekee välillä terää. Mutta ei pohdita sitä nyt. Nyt ollaan lomalla! Tehdään tavallisia loma-asioita, käydään risteilyllä, ihaillaan maisemia - teillä on niin kaunis planeetta, ettekä te aina edes tajua sitä, niin paljon vettä, ja täällä pohjoisessa niin paljon järviä, joiden yli kellutte pikku peltipurkeissa, sanoinko jo, miten upeaa täällä on, kun oikein katselee ympärilleen? Loistavaa! Kukaan ei riko rauhaa ja kohta päästään syömään. Onkohan alhaalla jo kohta ruokaa, pitäisikö käydä kysymässä? Kehuivat ruokaa kovasti."

Puistelin naureskellen päätäni. Tohtori oli taas vauhdissa. 900 vuotta matkaamista ajassa ja avaruudessa ja silti hän jaksoi innostua suunniltaan niin tavallisista asioista kuin järvistä ja risteilyistä. Ihailin tuota kykyä innostua aina uudestaan. Matkustaminen ja vuodet eivät olleet paaduttaneet levotonta reissaajaa. Purskahdin nauruun ja tartuin häntä käsivarresta, kun huomasin hänen tosissaan miettivän laivan keittiöön pistäytymistä. "Hei, pysytään me vain täällä kannella, nautitaan raikkaasta ilmasta ja annetaan kokin hoitaa hommansa rauhassa", huudahdin iloisesti pysäyttäessäni Tohtorin, ennen kuin hän ehti livistää alas portaikkoon. 

Tohtori kääntyi puoleeni muka mietteliäästi virnuillen. "Mm-m, ehkä parempi niin. Ehkä kokki ei ole tottunut siihen, että keittiöön paukkaa avaruusolio kyselemään ruoan perään kesken kaiken", Tohtori vitsaili. 

Vilkaisin nopeasti ympärillemme varmistaakseni, ettei kukaan ollut kuullut. Kannella oli hiljaista. Risteilyllä oli vain muutamia muita matkustajia lisäksemme, ja he eivät juuri tehneet mitään, pysyttelivät omissa oloissaan penkeillä ja näyttivät hädin tuskin liikkuvan. "Ehkä ei", sanoin hiljaa ja nauroin. "Yritähän nyt olla ihmisiksi, alieni." Jatkoimme naureskellen rauhallista maleskeluamme pitkin kantta. Maisema lipui hitaasti ohitsemme, kun alus loiskutteli verkkaisasti eteenpäin. Kaikki tuntui yhtäkkiä kovin epätodelliselta: Kävelin siipirataslaivan kannella vieraalta planeetalta kotoisin olevan, vuosisatoja vanhan avaruusolennon kanssa. Paitsi että avaruusolio näytti ihan tavalliselta mieheltä, ihmiseltä, omalaatuisesti pukeutuvalta mieheltä, jota kukaan ei osannut epäilläkään avaruusolennoksi. Ja minä sitten? Hölmö, nuori nainen, joka oli huumaantunut kaikista seikkailuista, maailmankaikkeuden kauneudesta, josta oli haaveillut lapsesta asti, ja joka nyt oli valmis laittamaan henkensä alttiiksi tuon vieraan olennon vuoksi. Vieraan olennon, jolla oli niin lempeä katse. Huomasin pysähtyneemme ja Tohtorin katsovan minua lempeästi hymyillen. Katse häkelsi minua. Naurahdin hieman hermostuneesti, katsoin hänen ohitseen. Hänen näkemisensä onnellisena teki minutkin onnelliseksi. "Olemme mekin kaksikko", huoahdin ja nojasin kaiteeseen järvelle katsellen. "Oikeastaan aika hullua. Kopperolla lentävä avaruusolio ja tällainen tavallinen likka." 

Tohtori tuli viereeni nojailemaan. "Jeah, voihan sen noinkin ajatella. Onhan se aika outoa. Tuo vanha rouva tuijottaa meitä taas, huomaatko?" Tohtori vinkkasi silmillään ohitseni. "Vähän väliä kyttää meitä, ihan kuin pitäisi meitä silmällä. Onko tuo ihan normaalia?" Tohtori kysyi kulmiaan kurtistellen. "Ei ainakaan kovin kohteliasta. Mitä kyttäämistä meissä on?"

Käännyin vaivihkaa ympäri ja katsoin Tohtorin osoittamaa vanhaa rouvaa, joka oli ilmestynyt seisomaan kauemmas kannelle vaaleansinisessä risteilypuvussa hansikkaineen kaikkineen. Nainen toi epämiellyttävästi mieleen Hyacinth Bucketin... Bouquet'n! "Ehkä me olemme hänen mielestään sopimattomia", kurottauduin kuiskaamaan Tohtorin korvaan. 

"Sopimattomia?" 

"Niin", naurahdin. "Ehkä hän luulee, että me..."

"Että sinä ja minä...?" Tohtori kohotti kulmiaan ja vilkaisi naista melkein järkyttyneenä. Purskahdimme molemmat hervottomaan nauruun. Naisen ilme nyki kireästi, kun hän näki meidät nauramassa niin makeasti yhdessä, ja hän näytti viittaavan jonkun luokseen. Kulman takaa marssi ystävällisen mutta jämäkän näköinen partasuu univormussaan. Nainen osoitti meitä, ja mies kumartui kuuntelemaan, mitä nainen meistä selitti. 

Parrakas mies näytti vakavoituvan ja suuntasi vakavat askeleensa meitä kohti. Suoristauduimme nojailemasta kaiteeseen ja odotimme, että saisimme kuulla läksytyksen loukkaavasta käytöksestämme. Toivoin, että Tohtorilla oli jokin näppärä selitys valmiina. Aloin myös äkkiä miettiä, miten oikeastaan olimme päätyneet laivalle ja oliko meillä edes lippuja. En muistanut ostaneeni lippuja, ja Tohtori ei niitä varmasti ollut hankkinut. En ollut varma, pelastaisiko edes ajatuspaperi meitä tästä pinteestä, jos kävisikin ilmi, että olisimme jäniksiä. Kuumeisesti yritin miettiä, oliko lipuista ollut mitään puhetta. "Ehkä me voimme yrittää selittää..." hätäilin hermostuneesti. 

Tohtori vaiensi minut heilauttamalla kättään ja astui pari askelta puolittain eteeni. "Ei tässä ole mitään hätää", hän tyynnytteli puoliääneen.

"Se on hän!" parrakas merikarhu huudahti yhtäkkiä ja nosti merkiksi kätensä ilmaan. "Hän se on, Tohtori ja tyttö." Mies viittasi meitä kohti ja nyökkäsi merkitsevästi. 

Katsoin kysyvästi Tohtoria. Oliko tämä mies kenties Tohtorin tuttuja? Tohtori katsoi minua otsa kurtussa, mutta samassa ihmettelymme keskeytyi sotilaallisen rytmikkäiden juoksuaskelten ääniin. Jo ennen kuin aseistautuneet miehet ilmestyivät kulman takaa, Tohtori tarttui käsivarrestani ja sysäsi minut ympäri juoksuun. Pakomme katkesi kuitenkin lyhyeen, kun jo parin askelen päässä törmäsimme toiseen ryhmään aseilla kovistelevia miehiä. Pyörähdimme ympäri. Meidät oli saarrettu. Vaistomaisesti Tohtori nosti kätensä ilmaan piilottaen minut yhä selkänsä taa. Hän etsi sanoja, joilla puhua meidät pulasta. 

Samassa parrakkaan miehen takaa kuului villiintyneen hevosen kavioiden kopsetta, ja esiin rynnisti valkoinen, satuloitu ratsu. Eläinparka vaikutti säikähtäneeltä ja hyvin hämmentyneeltä siitä, että oli kelluvassa peltipurkissa keskellä aavaa selkää. Tohtorin nähdessään se hirnahti helpottuneesti ja suuntasi epävakaat askeleensa meitä kohti. "Arthur!" Tohtori huudahti ilahtuneelta. 

"Toitko sinä hevosen laivalle?" suhahdin närkästyneenä. "Ei yhtään ihme, että he ovat kimpussamme. Ei tullut mieleesi, ettei ole ok tuoda hevosta risteilyalukselle?" tivasin ärsyyntyneesti. 

"Mutta kun Arthur tahtoi tulla mukaan. Se ei ole koskaan ennen ollut risteilyllä", Tohtori selitti ja silitti Arthurin turpaa, jota hevonen niin mielissään höristen tunki Tohtorin kainaloon. Tuijotin kaksikkoa uskomatta korviani. 

"Onko tuo hevonen teidän?" parrakas mies tiedusteli jämerästi. Hän vaikutti laivan kapteenilta. 

"On kyllä", Tohtori vastasi rapsutellen Arthuria yhä rauhoitellen. "Pahoittelut, jos se on ollut häiriöksi. Lupaan pitää sitä paremmin silmällä tästä eteenpäin."

"Oletteko te Tohtori?" kapteeni jatkoi kuulustelua. Tummat silmät painuivat sirrilleen, kun mies katsoi Tohtoria. Hän olisi varmasti näyttänyt hyvin ystävälliseltä, kokeneelta merikarhulta kuin suoraan tarinoista, jollei katse olisi ollut sysimusta ja täysin kylmä, vailla ripaustakaan pehmeyttä. Vetäydyin paremmin piiloon Arthurin kaulan taa ja silittelin samettista karvaa pysyäkseni itse rauhallisena.

"Olen, minä olen Tohtori. Hauska tavata, mutta hauskempaa olisi, jos minua ja ystävääni ei osoitettaisi näin monella aseella", Tohtori vastasi. Aseiden läsnäolo tilanteessa teki hänen olonsa selvästi epämukavaksi, enkä lainkaan ihmetellyt, miksi. 

"Siinä olikin kaikki, mitä halusin tietää. Ottakaa kiinni", kapteeni käski tylysti. Miesjoukko tarrasi kiinni Tohtorista, ja pari karpaasia väänsi tämän kädet selän taa. Yksi kopeloi Tohtorin takin taskut, mutta ei löytänyt äänimeisseliä. Ehkä se jäi jonnekin takin poimuihin. "Ja hankkiutukaa eroon tytöstä ja hevosesta. Niillä ei ole mitään virkaa. Heittäkää yli laidan." 

"Ei!" Tohtori huusi kuullessaan käskyn. "Juokse!" Näin hänen rimpuilevan vangitsijoidensa otteessa, mutta miehet eivät näyttäneet juurikaan hetkahtavan hänen vimmaisista pyristelyistään. Heidän otteensa ei edes vavahtanut, vaikka hän olisi miten temponut. 

Katsoin kauhuissani ympärilleni ja yritin löytää pakotien. Kiinni jäädessäni minusta olisi vielä vähemmän apua Tohtorille. Pyörähdin ympäri ja säntäsin juoksuun vannoen itsekseni, että vielä palaisin pelastamaan Tohtorin. Törmäsin suoraan voimakkaaseen rintakehään ja pökerryksissäni tunsin, miten kaksi paria vahvoja kouria tarttui minuun ja lukitsi minut aloilleen. Riuhdoin ja potkin aivan turhaan. Kuulin Arthurin hirnuvan pakokauhuisesti, kun maastohousuinen korsto tarttui sen suitsiin ja yritti pakottaa sen aloilleen. 

"No niin, riittää tämä pelleily. Viekää pois. Tiedätte, mitä tehdä noiden kanssa", kapteeni totesi ja vilkaisi kelloa. "Minun täytyy nyt ilmoittaa, että löysimme Tohtorin." Kapteeni oli astumassa portaisiin, kun hän pysähtyi. "Oikeastaan", hän tuumasi, "Oikeastaan. Antakaa hänen katsoa ja viekää vasta sitten alas. Niin se on tuskallisempaa. Ehkä hän murtuu sitten helpommin." 

Minua pitelevät miehet alkoivat melkein kyllästynein ottein raahata minua kannen poikki kohti kaidetta. Näin, että muut matkustajat olivatkin vain nukkeja. Pelkkää hämäystä. Tämä oli ollut ansa. Kiukustuneena pistin vastaan kaikin voimin, huusin ja temmoin. Yritin potkia kipakasti miesten säärille, minne vain, kunhan se tekisi mahdollisimman kipeää. Ote käsivarsistani ja hartioistani vain tiukkeni. Olin pelkkä sittiäinen miesten rinnalla. Takaani kuului vauhkoontuneen Arthurin valitus ja liukastelevien kavioiden ääniä. 

Tohtori näytti kauhistuneelta. "Ette voi tehdä sitä! Antakaa sen olla. Se on pelkkä hevonen. Se on ihan viaton! Ei sillä ole osaa eikä arpaa tähän kaikkeen!" hän aneli kärsivällä äänellä. Miehet vain nauroivat. Miten joku saattoi olla niin kiintynyt yhteen hevoseen? Kuului lohduton hirnahdus ja valtava molskahdus. Vatsaani kuristi ja tunsin polttavien kyynelten nousevan kurkkuuni. Arthur-parka! Ja minä olisin seuraava...

"Ja sitten katsotaan, miten tyttö lentää", yksi miehistä uhosi röhisten. "Tiedätkös, osaako se uida? Kuinka pitkälle se jaksaa? Vaikka mitä sinä välität, Tohtori. Yksi tyttö sinne tai tänne. Ainahan sinä löydät uuden tilalle. Monesko tämä jo on? Monesko, jonka katsot kuolevan? Ajatteles, miten hän hukkuu hitaasti. Ihan ilman Tohtoriaan. Huutaisi sinua, jos vain pystyisi, mutta ei pysty. Päänsä sisällä silti huutaa sinua apuun siihen asti, kunnes tulee hiljaista." Miehet nauroivat. Tohtori tuijotti kalpeana vapisten minua. Silmät pyysivät anteeksi, kun hän tärisi kumaraan painettuna. 

Miehet tempaisivat minua riuskasti hartioista. "Tämä ei ole sinun syytäsi!" huusin Tohtorille. "Älä huoli. Pärjään kyllä... jotenkin. Uin tai jotain. Keksin kyllä jotain..." Ääneni sortui. Vakuutteluni kuulostivat jopa omiin korviini ontoilta. Tiesin, etten millään jaksaisi uida rantaan, joka siinsi kaukana horisontissa ohuena nauhana. En ollut ollut koskaan hyvä uimaan. Vesi oli aivan liian kylmää, jotta olisin voinut vain kellua ja odottaa, että joku löytäisi minut. Paleltuisin väistämättä. Kyynelet puskivat poskilleni, kun vielä rimpuilin ja ärisin viimeisillä voimillani. Miehet nostaa heilauttivat minut kevyesti kaiteelle. Vain kiusallaan he pitelivät minua siinä. He halusivat, että näen, mikä minua odotti. He halusivat, että Tohtori näki, venyttivät piinaa tahallaan. Siipirattaan sylkemät vaahtopäät myllersivät kuohuten allani. Yhtäkkiä paine hartioissani hellitti, ja tunsin tuuppauksen selässäni. Ympärilläni oli vain tyhjää ja koneiden pauhuna, joka sekoittui veteen. Ehdin nähdä Tohtorin tuskaisaan irveeseen vääntyneet kasvot, kun hän näki minun putoavan. "Ida! Eeiii!"

Iskeydyin veteen. Oli hiljaista ja pimeää, vain vaimeaa jyskytystä. Isku oli voimakas, ja yritin kaikin voimin pysyä tajuissani, vaikka päätäni jomotti niin, että tajuntani horjui. Suunnat katosivat, kun kiepuin veden pyörteissä. Valoa! Siellä täytyi olla pinta. Sinnikkäästi ponnistelin kohti pinnan läpi kajastelevaa valoa. Näin Arthurin hurjasti vettä polkevat jalat ja pyrin voimakkaasti kohti pintaa, ennen kuin ajautuisin Arthurin kavioihin. Virtaukset tavoittelivat minua yrittäen vetää minut kuolettavaan syleilyynsä, mutta puskin kuolemanpelon siivittämänä läpi pinnan. Haukoin henkeä ja parkuen takerruin Arthurin satulaan saadakseni levätä hetken. Poljin vettä ja silittelin hieman rauhoittuneen Arthurin märkää kaulaa. "Kyllä me selviämme tästä, Arthur, ei mitään hätää. Kyllä me selviämme, kun vain olemme sitkeitä. Nyt pitää vain uida."

Kuulin Tohtorin raivoavan kannella. Hänen kamppailunsa antoi minullekin päättäväisyyttä: meidän todellakin pitäisi pyrkiä Arthurin kanssa rantaan ja hakea apujoukkoja. Aloin jo miettiä, keitä voisin yrittää kutsua hätiin. River, Jack... Riverin hylkäsin oitis: hänet olisi liian vaikea saada kiinni ajoissa ja voisi olla parempi, että Tohtori ja River eivät vielä tapaisi. Eli soittaisin Jackille heti, kun pääsisin rantaan. Paitsi että puhelimeni oli kastunut. Toivoin, että yhteystiedot olivat vielä pelastettavissa täydellisen kuivattamisen jälkeen. Joku pojista saisi auttaa kaivamaan Jackin numeron puhelimestani. "Tule, Arthur", kannustin hevosta, ja lähdimme rinnakkain uimaan kohti lähintä rantaa.

Siipiratasalus loittoni takanamme hiljalleen, mutta ranta ei tuntunut tulevan yhtään lähemmäs. Tiesin kamppailumme tuhoon tuomituksi, mutta kielsin itseäni ajattelemasta sitä ja keskityin vain uimaan mahdollisimman tasaisesti ja tehokkaasti, voimiani säästellen. Aina oli toivoa. Aina välillä sattui mahdottomia asioita. Jonkin ajan päästä tunsin kuitenkin voimieni ehtyvän ja kylmyyden hiipivän raajoihini. Arthur hirnahti vaimeasti aivan kuin kannustaen minua jatkamaan. "Mene vain, Arthur, minä lepään vähän", vastasin, mutta Arthur ui luokseni ja tökki minua turvallaan hirnuen. Se näytti tahtovan, että ottaisin kiinni siitä, jotta se voisi vetää minua mukanaan. Väsyneenä tarrauduin Arthurin harjan tyvestä ja vedin itseni puolittain satulaan makaamaan. Arthur hörähti ja jatkoi matkaa kohti rantaa.

Hetken levättyäni minäkin laskeuduin satulasta irrottamatta kuitenkaan otettani Arthurista ja ryhdyin potkimaan keventääkseni hevosen taakkaa. Arthurkin alkoi jo tuntua väsyneeltä, mutta olimme päässeet hyvän matkaa kohti rantaa, ja sisälläni virisi toivo, että voisimme sittenkin selvitä. Ranta näkyi jo selvästi: suuri uimalaituri, vanha, harmaahirsinen venevaja, suuri tanssipaviljonki ja massiivinen tupa harmailla kallioilla. Rannassa lepäsi vene. Päärakennuksen ikkunoissa loisti valo. Paviljongissa loistivat lyhdyt hämärtyvässä illassa, ja tummaa metsää vasten näin iloisten ihmisten hahmoja kävelemässä paviljongin ja tuvan väliä.

"Hee-eeeiii!" huusin kiinnittääkseni rannalla olevien ihmisten huomion. Yritin viittoilla, mutta vajosin saman tien pinnan alle. Pärskin ja kiskoin itseni takaisin pinnan yläpuolelle satulasta kiinni pidellen. Arthurin liikkeet tuntuivat vaimenevan ja hevonen painuvan syvemmälle. Arthurin voimat olivat jo lopussa. "Arthur, jaksa vielä vähän. Ei enää pitkä matka", juttelin sille ja silitin sen harjaa. "Älä luovuta vielä, ole kiltti. Katso, tuolla on ranta. Se on ihan lähellä. Voimme päästä sinne. Kyllä me jaksamme." Arthur katsoi minua tummilla silmillään ja tempaisi minut vielä selkäänsä ja polki kiivaasti vettä pyrkien mahdollisimman lujaa rantaa kohti. "Arthur, ei! Älä väsytä itseäsi. Rauhallisesti", huudahdin kauhuissani roikkuen hevosen harjassa pysyäkseni mukana. Tajusin, että Arthur oli jo luovuttanut, mutta että se tahtoi saada minut mahdollisimman lähelle rantaa viimeisillä voimillaan. "Arthur, älä. Mitä minä sanon Tohtorille? En minä voi sanoa, että sinä hukuit. Arthur-kulta, älä tee sitä", rukoilin kasvot hevosen märälle kaulalle painettuina. Minuakin palelsi jo niin, että aloin kangistua. Yritin pitää raajojani liikkeessä, jotten kohmettuisi.

Yhtäkkiä Arthur pysähtyi ja vajosi allani. Liu'uin heti pois sen selästä, jotten olisi ylimääräisenä painolastina. Uin sen pään viereen ja yritin puolestani kannatella sitä pinnan yläpuolella, mutta hevonen oli liian raskas. Tartuin suitsiin ja kiskoin eläintä kohti rantaa hädissäni, mutta Arthur hirnui kimakasti. Suitsista kiskominen ei varmasti tuntunut voimattomasta eläimestä mukavalta. "Arthur, älä jätä minua", itkeskelin ja pitelin sen turvasta, joka välillä vajosi pinnan alle. Hevosen silmät pyörivät vauhkoina kuopissaan valkuaiset vilkkuen, kun se taisteli hengestään. "Kiitos, Arthur, kiitos kaikesta", nieleskelin ja silittelin sen turpaa polkien koko ajan vettä allani. "Olit hyvä hevonen. Kerron Tohtorille, että pelastit henkeni. Tohtori on sinusta varmasti hyvin ylpeä." Arthur hirnahti surullisesti ja möllötti minua tummilla silmillään väsyneesti. Se tyyntyi täysin ja hörisi pehmeästi kuin selittäen jotain viimeisiksi sanoikseen ja vajosi sitten pinnan alle. Näin sen valkean hahmon katoavan pimeyteen. Kurkkuani kuristi. Koko kehoani kylmäsi. Arthur oli poissa, ja minä olin aivan yksin. Minun pitäisi selviytyä. Olin sen Arthurille velkaa. Ryhdyin kauhomaan vettä vihaisesti hammasta purren.

Hyvin nopeasti kuitenkin tajusin, että voimani ehtyivät. Olin yrittänyt liian kovaa. En ikinä olisi jaksanut uida rantaan riuhtomalla sellaisella voimalla. Katsoin ei enää niin kovin kaukana olevaa uimalaituria. Haukoin henkeäni kylmästä täristen. Laiturin vieressä kalliolla istui vaalea poika syventyneenä johonkin taskukonsoliin, jolla hän pelasi kiivaasti. Tuuli oli nostattanut aaltoja, jotka nyt vyöryivät yksi toisensa jälkeen niskaani. Oli niin kylmä. Olin niin väsynyt, etten jaksanut enää edes nostaa kättäni heiluttaakseni pojalle. Aalto iskeytyi takaraivooni, ja kasvoni painuivat veden alle. Yskin kylmää järvivettä. Yritin haukkoa ilmaa keuhkoihini, mutta uusi aalto painoi kasvoni veteen juuri, kun olin vetämässä henkeä. Sain keuhkoni täyteen vettä ja pärskin paniikissa. Yritin yskiä, mutta olin jäänyt veden alle, ja viimeiset ilmakuplat karkasivat kohti pintaa. Minulla oli väsynyt ja raskas olo. Tuntui kuin unen raskas syli olisi vetänyt minua puoleensa.

Aallot keinuttivat tiedotonta ruumistani, työnsivät pois ja kiskoivat takaisin. Pimeydessä tanssi pieniä kipinöitä, ihan kuin keijukaisia. Niitä syttyi koko ajan lisää, ja yhtäkkiä ne sukelsivat minuun yhtenä rynnäkkönä. Poltti ja pisteli. Heräsin tunteeseen kuin universumi olisi räjähtänyt sisälläni ja laajentunut rajusti. Kultaista valoa oli kaikkialla. Se virtasi lävitseni. Kauhuissani huomasin leijuvani ilmassa veden päällä. Poika rannalla tuijotti minua säikähtäneenä suu auki pelikonsolia kädessään puristaen. Yritin puhua, yritin sanoa, ettei tämä ollut sitä, miltä näytti. Yritin pyytää apua, mutta poika juosta kompuroi pakoon tuvalle. Olin sekaisin, hädissäni, ja tunsin kehoni vääntelehtivän vieraan energian voimasta. Ei tämä voinut olla sitä, mitä luulin sen olevan. Enhän minä voinut regeneroitua! En minä tiennyt, miten... Mahdotonta. Rukoilin, että olisin vain kuollut, koska tämä kaikki oli liian pelottavaa. En tiennyt, mitä tapahtuisi. Valo syöksyi ulos minusta, ja tunsin paineen keuhkoissani hellittävän ja särkevän väsymyksen katoavan kehostani. Valo laski minut rantakalliolle, jolla huohotin vatsallani yhä pakokauhuisena ja peloissani yskien viimeisiä vesiä keuhkoistani.

"Ehkä se on merenneito...?" "Ei, jokin temppu se vain oli." "Tosi messevät tehosteet!" "Toi näytti ihan regeneraatiolta. Tiättekste ihan niinku Doctor Whossa..." "Joo, joo, ja Tardis varmaan ilmaantuu kohta ja kaikkee. Anna olla nyt jo." Rannalle oli kerääntynyt ihmisiä parveilemaan ja katsomaan, mitä oikein tapahtui. Tuvasta kantautui renessanssimusiikkia ja opettajan ohjeistus. Oliko täällä tanssileiri? Yritin tunnistaa tanssin, mutta ajatukset eivät pysyneet kasassa. Keskity! En kyennyt vielä puhumaan, mutta yritin ryömiä laiturille ja kohottaa päätäni nähdäkseni, keitä rannalla oli. Sain aikaiseksi vain epämääräistä yninää ja vaikerrusta. Ihmiset vetäytyivät kauemmas. "Sanoin, että pysykää kaukana! Takaisin sisälle! Nyt heti!" kuului äreä käsky tuvalta. Enemmän ja vähemmän ripeästi väkijoukko harveni ja valui takaisin tuvan suuntaan vilkuillen taakseen uteliaasti. Ei, älkää menkö, anelin hiljaa mielessäni ja yritin raahautua kohti laituria. Haparoin katseellani poistuvien ihmisten joukkoa toivoen näkeväni E:n hahmon edes vilaukselta, mutta turhaan. Romahdin takaisin mahalleni kivelle. En voinut uskoa, että kukaan ei tullut apuun. Missä E oli? Miksei hän ollut täällä? Ehkä hän oli tunnilla. Adriankin oli varmasti opettamassa. Ajatukset surisivat puurona päässäni.

Suljin silmäni ja kuuntelin ympäröiviä ääniä. Keräsin voimiani ja yritin ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Hoipertelin nelinkontin säänpieksemälle laiturille. Puu tuntui märkää kiveä lämpöisemmältä. Oloni alkoi tasaantua, mutta tunsin itseni silti huteraksi ja kömpelöksi, jotenkin pitemmäksi. Olinko sittenkin regeneroitunut? Miten se oli mahdollista? Kääntyilin ja vääntyilin varovasti tutkien kehoani. Näin vain vieraan, pitkän ja laihan kropan. Kyyneleet puskivat silmiini. Mitä minulle oli tapahtunut? Tahdoin takaisin omaan kehooni! Istuin laiturilla ja painoin pääni murheelliseen itkuun. Kasvoilleni valui vaaleita hiussuortuvia. Purskahdin kunnon itkuun. Olin vielä kaiken kukkuraksi jokin hunajablondi!

Yritin rauhoittua ja selittää itselleni, ettei sillä ollut väliä, miltä näytin, kunhan kaikki raajat olivat tallella. En ehkä ymmärtänyt, miksi minulle oli käynyt näin, mutta Tohtori voisi tietää ja Tohtori voisi selittää, mutta ensin hänet pitäisi pelastaa kaappaajiltaan. Kaikki tuntui kuitenkin ylitsepääsemättömän mahdottomalta juuri sillä hetkellä. En nähnyt vilaustakaan laivasta edes horisontissa. En tiennyt, missä Tardis oli. En tiennyt, mitä tehdä, ja olin aivan yksin. Lisäksi regeneraationi hävetti minua valtavasti. Minusta tuntui, etten kehtaisi puhua siitä kenellekään. Tarkemmin ajatellen en etenkään Tohtorille. Mahtaisiko hän edes tuntea minua, kun ilmestyisin laivalle pelastamaan häntä? Tuskinpa. Miksi tuntisi? Ja jos hän tunnistaisi minut, hän tajuaisi heti, mitä oli tapahtunut. Katkerasti kyyneleitä tyrskien päätin, ettei Tohtori saisi koskaan tietää ja että hän saisi vastedes luulla minua joksikin toiseksi. Ajatus oli musertava. Kukaan muukaan ystävistäni ei enää tuntisi minua. Olisin aivan yksin. Värjöttelin laiturilla ja katselin järvelle. Arthurkin oli poissa. Tohtori oli vankina, ei välttämättä edes elossa. Saatoin nähdä hänet suljettuna pimeään selliin, väsyneenä, riutuneena, pahoinpideltynä. Sillä hetkellä olin maailmassa todella yksin. 

maanantai 1. joulukuuta 2014

Wiaporin adventtitanssiaiset

Wiaporin joulutanssiaisista on tullut jo jonkinlainen perinne, ja aina ensimmäisenä adventtina aikamatkaajakollektiivimme pakkaa pakaasinsa ja suuntaa 1700-luvulle juhlistamaan alkavaa joulua. Viaporin muurien suojissa ensimmäistä adventtia juhlistavat yhdessä niin upseerit, muu sotaväki kuin siviilitkin porvareista säätyläisiin. Tanssiaisiin kokoontuu väkeä ympäri valtakunnan itäisen osan: raskasta taivalta taitetaan halki maan vaivoja säästämättä. Uskaltavatpa jotkut jopa ylittää talvisen meren ja liittyä aina pääkaupungista asti yhteiseen adventtijuhlaan.

Tänä vuonna olin erityisen iloinen saadessani kuulla tukholmalaisten aikamatkaajaystäviemmekin aikomuksesta matkata Wiaporiin. Nuoren naisen turhamaisuuteni totta kai heräsi tässä vaiheessa, ja uusi puku alkoi tuntua aivan välttämättömältä, vaikka olin ajatellut meneväni tanssiaisiin vanhalla mekolla sen kummempia stressaamatta. Mutta kun ruotsalaisia! Niinpä Ikean pussilakanasetti kaivettiin kaapista, etsittiin sopiva referenssikuva säilyneestä puvusta, pyydettiin essulta kaavani lainaan ja linnoittauduttiin ompeluhuoneeseen pähkäilemään. Viikossa pussilakanasetti muuttui 1780-luvun robe à l'anglaiseksi. Suuri kiitos kuuluu Huhuulle, joka käytännössä teki puvun kokonaan, kun minä katsoin vierestä ja yritin parhaani mukaan auttaa.

Tällä kertaa lähdin matkaan esiliinani kanssa. Hän on tottunut aikamatkaaja, jonka kokemusta ja tietämystä me muut ihailemme. Esiliinani kanssa olen päässyt niin Kristinehovin kartanon kuin Svartsjön linnan kustaviaanisiin tanssiaisiin sekä myös kahdesti Tukholman Kuninkaallisen oopperan taianomaisiin 1880-luvun tanssiaisiin. Tällä kertaa retkemme veivät meidät Sinebrychoffeille ihastelemaan heidän taidekokoelmaansa ja sen jälkeen Ekbergille pitkälle lounaalle. Minulta ei varsinaisesti kysytty, kun esiliinani jo tilasi minulle jälkiruoaksi kuuluisaa kaakaota ja tuhatlehtileivoksen. Nam, mitä kaakaota!

Ekbergiltä lyllersimme vatsat pinkeinä tapaamaan E:tä. Pyrstösulkienmetsästyksen jälkeen essu jättikin minut E:n huomaan, ja pääsimme karkaamaan teen äärelle. E kuuli jossain myös Tardiksen huminan, ja totta kai pyörimme villisti ympärillemme kuikuillen, jos jotain olisi näkynyt, mutta ei, tällä kertaa saimme tyytyä vain kuuloharhahavaintoon. Oli harmillista, ettei E tällä kertaa päässyt mukaamme 1700-luvulle, mutta näitä reissujahan tulee vielä, joten toivon mukaan seuraavalla kerralla sitten.

Aamulla heräsin 1780-luvulla. Hiukset sähertyivät aikakaudelle tyypillisellä hedgehog-kampaukselle, jonka kruunuksi essu iski pellavaisen konkkaronkkamyssyn, jotta olisin säädyllisesti pukeutunut, kun kulkisin pitkin Viaporin katuja. Viipotin rantaan vastaanottamaan yhden aivan ensimmäistä kertaa aikamatkalla olevan tyttösen, myssytin hänet ja säntäsin seuraamaan sotilaiden kulkuetta. Tarvoimme läpi räntäsateen rummun päristessä ja pillin soittaessa hilpeää marssimusiikkia, joka sai minut tanssahtelemaan. Naureskelimme ja naljailimme keskenämme sotilaiden hännillä ystävieni kanssa. Suurena viisautena Muskotin luutisti lohkaisi: "Homo homini baa. Ihminen on ihmiselle lammas."

Koko linnoituksen väki tuntui kerääntyneen kuuntelemaan kuninkaan antamaa joulujulistusta. Kuningas vaikuttaa joka vuosi yhä enenevissä määrin hermoheikolta, ja epäilenkin, että jokin on varmasti vialla. Tänä vuonna kuningas epäili valtakuntansa joutuneen vieraan uhan kohteeksi, mutta kyseessä olikin vain tiernapoikaesitys, jonka kolmea kuningasta Kustaa-poloinen niin säikähti... Jep, selvä hermoraunio. Haluaisinpa tietää, mikä kuningasta vainoaa. Koska Tohtoria ei näkynyt missään, katsoin parhaaksi olla lähtemättä tonkimaan enempää tätä kuninkaan tapausta, jotten saisi mitään tuhoa aikaiseksi. Toisaalta Kustaa ei ole enää montaa vuotta vallassa, ennen kuin hänet ammutaan naamiaistanssiaisissa Tukholmassa 1792. Ellei mitään odottamatonta tapahdu, mikä muuttaisi historiaa.

Totta kai linnoituksessa vietettiin myös markkinoita. Minäkin päädyin pöydän taa vahtimaan esiliinani pöytää ystäväni kanssa. Minusta ei ehkä ollut niin kovin paljoa apua kuin ystävästäni, mutta osasin kyllä jutustella ihmisten kanssa.


Tietenkin olin ollut hajamielinen ja unohtanut puolet illalla tarvitsemistani asioista majataloon, joten lähdin uhmaamaan säätä ja liukastelemaan halki linnoituksen ilman saattajaa. Aikamatkoillamme nautin ehkä eniten juuri näistä yksinäisistä hetkistä, kun saan rauhassa haahuilla pitkin katuja tai käytäviä, norkoilla ikkunoissa ja kuunnella aikaa ja elämää ympärilläni, seurata hiljaa sivusta ja aistia historian, miettiä, mitä kaikkea vanhat seinät ovat nähneet ja mitä ne vielä näkisivät. Äkkiseltään näytän sulautuvan aikaan, mutta tarkempi tarkastelu paljastaa, etten kuitenkaan kuulu sinne, olen väärässä ajassa.

Nyt viittaan kietoutuneena pidin katseeni tiukasti kiveyksessä enkä vilkuillut vieraita ihmisiä. Nautin harmaana vellovan meren katselemisesta, ja vaikka tiesin märkien räntähiutaleiden pilaavan kiharani, ne kuitenkin jotenkin hymyilyttivät minua. Ohi kulki muutama sotilas, jotka pokkasivat kevyen tervehdyksen. Hymyilin ja niiasin kevyesti vastaukseksi ja jatkoin matkaani liukkaita mukulakiviä pitkin.



Ilta alkoi illallisella. Juhlaväki kokoontui suureen saliin, tervehtivät toisiaan, esittelivät uusia. Silkkien kahinaa ja lumoavia kampauksia, kohteliaita katseita. Kuulumisia vaihdettiin, naurettiin ja arvuuteltiin, mitä ilta toisi tullessaan. Viime kerrallahan nuori kreivi joutui pulaan ja tuli haastetuksi kaksintaisteluun tahrattuaan nuoren neidon maineen! Tällä kertaa tunnelma oli kuitenkin rauhallisempi. Minut oli istutettu tukholmalaisten ystäviemme viereen ja gouvernante Astridin ja rouva paronittaren valvovien silmien alle, vaikka Mayahin maineen tuntien hän ja hänen sisarensa enemmän valvontaa tarvitsivat. Keskustelu hersyi, ja gouvernante näytti ajoittain hyvin järkyttyneeltä meidän nuorempien puheista.


Pöytä notkui taas herkkuja, kuten ennenkin. Tyypillisesti odotin kuitenkin eniten perinteisiä jouluruokia. Valitettavasti en ole vielä aikamatkoillani oppinut maistamaan kaikkea. Usein pidättäydyn maistamasta sellaisia ruokia, joista en tiedä, mitä ne ovat - mikä on varsin usein. Tälläkin kertaa nirsoilin notkuvan pöydän ääressä, mutta toisaalta en juhlissa useinkaan malta syödä, kun kaikkea muutakin tapahtuu koko ajan tai mieluummin vain lärpättäisin pöytäseurueeni kanssa. Tällä kertaa tarjoomuksista jäivät kuitenkin päällimmäisenä mieleen eksoottiset sitrushedelmät, joita oli jaettu jokaisen paikalle. Miten... eksoottista! Hurmaavaa!

Tykkimiehet työntävät aseensa kosteikkoon.

Saimme myös pitkästä aikaa nauttia varjoteatterista. Tämänkertaisessa tarinassa sotilaat seikkailivat töpeksimässä ympäri Wiaporia ymmärrettyään väärin kuninkaan kaunosanaisen käskyn lisääntyä ja täyttää linnoitus. Vaikka esitys oli oikein viihdyttävä ja jopa nolostuttava, se olisi paikoin voinut jättää jotain hieman enemmänkin mielikuvituksen varaan. Moraalisesti epäilyttävän esityksen jälkeen tiedustelinkin illan isännältä, oliko meillä naimattomilla neideillä kenties syytä huoleen ja tulisiko meidän poistua, ennen kuin juhlat saisivat ikäviä piirteitä ja joutuisimme aamulla heräämään kunniamme menettäneinä. Isännän vakuuttelut eivät minua juurikaan vakuuttaneet, mutta sotilaita katsellessani totesin itsekseni, ettei heitä pian luultavasti kiinnostaisi kuin tuoppinsa syvälliset syöverit. Harmittomia veikkoja, joskin joskus hieman kovaäänisiä ja kömpelöitä.

Esiliinani nauttii tanssin leikkisistä pyörteistä. 

Ilta jatkui toki tanssin merkeissä. Sitä olimme niin kovin odottaneetkin, ja kun viimein pääsimme tanssilattialle, oli ilo nähdä niin monen muunkin yhtyvän ilonpitoon. Sotilaatkin tanssivat muutaman tanssin, ja joukossa oli mielestäni jopa hieman aiempaa enemmän myös siviilipukuisia herroja, jotka viihtyivät tanssilattialla. Ruotsalaiset ystävämme totta kai nähtiin pitkin iltaa tanssilattialla.


Illan mittaan väki tanssilattialla väheni, ja vain sitkeimmät jäivät jäljelle. Mitä vähemmän väkeä lattialla oli, sitä enemmän minä nautin pystyessäni itsekin hieman rentoutumaan ja heittäytymään tanssiin. Johdin illan tanssit tanssimestarin jäätyä kotiin, ja täytyy myöntää, että tehtävä on raskas. Minulla on vielä paljon opeteltavaa, jotta minusta jonain päivänä olisi kunnolliseksi tanssimestarinnaksi. Olin sentään onneksi kirjoittanut ajanmukaiset ohjeet itselleni, jotta saatoin aina tarpeen vaatiessa luntata. Tablettitietokoneen vetäminen hameen alta olisi saattanut kiinnittää liikaa vääränlaista huomiota.


Niin jokaiset tanssiaiset kuitenkin tulevat päätökseensä. Pikkutunneilla oli aika paarustaa takaisin majatalolle halki pimeän Wiaporin. Mikä helpotus olikaan kuoriutua puvusta ja kureliivistä ja lepuuttaa särkeviä jalkoja päästyämme majatalolle! Uni ei valitettavasti tullut kunnolla, ja Tohtorikin kävi häiritsemässä katkonaisessa unessa. Miksi juuri silloin, kun olin kaikesta valvomisesta ja päivästä toisella vuosisadalla aivan naatti enkä olisi jaksanut eväänikään lotkauttaa?


Kuvat: Kapteeni Krut (M. Arvonen)

tiistai 11. marraskuuta 2014

Auringonlasku

Katsoin ulos ikkunasta. Hetki sitten siitä oli näkynyt vain harmaata, syyssateen ankeuttamaa kaupunkimaisemaa. Nyt se kaikki oli kadonnut. Punainen loimotus ikkunassa veti minua puoleensa kummastuksen vallassa. Laskin kirjan pöydälle ja astelin ikkunaan. Taivas oli kuin tulessa. Hetken jo epäilin, että kyse oli valtavasta metsäpalosta, mutta jokin kertoi minulle, että nyt oli ilta ja auringonlaskun aika. Mutta eihän auringonlasku voinut näyttää tuolta? Siinä oli jotain vialla: se oli aivan liian suuri, aivan liian punainen. Avasin varovasti kirjaston ranskalaisen oven ja suuntasin uteliaat askeleeni kauempana siintävään rantaan tutkiakseni asiaa ja ihastellakseni mahtipontista ilmiötä, joka värjäsi kaiken punaisellaan.

Ranta oli matala. Valkea hiekka hohti tasaisena ja hienona kadoten ääneti lainehtivaan veteen. Kaislikkoisen rannan takana avautui rauhallinen selkä. Se aaltoili hiljaa oranssinpunaisena heijastaen leiskuvaa taivasta. Pilven hehkuivat kultaisina. Horisontissa vastarannan metsä piirtyi mustana taivasta vasten. Valtava auringonkehrä oli juuri vaipumaisillaan horisonttiin. Sen kiekko leimusi tulipunaisena ja suunnattoman suurena, kun se upposi hiljalleen horisonttiin. Seisoin mykistyneenä rannalla. Aurinko näytti olevan kymmenen kertaa suurempi tai huomattavasti lähempänä kuin normaalisti. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Elikö aurinkomme vanhuudenpäiviään punaisena jättiläisenä?

Varjostin silmiä kädelläni ihaillakseni maisemaa. Samalla kuitenkin sisuksiini hiipi epäilys, ettei kaikki ollut kohdallaan. Jotain jäi huomaamatta. Miten en tiennyt, että Aurinko oli kuolemassa? Näin ei ollut voinut käydä yhtäkkiä. Haravoin taivasta katseellani ja kohtasin korkealla taivaalla poikkeuksellisen kirkkaana loistavan täysikuun. Mutta eihän se voinut olla... Kappale näytti enemmän auringolta, johon olin tottunut, niin kirkas se oli. Eniten minua huoletti kuitenkin sen asema. Kuu oli etelässä korkealla taivaalla, yli 50 astetta taivaanrannasta, ja kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt näkyä vain sirppinä. Ei tämä ollut mahdollista. Kuu ei voinut olla niin kirkas, korkealla ja näkyä kokonaisena. Pyyhin taivaankantta katseellani lähes hädissäni etsien selitystä. Mitä ihmettä taivaalla oikein tapahtui? Pyörähtäessäni ympäri haukoin henkeä, kun näin kauniin, hopeanhohtoisen kuun möllöttävän minua tummuvalta taivaalta. Tärinä hiipi kroppaani, kun tajuntaani iskeytyi, etten voinut olla Maassa, ja ymmärsin tuijottavani vierasta taivasta suu auki. Lumoutuneena ja järkyttyneenä tuijotin kimaltelevaa kuuta yrittäen ymmärtää. Minulla oli tunne, että toinen suurempi kuu vaani vielä jossain näkymättömissä.

"Se on kuu", kuului viereltäni.

Säpsähdin niin, että hypähdin, ja käännyin salamana katsomaan kuin tyhjästä rannalle ilmestynyttä Tohtoria. Hän seisoi vakavana kädet taskussa ja katseli taivasta otsa lievästi kurtussa. Suu oli vetäytynyt mutruun aivan kuin hän olisi purrut hammasta, mutta silti hänen silmänsä katsoivat lämpimän kaipaavasti taivaalle.

"Mutta..."

"Tuo on toinen aurinko. Se on juuri noussut", Tohtori vastasi kysymykseeni, jota en ehtinyt edes aloittaa. Hän ei irrottanutkaan katsettaan taivaasta.

"Mutta..." yritin uudestaan.

"Kaunista, eikö totta?" Tohtori kysyi ja huokasi raskaasti. Oranssissa hämyssä hän katsoi minua alakuloisesti, yrittäen hymyillä siinä kuitenkaan onnistumatta.

"On, mutta... En ole koskaan nähnyt tällaista auringonlaskua", sain takelleltua. Ääni takertui kurkkuun. Tohtori hämmensi minua.

Tohtorin katseen valtasi suuri suru, jonka hän yritti peittää katsomalla pois. "Sinä et vain muista", hän totesi ykskantaan. "Tule, mennään takaisin sisälle." Hän tarttui minua kädestä ja lähti ohjaamaan minua takaisin sisälle. Kaikki hänen olemuksessaan kertoi, että minun olisi pitänyt muistaa. Hän toivoi minun muistavan. Hän oli selvästi pettynyt, etten muistanut ja että hän ei voinut kertoa, mitä olin unohtanut. Se kaikki sai hänet vajoamaan etäämmäs.

Painoin katseeni maahan ja seurasin Tohtoria. Huokasin ja suljin silmäni. Jostain syystä mieleeni tuli vain pieni, leikkivä lapsi, jota vanha nainen katseli vierellään toinen nuorempi, kiharapäinen nainen. Hämmentyneenä kurtistin kulmiani ja vilkaisin vielä juuri noussutta aurinkoa olkani yli. Kuihtuneet kaislat makasivat ruskeina raatoina rannalla, ja niiden välistä kasvoi kummastuksekseni punaista ruohoa.


Näkymättömän Tardiksen tapaus

Heräsin unessa kummalliseen, lotisevaan ääneen. Vesi ropisi ikkunapelteihin, kohisi kuin meri olisi vellonut, läiskyi vasten ikkunaa. Vääntäydyin peiton alta avaamaan sälekaihtimet ja kurkistamaan makuuhuoneeni ikkunasta. Valtava vesimassa vyöryi vastapäiseltä rakennustyömaalta kadun yli ja paiskautui kerta toisensa jälkeen kerrostalon seinään. Aaltojen huiput hipoivat ikkunaani. Vesi käyttäytyi kaikkien fysiikan lakien vastaisesti. Se valui painovoimaa uhmaten ylös työmaan montusta jähmeänä kuin likaisenharmaa, kohmeinen matelija, otti vauhtia ja iskeytyi vasten seinää. Eikö sen olisi pitänyt valua alas pitkin katua kohti järveä? Jotain kummallista oli tekeillä. Koska välitöntä vaaraa ei näyttänyt olevan ja vesi pysyi ulkona, en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota vaan jatkoin uniani. Ehkä se menisi ohi, kun sade lakkaisi, ja mitä muutakaan sitä sateella olisi voinut tehdä kuin nukkua?

Ponnahdin pystyyn peiton alta. Jokin paukutti ikkunaani. Ei koputtanut kohteliaasti vaan ryskytti raivokkaasti. Tuijotin kauhuissani avointa ikkunaa ja puristin peittoa rintaani vasten. Lasin takana näkyi oranssi kaivinkone, joka moukaroi ikkunaani. Erotin lasin takaa hytistä mielipuoliset, pöhöttyneet miehen kasvot. Mies oli läpimärkä ja turvonneen näköinen, harva tukka valui litimärkinä noroina pitkin perunamaista päätä. Harmaat silmät harittivat villisti. Ryntäsin ikkunaan ja painoin käteni viileää lasia vasten. Mies näytti peruuttavan kaivinkonettaan kauemmas. Ulkona satoi yhä rankasti ja kadulla tulvi.

Yritin huutaa miehelle, että lopettaisi ja jättäisi ikkunani rauhaan. Sain vastaukseksi vain syöksähdyksen ikkunaa kohti ja kumahtavan lyönnin kauhalla. Iskussa oli kuitenkin jotain outoa. Mies mölisi epämääräisesti: ehkä turhaumustaan, ehkä vain sekavuuttaan. Uusi isku, uusi yritys. Kauha heilahti jälleen ikkunaani kohti, mutta tuntui humahtavan johonkin näkymättömään ja muuttavan suuntaansa metri ennen ikkunaani. Kerta toisensa jälkeen iskut kimposivat kuin näkymättömästä vallista. Katselin näkyä ällistyneenä. Mies rähjäsi kopissaan ja hakkasi ohjaimia pää punaisena.

"Lopeta pelleily, tyttö, ja anna se minulle! Saan sen kuitenkin", kuulin hänen huutavan kovaäänisen kautta.

Pyörittelin hämmästyneenä päätäni kuin etsien huoneestani jotain, mitä kaivurimies olisi voinut haluta. En nähnyt mitään muuta kuin vuoteeni sekaisine lakanoineen ja alus- ja liinavaatelipastoni. Ei mitään poikkeavaa. Ei mitään kadonnutta aarretta tai varastettua osaa jostain maailmanlopunkojeesta. Ei, en ollut tuonut reissuiltani mitään epämääräistä kotiini. Käännyin epätietoisen näköisenä ikkunaan päin. Levittelin käsiäni näyttääkseni, etten ymmärtänyt, mistä hän puhui.

"Luovuta Tardis tai moukaroin koko säälittävän kämppäsi tuhannen päreiksi!" mies keuhkosi naama punaisena. Hän ei selvästikään ollut kärsivällinen mies.

Tardis? Ei minulla ollut mitään Tardista! Avaimestani en luopuisi. Yritin katseellani etsiä, oliko lipastoni päälle kenties ilmestynyt valmis Tardis-lamppu. Mutta eihän mies sitä voinut tarkoittaa? Mitä mies tekisi onnettomalla pahvitardiksella? Saattoiko hän vain olla niin sekaisin, että pienenkin Tardista muistuttavan esineen näkeminen sai hänet niin silmittömän raivon valtaan, että hänen oli pakko tuhota tuo sininen paholainen? Pyörin neuvottomana paikallani. Epätietoisuus ja hätääntyneisyys nostivat päätään sisälläni. Mitä sitten jos tuo mies tosiaan rikkoisi ikkunani eikä lopettaisi ennen kuin olisi saanut Tardiksen, jota ei edes ollut missään?

"Typerä tyttö! Älä näyttele tyhmää! Tiedän, että se on sinulla. Sinä suojelet sitä. Isäntä tahtoo saada Tardiksen, eikä hän ole kiltti mies", mies uhkaili makeus ääneen hiipien. Hän tiesi pelottavansa minua. "Laske suojat ja luovuta Tardis minulle, niin saat pitää tyhmän ikkunasi."

"Mutta kun minulla ei ole mitään Tardista! Se ei ole täällä!" huusin hädissäni keuhkojeni pohjasta ja heittäydyin ikkunaa vasten. Löin lasia pari kertaa kuin pelotellakseni miestä, vaikka tajusin, miten turhaa se oli. Pelkäisikö iso mies isossa kaivinkoneessaan hysteerisesti yöpaitasillaan huutavaa nuorta naista? Tuskinpa. Mies vain nojasi taakse kuskinpukillaan ja nauroi pyöreää, tutisevaa vatsaansa pidellen. Minua etoi. Pelko väänsi vatsaani.

"Ssssh!" kuului yhtäkkiä vain puolen metrin päässä minusta. "Älä meuhkaa. Olen piilossa." Tyhjästä pilkisti tuttu hiustöyhtö, ja Tohtorin pää pisti esiin näyttäen leijuvan irtonaisena ilmassa. "Pidä verhot edessä, ettei hän näe, että olen täällä."

Möllötin silmät selälläni ilmassa leijuvaa, ympärilleen pälyilevää päätä. "Tohtori...?" sanoin varovasti, hieman kysyvästi. "Mitä sinä...?"

"Ssssh! Katso ulos ja näytä kauhistuneelta, niin selitän", Tohtori suhisi.

Tein työtä käskettyä ja käännyin takaisin tuijottamaan ulos ikkunasta yrittäen näyttää säikähtäneeltä. Se ei ollut kovin vaikeaa, koska olin hieman järkyttynyt siitä, että Tardis nökötti makuuhuoneeni nurkassa näkymättömänä. Kuinka pitkään se oli ollut siinä? Miksen ollut huomannut mitään? Mieleni teki äyskähtää Tohtorille, ettei hän voinut noin vain parkkeerata Tardista makuuhuoneeseeni ilman lupaa, etenkään näkymättömänä. Se ei vain yksinkertaisesti ollut sopivaa!

Tohtori ilmeisesti näki tuohtumukseni, koska aloitti selityksensä hyvin nopeasti: "Ennen kuin alat huutaa minulle, niin ajattele asiaa. Kyllä, parkkeerasin Tardiksen makuuhuoneeseesi näkymättömänä, mutta vain piiloutuakseni. Ja olenhan minä ennenkin--"

"Se on eri asia! Silloin olen nähnyt sinut!" sihahdin ja paukutin lasia näyttääkseni mesoavani ulkona riehuvan miehen kanssa.

"No, niin, mutta... Joka tapauksessa. Et ole valittanut siitä ennen."

"Enkä valita nytkään. Mutta se on eri asia, koska olet tullut hakemaan minua."

"Yksityiskohtia!" Tohtori taivasteli. "Jos tästä päästään, niin voin tulla sitten hakemaan sinut uudestaan mukaan. Ja Tardiksen ansiosta tuo tyyppi on yhä tuolla ja ikkunasi on ehjä. Hän ei pääse Tardiksen suojien läpi. Etkö ihmetellyt, miksi ikkunasi ei särjy, vaikka sitä moukaroidaan kaivinkoneen kauhalla? Mutta nyt minua kiinnostaa, miksi tuo tyyppi haluaa Tardikseni ja kenelle hän sen aikoo kiikuttaa. Pieni hetki vielä, täytyy vähän tehdä säätöjä..." Tohtori katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Olin kuulevinani Tardiksen oven sulkeutuvan.

"Mitä nyt tehdään?" kysyin epävarmasti. Aikoiko Tohtori lähteä Tardiksella? Silloinhan mies särkisi ikkunani, kun Tardiksen suojaus olisi poissa. Sitä hetkeä en halunnut olla todistamassa.

"Odotetaan", kuului Tohtorin ohje näkymättömistä.

"Saanko tulla sinne vai pitääkö minun vielä huitoa täällä?" tiedustelin hieman peloissani ja haparoin käsilläni löytääkseni Tardiksen seinän. Halusin tietää, missä se oli, vaikka pienessä nurkassa ei juuri ylimääräistä tilaa ollut.

"Sama kai se. Tule vain. Ehkä hän luulee, että kyllästyit ja menit takaisin nukkumaan", vastasi Tohtori selvästi keskittyen jo johonkin aivan muuhun.

Kopeloin ilmaa edessäni ja kohtasin viimein tutun puisen pinnan. Tohtori nykäisi oven raolleen, ja näin kaistaleen sisätiloista. Vilahdin ovesta sisään ja vedin sen hiljaa kiinni perässäni. Tardis kuulosti hiljaisemmalta kuin normaalisti, aivan kuin sekin olisi yrittänyt olla mahdollisimman hiljaa piilossaan. Silitin tervehdykseksi sen pintaa astuessani peremmälle. Tohtori istui risti-istunnassa lattialla ja värkkäsi jotain laitetta jalkojensa välissä kieli keskellä suuta, silmälasit törröttävien hiusten seassa otsalla. "Noin. Tällä sen pitäisi selvitä", hän ilmoitti tyytyväisenä ja sääteli laitteen kytkimiä. "Katsotaan, kuka tuon vihulaisen on kimppuumme lähettänyt."

Vieraisilla geenilabrassa


Laitteet hurisivat hämärässä, ja vihreinä ja punaisina sykkivät valot liikkuivat valtavissa lasiputkissa. Tuijottelin näitä putkia kummissani. Ne näyttivät suurilta kapseleilta, joihin mahtuisi helposti ihminen. Ne seisoivat tyhjinä jalustoilla hajanaisissa riveissä ja rykelmissä. Onneksi niistä jokainen oli tyhjä. Rauhattomana odotin, että Tohtori saisi asiansa hoidettua ja tongittua esiin tarvitsemansa. Hän hääräsi tiiviisti keskittyneenä erään pöydän ylle kumartuneena hieman kauempana. Olisin jo halunnut mennä. Laboratorioon tunkeutuminen ei ollut minusta ollenkaan hyvä idea. Saati sitten vartioituun laboratorioon murtautuminen.

"Mennäänkö jo?" kysyin kärsimättömästi pälyillen ympärilleni.

"Ihan pikku hetki vielä. Olen ihan kohta valmis", Tohtori vastasi. "Pidä sinä vaikka sillä välin vahtia."

Silmiäni pyöritellen käännyin ympäri katsomaan lasiseinän takana kulkevaan käytävään. Pidä vahtia. Sitähän minä olin tähänkin asti tehnyt! Hermostuneena kuljeskelin ympäriinsä ja yritin pitää jokaista nurkkaa silmällä vartijoiden varalta. Juuri, kun olin kääntymässä hoputtamaan Tohtoria vielä kerran, kulman takaa ilmestyi sininen olento mustassa, hyvin judoonmaisessa haarniskassa valtava ase olallaan. Koska kaikkialla oli pelkkää lasia, vartija huomasi meidät saman tien. Se lähti rivakasti marssimaan kohti lasikuution ainoaa ovea. "Tohtori!" huudahdin käskevästi. "Saimme seuraa."

Tohtori kauhoi jotain takkinsa sisään ja säntäsi työpisteiden välistä poukkoillen kohti ovea. Ymmärsimme kumpikin, että meidän pitäisi ehtiä ovelle ennen vartijaa ja saada vielä riittävä etumatkakin, jotta meillä olisi edes teoreettinen mahdollisuus päästä pakoon. Oli taas aika juosta.

Olimme tullessamme lukinneet oven huolella, jotta mahdollisilla työrauhanhäiritsijöillä kestäisi pitempään murtautua sisään ja saisimme lisää aikaa miettiä, jos jäisimme kiinni. Nyt tämä osoittautui todella huonoksi ideaksi. "Avaa ovi, avaa ovi!" huusin Tohtorille juostessani tilan poikki kohti ovea. Sininen valo välähti äänimeisselissä ja tuttu siritys kuului hurinan yli, kun Tohtori vauhdista tähtäsi meisselin lukituspaneeliin. Aukea, aukea nyt. Piinallisen pitkän parisekuntisen ajan meisselin siritys soi korvissa, kunnes lukko viimein surisi auki ja ovi liukui syrjään.

Kurvasimme vartijan nenän edestä käytävään ja pingoimme, minkä kintuista pääsimme. Onneksi vartija edusti selvästi raskasrakenteisempaa ja kömpelömpää lajia. Tohtori kiilasi edelleni, ja yritin parhaani mukaan pysyä viuhuvien takinliepeiden tahdissa. Toivoin ainokaisen sydämeni pohjasta, että keuhkoni eivät nyt pettäisi ja jättäisi minua pulaan. Vartija tuskin kyselisi turhan monia kysymyksiä, jos saisi minut kiinni.

Ryntäsimme peräkanaa käytävän päästä katolle johtaviin portaisiin. Sivukäytävästä kuului juoksuaskelia. Jakkupukuinen nainen ja toinen vartija juoksivat meitä kohti. "Ottakaa heidät kiinni!" nainen kirkui ja seisahtui turvallisen välimatkan päähän. Portaiden juurella vartijat tuuppivat toisiaan taistellen, kumpi pääsisi ensin portaisiin kintereillemme. "Pölkkypäät!" nainen säesti taustalta ja polki jalkaa.

Portaat tutisivat, kun vartijat viimein rynnistivät peräämme. Portaiden alla levittäytyi tutkimuskeskuksen ilmava, valkea aula vastaanottotiskeineen. Seinät kohosivat yhä vain lasisina. Yötaivas kaareutui ulkona tummansinisenä.

"Juokse!" Tohtori kiritti huutaen harppoessaan portaita juoksuvauhdissa kaksi kerrallaan. Hän puristi jotain rintaansa vasten takin uumenissa. Toisessa kädessä heilui äänimeisseli.

"Koko ajan!" ärähdin takaisin ja yritin kiristää tahtia. Tikkasin portaita minkä ehdin. Yritin vain keskittyä juoksemaan niin lujaa kuin pystyin, vaikka portaiden kipuaminen tuntuikin epätoivoiselta tehtävältä.

"Tardis on katolla. Meidän täytyy päästä sinne. Ei enää pitkä matka", Tohtori kannusti. Aivan kuin hän olisi nauttinut pienestä ajojahdista.

"Joo, joo, tiedän. Sinne olen koko ajan ollut pyrkimässäkin", vastasin ärsyyntyneenä puuskutusten välistä. Olisi vain parempi pitää suu kiinni ja keskittyä hengittämiseen.

Viimein kolistelimme tiemme kattotasanteelle, jonka oven Tohtori meissellöi näppärästi auki, muttei vauhdissa muistanut enää lukita sitä vaan loikkasi suoraan metalliselle, säleikköiselle kävelysillalle, jonka toisessa päässä Tardis odotti rauhallisen sinisenä. Sinkosin Tohtorin perään ja pinnistin vielä lisää vauhtia viimeisille metreille. Toinen vartijoista jyskytti jo aivan liian lähellä.

Tohtori sujautti avaimen lukkoon ja sysäsi oven auki. "Juokse!" hän huusi huolissaan. "Lujempaa! Pystyt kyllä! Juokse!"

Löysin jostain vielä uuden vaihteen ja loikkasin yllättävän ketterästi rämisevälle kävelysillalle. Adrenaliini kohisi korvissani, ja seikkailu kutitteli jokaisessa solussa. Juokseminen oli hienoa! Olin varma, että ehtisin. Kömpelö vartija ei pystyisi liikkumaan niin ketterästi kapealla sillalla. Loikkaisin sillalta Tardikseen, Tohtori vetäisi oven kiinni vartijan nenän edestä ja haihtuisimme matkoihimme. Mutta riemuitsin liian aikaisin. Olin juuri leveästi hymyillen hyppäämässä alas sillalta, kun tunsin, miten käsivarteeni tartuttiin ja pysähdyin kuin seinään. Vilkaisin kauhuissani taakseni ja näin vartijan pitelevän tiukasti kiinni ranteestani.

"Riuhtaise! Se hämääntyy", Tohtori neuvoi ja harppasi minua kohti tavoitellen toista rannettani. Samassa tunsin kirpeän raapaisun käsivarressani. Tohtori nykäisi minut samalla hetkellä liikkeelle ja puolittain heitti minut sisälle Tardikseen. Pitelin hämmentyneenä kirvelevää käsivarttani ja sadattelin puoliääneen. Tohtori läimäisi ovet kiinni ja lukitsi ne.

Pari hengenvetoa hän nojasi niitä vasten hengästyneenä, kunnes sitten marssi ohitseni konsolin ääreen ja purki povitaskustaan pari kannellista petrimaljaa. Hänen oli onnistunut varastaa näytteitä. Saisimme sittenkin selville, mitä laboratoriossa oikein puuhattiin. Olin aikaisemmin kysynyt, miksi meidän piti tunkeutua laboratorioon ja mitä sellaista siellä tehtiin, että meidän pitäisi puuttua asiaan, mutta Tohtori oli iloisesti ja innoissaan vain todennut, ettei hän tiennyt ja siksi asiasta pitikin ottaa selvää. Jotain hämärää siellä kuulemma puuhailtiin, koska hänellä oli sellainen tunne, mutta että pääasiassa menisimme nuuskimaan ihan vain mielenkiinnosta. Siinä vaiheessa en ollut ollut järin samaa mieltä innosta ja malttamattomasta jännityksestä pomppineen Tohtorin kanssa. Nyt hän kuitenkin syötti näytteet Tardiksen analysoitaviksi. Valkoinen valo heijasteli epämääräisen, punaisen mönjän sisällä Tardiksen skannatessa näytettä.

"Tohtori", sanoin empien. Pitelin yhä käsivarttani. Sitä kihelmöi, ja ruhjeesta vuosi pienesti verta. "Se vartija teki jotain. Pitäisiköhän tätä katsoa?" kysyin epävarmasti ja ojensin käsivarttani näyttääkseni jälkeä Tohtorille. Ruhje oli noin viitisen senttimetriä pitkä ja raapaleinen. Olin ehtinyt tuntea jonkin viiltävän instrumentin. "Seuraako se meitä?"

Tohtori nosti nenänsä skannautuvasta mönjästä ja ojentautui konsolin ääressä. Hän kääntyi katsomaan minua ihan kuin olisi jo tällä välin unohtanut, että seisoin siinä, ja korjasi lasejaan hölmistyneenä. Näytin uudelleen käsivarttani. "Hei, täällä tarvittaisiin Tohtoria", puolittain virnistin käsivarttani heilutellen.

Tohtori vilkaisi vielä näytettä. Hän ei olisi tahtonut jättää sitä. Hän halusi tietää, mistä oli kyse, mutta näytti siltä, että skannaus ei ollut vielä valmis. Niinpä hän harppoi luokseni ja tarttui käsivarteeni kääntäen ruhjeen tutkittavakseen.

"Lähetin?" ehdotin ensimmäiseksi.

"Eei, en usko", Tohtori mutisi ja käänteli käsivarttani. Varmuudeksi hän kuitenkin skannasi ruhjeen äänimeisselillä. "Ei jälki mistään teknologiasta", Tohtori vahvisti ja vilkaisi kärsimättömänä olkansa yli konsoliin päin. Konsolilla oli hiljaista, joten hän palasi tutkimaan kulmat kurtussa ruhjettani. "Tämä on outoa. Näyttää ihan siltä kuin tästä olisi otettu näyte", hän mutisi itsekseen.

"Näyte?" minä toistin varautuneesti. "Minusta?"

"Niin, kudosnäyte. Verta, ihoa, DNA:ta, kaikkea, mitä nyt vain voivat kaapaista äkkiä", Tohtori selitti. "Mutta se paranee pian, ei mitään vakavaa. Huuhtele ja suojaa se, niin se paranee nopeammin."

Vedin hihan käsivarteni peitoksi puntaroiden Tohtorin sanoja. En ollut ollenkaan innoissani siitä, että minusta oli päätynyt kudosnäyte salakähmäisen laboratorion haltuun. Konsoli piippasi ilmoittaen analyysin valmistuneen. Tohtori säntäsi heti lukemaan. "Aivan niin kuin arvelinkin. Kloonausta! Ne kasvattavat superklooneja. Hankkivat jostain DNA:ta, muokkaavat sitä ja kasvattavat superklooneja ja myyvät niitä eri tarkoituksiin. Palvelijoiksi, koe-eläimiksi, testikuljettajiksi, sotilaiksi... Valmistavat niistä tappokoneita. Tämä ei ole hyvä juttu. Mistä ne saavat sen kaiken DNA:n? Ei heillä voi olla niin paljon vapaaehtoisia", Tohtori pörrötti niskavillojaan järkeilläkseen jostain vastauksen kysymykseensä. Hän sääteli konsolin laitteita ja yritti erotella näytteestä tarkemmin DNA-jälkiä. "Heidän on pakko saada jollain verukkeella ihmiset - tai no, miksei muutkin - luovuttamaan DNA:taan. Ehkä heillä on veripankki, ja luovuttajat luulevat auttavansa sairaita. Tai sitten he pyörittävät pankkitoimintaa ja antavat lainaa näytettä vastaan. Siinä olisi hyvä diili: asuntolainan saisi kuitattua pientä verinäytettä vastaan. Tai sitten he vain väkivalloin etsivät hylkiöitä, joita kukaan ei kaipaa, ja käyttävät heidän DNA:taan..."

Seisoin hiljaa kauempana. Ajatus takoi inhottavasti takaraivossani, ja vaikka miten yritin kieltää sen, se puski läpi ja lietsoi paniikkia. "Heillä on minun DNA:tani", sanoin ääni väristen. "Mitä he tekevät sille?"

Tohtori katsoi minua ilmeettömästi konsolin äärestä lasit nenällään.

"Tohtori, meidän täytyy hakea se näyte pois! Niillä on minun DNA:ni! Ne voivat tehdä mitä vain, eikö niin? Voivatko ne kontrolloida minua?" pulputin hädissäni.

"Eivät tietenkään", Tohtori naurahti hermostuneesti.

"Mutta jos verenkin kautta voi kontrolloida?" tivasin, koska minusta tuntui, että Tohtori valehteli.

Tohtorilta karkasi turhautunut puuskahdus. "Ihan totta, eivät ne voi kontrolloida sinua DNA:n kautta. Sinä olet ihan turvassa. Ne eivät voi päästä yhden kudosnäytteen avulla päähäsi. Mitä sci-fiä sinä oikein luet? Silkkaa humpuukia! Mitä sillä näytteelläsi sitten voidaan tehdä? Kyllä, siitä voidaan muokata ja kasvattaa superklooni, jota voidaan käyttää ties mihin tarkoituksiin, ja niitä voidaan valmistaa loputtomasti. Kyllä, sinä voit törmätä jossain maailmankaikkeuden kolkassa klooniisi, mutta onko se nyt niin kamalaa? Ne eivät ole sama asia kuin sinä. Ne ovat sinusta irrallisia, itsenäisiä olentoja... no, eivät välttämättä itsenäisiä siinä mielessä, että niillä olisi oma tahto, mutta kuitenkin. Ei sen takia kannata vaarantaa itseään, jotta voisi tuhota yhden näytteen. Ihan hulluahan se olisi tunkeutua laboratorioon vain saadakseen sieltä yhden näytteen", Tohtori puuskahti kulmat ärtyneeseen kurttuun vetäytyneinä.

"Ai, nyt sinä olet sitä mieltä", minä totesin nyrpeänä. Koko soppaa ei olisi syntynyt, jos emme olisi lähteneet tunkeutumaan laboratorioon saadaksemme muljutettua sieltä ulos edes yhtä näytettä. "No, onko sinulla suunnitelmaa, mitä me nyt teemme, kun tiedämme, mitä siellä puuhataan?"

"Ei. Halusin vain tietää. En usko, että tälle tarvitsee tehdä mitään. Ihan normaalia kehitystä geenimanipulaation ja kloonauksen alalla. Kyllä ihmiset kohta huomaavat, missä menivät hutiin", Tohtori kohautti olkiaan.

En voinut uskoa korviani. Kaikki tämä vain siksi, että Tohtorilla oli tylsä perjantai-ilta, hänestä tuntui, että laboratoriossa oli jotain hämäräperäistä meneillään, ja hän halusi vain tietää, mitä se oli. Sitten, kun hän sai tietää, että kyse oli mahdollisesti geenimanipuloidun superklooniarmeijan kasvattamisesta, hän ei aikonut edes tehdä asialle mitään. Ainakin Tohtori oli nyt saanut perjantai-illan huvinsa.

tiistai 4. marraskuuta 2014

River Songin salaisuus

Kumpuileva niitty kylpi kesäisessä auringonpaisteessa. Taivas oli häikäisevän kirkas, lähes pilvetön. Seisoin onnellisena mäen päällä ja katselin alhaalla kimaltelevaa jokea. Joki erottui hädin tuskin kapeana, säihkyvänä nauhana. Mietin, millaista olisi vain heittäytyä pitkäkseen heinikkoon, kuunnella leppoisaa tuulen suhinaa ja tuijotella taivasta, nauttia auringosta ja vain olla. Hengittää rauhassa ja joka solullaan tiedostaa makaavansa halki avaruuden kiitävän planeetan kaarevalla pinnalla, vaikka kaikkialla oli niin rauhallista ja taivas näytti liikkumattomalta.

Kolahdus takaani havahdutti minut haaveistani, korjasin asentoani tikkailla ja kastoin pensselin maalipönttöön. Hymyillen jatkoin Tardiksen oven sisäpuolen maalaamista. Vaivihkaa kuikuilin olkani yli. Tohtori kuljeskeli kiireettä, mietteliään näköisenä ympäri keskikonsolia pysähtyen välillä tutkimaan jotain säädintä tai kojetta varmistaen, että kaikki oli kohdallaan. Kesäinen helle oli saanut Tohtorinkin heittämään takkinsa naulaan ja käärimään paitansa hihat. Tohtori astui arvioivasti askelen taaksepäin ja tarkasteli kättensä töitä pyyhkien hikeä otsaltaan ja sukien hiuksia pois edestä.

"Kulta, sinun pitäisi ihan oikeasti leikata tuo tukka", River huomautti silmät nauraen kantaessaan sylissään työkalulaatikkoa. "Ja, sinä, jatka vain maalaamista. Sen jälkeen on kyllä aikaa haaveiluun", hän huikkasi olkansa yli ystävällisesti ja katosi varastoon.

Jatkoin maalaamista. Ovi oli melkein valmis. Tohtori ja River olivat luvanneet, että maalaisimme ulkopuolen yhdessä. Laittaisimme vanhan, kunnon Tardiksen kuntoon viimeistä piirtoa myöten. Se oli sen ansainnut. Näin olimme päättäneet Riverin kanssa Tohtorin lyötyä laimin jo pitkään kaiken ei-pakollisen huollon. Palattuamme rinnakkaismaailmasta olimme palauttaneet muut matkalaiset koteihinsa ja etsineet rauhallisen, idyllisen paikan, jossa pitää kunnollinen varikkopysähdys, antaa Tohtorin toipua ja sen jälkeen huoltaa Tardis. Ehkä meille jäisi senkin jälkeen aikaa hetki hengähtää ja rentoutua.

Rinnakkaismaailmassa en ollut voinut sietää Riveriä hänen käytöksensä vuoksi, eikä ajatus matkaamisesta kolmisin Riverin ja Tohtorin kanssa erityisesti lämmittänyt mieltäni, kun poukkoilimme palauttamassa ystäviäni kotiin, mutta en voinut jättää heikkokuntoista Tohtoria vain Riverin vastuulle. Olin kuitenkin oppinut sietämään Riveriä, jollain tasolla ymmärtämäänkin häntä, ehkä jopa pitämäänkin hänestä. Tohtorin levätessä olimme kahden, ja yllätyksekseni River suhtautui minuun tavattoman ystävällisesti ja lämpimästi, vaikka minä suhtauduinkin häneen avoimen varautuneesti. River opetti minua lentämään Tardista, ja pilotoidessamme yhdessä juttelimme ja nauroimme, kun kerroin seikkailuistani Tohtorin kanssa. River tuntui olevan erityisen kiinnostunut siitä, miten päädyin Tohtorin matkaan ja milloin se oli tapahtunut. Kerroin, miten lääkärit olivat sairastuttaneet minut ja sitten ehdottaneet armomurhaa ja miten Tohtori oli viime hetkellä ilmaantunut paikalle, kun olin jo hyväksynyt kuolevani, paljastanut huijauksen ja tarjonnut tilaisuutta paeta eutanasialööppinsä menettänyttä mediaa lähtemällä hänen matkaansa. River istui hiljaa konsolipöydän toisella puolen kelmeässä valossa ja kuunteli silmät täynnä sanoittamatonta surua. Yritin viedä keskustelun kevyemmille vesille kyselemällä Riverin seikkailuista. Nainen vain naurahti kiharat keikkuen, kertoi jotain ympäripyöreästi, iski silmää hymyillen ja livautti tuttuun tyyliinsä: "Spoilers!"

Tohtori tuli tikkaiden viereen seisomaan ja katseli aikaansaannostani. "Tuosta puuttuu vielä", hän osoitti oven ylänurkkaa. "Näyttää hyvältä."

"Olen vasta menossa sinne. Maalaan järjestyksessä", heristin pensseliä Tohtoria kohti ja nauroin. "Saat tulla itse maalaamaan, jos alat heti kommentoida."

Tohtori hymyili silmät sirrillään katsellen, kun jatkoin maalaamista tikkailla keikkuen. "Tardis ei ole ollut pitkään aikaan näin hieno", hän tuumasi tyytyväisenä kädet taskussa. "Kiitos, että pysäytitte minut. Muuten tätä kaikkea ei olisi koskaan saatu tehtyä." Hän siirtyi nojaamaan jo aiemmin maalaamani oven karmiin ja katseli alas mäenrinnettä. "Etkös sinä asu tuolla alhaalla? Valkoisessa talossa", hän kysyi.

Kurkistin oven takaa katsomaan kaukana pienenä näkyvää, laatikkomaista kerrostaloa. Hymyilin ja nyökkäsin. "Joo, asun. Sinä muistit", sanoin onnellisena muistellen, miten Tohtori oli aikaisemmin unohtanut jopa, missä kaupungissa asun. Nyt hän seisoi siinä katselemassa kotiani aivan erinäköisenä kuin tuolloin sumuisessa Laukontorin rannassa. Muistin, miten Tohtori oli regeneraationsa jälkeen murjottanut minulle ja pysytellyt Tardiksen varjoissa aivan kuin ei olisi tahtonut näyttää uusia kasvojaan minulle. Hiljalleen sekin vaihe oli mennyt ohi, ja olimme tottuneet uudestaan toisiimme, vaikka Tohtorilla tuntuikin välillä olevan vaikeuksia muistaa, kuka olin. Kun ennen Tohtori oli saanut pelastaa minut pinteestä, tämän sählemmän ja kömpelömmän version kanssa kuvio tuntui keikahtaneen päälaelleen. Ajatus hymyilytti minua, mutta mielessäni välähti muisto loukkaantuneesta, keuhkokuumeisesta Tohtorista makaamassa kylmässä ladossa. Tunsin kuumien kyynelten nousevan silmiini sitä muistellessani. Olin tosissani pelännyt menettäväni Tohtorin. Yritin ravistaa kuvan mielestäni ja nieleskellen katsoin tikkailtani alas Tohtoriin.

Aivan kuin Tohtori olisi lukenut ajatukseni. Hän kääntyi katsomaan minua, ja hymyilimme toisillemme. "Aikamoisia seikkailuja, vai mitä?" hän kysäisi. "Onko sinulla yhtään koti-ikävä?"

River marssi paikalle takaisin varastosta. "No niin, riittää hempeily! Ihan tässä liikuttuu. Ehtii sitä myöhemminkin muistella menneitä. Tässä teille vähän ajattelemista!" River osoitti konsolia äänimeisselillä ja painoi nappia. Hän näytti synkältä kuin myrsky. Äänimeisseli vonkaisi, niin että korvat soivat. Tardis tärähti voimakkaasti, ja ovet läjähtivät kiinni. Sinkouduimme Tohtorin kanssa selällemme lattialle, ja Tohtori yritti suojata minua kaatuvilta tikkailta.

"River! Lopeta!" Tohtori karjaisi ja kompuroi pystyyn yrittäen syöksyä Riveriä kohti tavoittaakseen äänimeisselin tämän kädestä. Tardis vavahti uudelleen, ja Tohtori suistui takaisin maahan.

River seisoi eleettömästi keskikonsolin äärellä ja osoitti sitä yhä äänimeisselillä. "Kulta, olen niin pahoillani..." hän sanoi surumielisesti, viivytellen, mutta puristi sitten silmänsä kiinni ja käynnisti äänimeisselin. Tardis vaikeroi ja rahisi. Yksi konsolin paneeleista pirstoutui, ja River potkaisi sitä päästäkseen vielä paremmin käsiksi johtovyyhtiin. Raivokkaasti hän riuhtoi johtoja vääntynyt irve kasvoillaan.

"River, ei...! Minä juuri..." Tohtori yritti estää häntä ja rämpiä uudestaan jaloilleen, mutta Tardis oli jo alkanut pyöriä villisti. Se kaatui ja poukkoili alas mäkeä. Suistuimme kaikki kumoon ja yritimme tarrautua kuka mihinkin. Olo oli kuin kuivausrummussa. Ei ollut enää suuntia ylös ja alas.

River oli takertunut keskikonsoliin ja huohotti kaksin kerroin taittuneena. Tohtori vääntäytyi pystyyn ja keskitti kaikki voimansa päästäkseen konsolin luo. Tohtorin syöksyessä kohti konsolia River pakeni tämän ulottumattomiin ja etsi läpitunkevalla katseellaan minua. Hän tiesi, että aikaa oli vähän ja että hänen oli tehtävä se, mitä hänen oli tehtävä, nyt tai ei koskaan, kävi miten kävi..

Kyhjötin ovien vieressä pidellen kiinni tolpasta. Riverin määrätietoinen katse lävisti minut, ja hädissäni pyrin jaloilleni. River loikki rojua väistellen minua kohti, tempaisi minut irti tolpasta ja paiskasi vasten seinää oven vieressä. Hänen katseensa leimusi epätoivoa, kun hän tuijotti minua silmiin ja piteli tiukasti kiinni hartioistani.

Olin aivan varma, että hän heittäisi minut ulos ovesta. Iskisin pääni kiveen tai taittaisin niskani, jollen murskautuisi Tardiksen alle. Ilmeisesti sama oli käynyt myös Tohtorin mielessä, sillä hän huusi konsolin äärestä: "River, älä tee mitään tyhmää. Anna Idan olla. Älä raivostuta minua."

River ei näyttänyt välittävän Tohtorin sanoista vaan heilautti toista kättään osoittamaan äänimeisselillä uudestaan konsolia, joka poksahti sihahtaen pahaenteisesti päästäen sisuksistaan savua. "Aiotko savustaa meidät kaikki?!" Tohtori manasi ja sukelsi vyötäröään myöten konsolin uumeniin etsimään mahdollista sähköpaloa. Varmuudeksi hän vielä nosti päätään ja katsoi Riverin hievahtamatonta selkää. "Minä sanon vielä: älä tee mitään tyhmää, River. Korjaan tämän ja puhutaan sitten asiat selviksi. Älä tee Idalle mitään. River, kyllähän sinä tiedät, että minulla on... että en matkaa... äh, että minulla on usein matkaseuraa! River, matkaseuraa! Anna tytön olla!" Konsolista tuprusi yhä enemmän savua, ja Tohtorin pää katosi köhien savupilveen.

River seisoi aivan kiinni minussa pitäen minut omalla painollaan kiilattuna seinää vasten. Turha varotoimi, sillä mieleeni ei olisi tullut yrittääkään liikahtaa. Pelko oli kangistanut minut paikoilleni. Tardis valitti ja natisi liitoksistaan. Se ei ollut vielä ehtinyt asettua huoltotöiden jäljiltä, ja minulla oli ikävä aavistus, että Tardis saattaisi pettää liitoksistaan ja räjähtää. Tällaisessa tilanteessa tahdoin tehdä kaikkeni ollakseni ärsyttämättä Riveriä. Pelokkaasti tuijotin Riveriä yrittäen olla tärisemättä. River katseli minua tarkasti, tutki minua kuin näkisi minut ensimmäisen kerran. Hänen katseensa oli tarkka mutta poissaoleva. Minusta tuntui, ettei hän enää ymmärtänyt, missä olimme ja miten suuressa vaarassa olimme kaikki kuolla seuraavan muutaman minuutin aikana. Hän seisoi kuin hypnoosissa. Sama surumielisyys kuulsi hänen silmistään kuin aikaisemmin keskustelussamme keskikonsolin ympärillä. Pohjaton suru, jolle ei löytynyt selitystä.

Tardis pomppasi ilmaan ja mätkähti takaisin maahan rämisten ja paukkuen jatkaen kierimistään alas mäkeä. Löin takaraivoni seinään kipeästi ja korvissani soi. River tarrautui minuun tiukemmin pysyäkseen pystyssä. Minusta näytti, että River ei enää tiennyt, mitä oli tekemässä. Epäröikö hän? Katsoin tilaisuuteni tulleen, löin hänen kätensä sivuun ja töytäisin hänet kauemmas. River oli kuin lamaantunut, tuijotti suu raollaan minua tai seinää takanani. Raivo kiehahti sisälläni: Nytkö River tajusi, mitä oli tehnyt? Nytkö hän tajusi, että kuolisimme kaikki? Kaikki huoltotyöt aivan turhaan! Hän oli täysin sekaisin. Räjähdin täysin. En kyennyt hillitsemään itseäni. Pelko ja epätoivo antoivat voimaa ja uskallusta nousta tuota naista vastaan. Huusin keuhkojeni pohjasta. Kysyin, ymmärsikö hän, mitä hän oli tehnyt ja mitä voisi tapahtua. Täysin tarpeetonta! Rähjäsin, että hänen pitäisi auttaa pysäyttämään ja oikaisemaan Tardis. Tiesin, että hän tiesi, miten se onnistuisi. Tohtori ei ikinä ehtisi. River pudisti hiljaa päätään. "Etkö sinä yhtään välitä? Me kuolemme! Sinä tiedät, miten tässä käy. Kerro, selviämmekö me. Kerro edes, selviääkö Tohtori! Aivan sama, mutta selviäähän Tohtori?! Lupaa, että selviää! Sano, mitä meidän pitää tehdä, ja pelasta Tohtori!"

Riverin surullisille kasvoille kohosi aavistuksenomainen hymy, joka näytti särkevän hänen sydämensä. "Spoilers!" hän kuiskasi pehmeästi tuskin ääneen. Surkea hymy hiipi hänen silmiinsä. Äkkiä hän katsoi olkansa yli varmistaakseen, että Tohtori oli yhä kaukana konsolin kimpussa. Kolina ja pauke estäisivät häntä kuulemasta. Riverin silmät kiilsivät kosteina, kun hän laski vapisevan kätensä poskelleni ja puhui hiljaa murtuneella äänellä: "Tohtori on onnekas. Olet melkein yhtä raivokas kuin minä. Sinä, hassu pikku tyttöni, ajattele, niin tiedät kyllä, miten tässä käy. Tiedät, ettet olisi täällä, jos emme olisi selviytyneet. Minun täytyy nyt mennä. Katso sinä Tohtorin perään, huolehdi hänestä." River vilkaisi konsolissa könyävää Tohtoria raskain sydämin, mutta käänsi sitten menettämisentuskan riivaaman katseensa takaisin minuun. "Ja jos saat tietää, kuka olet, pyydän, älä kerro Tohtorille. Hän saa kyllä aikanaan tietää. Me tapaamme kyllä vielä. Yritä selvitä siihen asti."

Olin täysin varma, että River oli lopullisesti seonnut. Seisoin jähmettyneenä paikallani suu auki. Riverin sanat putoilivat tajuntaani painavina. Mitä hän tarkoitti? Olivatko aikajanamme jotenkin solmussa niin, että Tohtorin oli pakko selvitä tästä, jotta hän voisi hakea minut mukaansa? Mutta minä voisin kuolla tänne? Ei, kaikki pyöri päässäni liian sekavana enkä saanut millään järjestettyä aikaa oikeaan järjestykseen päässäni, jotta olisin tiennyt, kuka oli missäkin vaiheessa, mihin suuntaan menossa ja mitä kenellekin oli jo tapahtunut. Mikään ei käynyt järkeen. "Kuolenko minä?" oli ainut kysymys, jonka sain suustani, kun tartuin Riverin takin hihaan. "Sano vain, River."

River oli jo keskittynyt säätämään pyörremanipulaattorinsa asetuksia. Hän pysähtyi ja katsoi minuun puistellen päätään valittelevan näköisenä. "En tiedä. Sinä voit kuolla tänne - tai selvitä - sitä minä en tiedä. En, vaikka tahtoisinkin tietää. Ida? Et usko, kuinka paljon minä toivon, että sinä selviät. Todella toivon. Minun on nyt mentävä. Muista, mitä sanoin vakaimista. Hän on taas unohtanut ne." River katosi edestäni. Ällistyksestä toivuttuani ryntäsin Tohtorin luo peläten henkeni edestä.

- - - - - -

Heräsin kahtakymmentä vaille neljä aamuyöllä ja istuin kihisten sängylläni. Mieleni teki vain huutaa Riverille, joka ehkä pelasti meidät, ehkä jätti kuolemaan. Heräsin ennen kuin ehdimme kokeilla vakaajia, ja minulla oli ilkeä tunne, että ne olivat rikki. Saamarin River! Yksikin "Spoilers!" vielä, niin olin valmis syöttämään ne juonipaljastukset Riverille korkeimman omakätisesti!

Valvottuani reippaat neljäkymmentä minuuttia ja ravattuani vessassa, juomassa, haukkaamassa yöpalaa ja pyörittyäni levottomasti ympyrää ympäri kämppää yritettyäni monta kertaa mennä takaisin nukkumaan nukahdin viimein uudestaan, ja uni jatkui.

- - - - - -

Heräsin aamuyön tunteina hämärässä makuuhuoneessani. Katulamppu loimotti oranssina ikkunani takana. Oli raskas hengittää. Oli liian lämmin. Ilmassa leijui kitkerä haju. Savua? Sulaa muovia? Keittiöstä kuului kolinaa, kiroava naisääni, pari askelta ja sähköinen räsähdys. Ponkaisin pystyyn vuoteestani ja ryntäsin keittiöön. Keittiö oli kuitenkin tyhjä. Kutsumaton vieras oli jo kadonnut paikalta. Eikä minun tarvinnut miettiä, kuka se oli ollut. River!

Keittiöni oli kaaoksen vallassa. Laatikostot oli avattu ja tyhjennetty pitkin keittiötä. Ruokasoodaa oli kaikkialla. Etikkapullo lojui kumollaan puoliksi työtasolla, puoliksi liedellä ja etikkaa oli valunut lattialle lammikoksi asti. Lieden kaikki nupit oli käännetty kaakkoon ja levyt hohtivat tulipunaisina. Uunin luukku oli sepposen selällään auki, ja sekin hehkui kuumuuttaan. Liedelle kuumien levyjen päälle oli jätetty niin patakintaat kuin sotkettuja leivinpapereitakin. Yhden levyn reunalla suli jo muovinen kauha. Leivänpaahdin oli hajotettu osiin, ja vastukset pistivät esiin sen uumenista haarukan seivästäminä. Kaasusytytin oli onneksi tiskipöydällä kaukana kuumista levyistä. Köhin ja haukoin henkeäni pistävän savun keskellä ja syöksyin nappaamaan leivinpaperin pois liedeltä ja kääntämään levyt ja uunin pois päältä. Tiesin, että oli vain sekunneista kiinni, että koko komeus olisi leimahtanut liekkeihin.

Temmoin ikkunoita ja ovia auki tuulettaakseni käryn pois. Samalla ihmettelin, miksi River vihasi minua niin syvästi, että tahtoi sytyttää keittiöni tuleen ja polttaa minut kämppääni nukkuessani. Raivo kuohahti sisälläni. Mitä minä olin tehnyt Riverille? Hädin tuskin edes tunsin koko naista. Olimme tavanneet vain pari kertaa. Jos kyse oli mustasukkaisuudesta, niin River oli pahasti hakoteillä. Miksi hän sitten oli ollut niin ystävällinen minulle ja opettanut minut lentämään Tardista? Riverin surullinen katse vainosi minua, mutta samalla kiukku keittiöni tuhoamisesta sai minut vannomaan pyhästi vihaavani Riveriä tästä eteenpäin. Jos se sekopää vielä yrittäisi tappaa minut, hän saisi yrittää tosissaan, sillä minä olisin valppaana ja puolustaisin itseäni. Saakelin hullu!

Palohälytin pärähti ulisemaan, ja koko rappukäytävä raikui. Ärsyyntyneisyyteni syveni entisestään. Kädet puuskassa marssin parvekkeelle. Naapurit parveilivat rapussa, tassuttelivat hämmentyneinä tohveleissaan ja aamutakeissaan. Paloauto kurvasi oven eteen. Ei, ei nyt vielä palokuntaakin, tuskastelin ja nojasin otsani parvekelasiin lannistuneena. Kauhea sotku. Pitäisi selittää naapureille ja siivota kaikki. Mitä naapureillekin sanoisi? Saati sitten palokunnalle? Ei kukaan uskoisi, että seonnut aikamatkaaja oli tunkeutunut asuntooni ja yrittänyt polttaa minut hengiltä, kun kaikki näytti siltä kuin olisin tukevassa humalassa yrittänyt leipoa ja tehdä alkeellisia kemiallisia kokeita keittiössäni keskellä yötä ja sitten nukahtanut kesken kaiken. Halusin vain haihtua paikalta ja toivoa, että kun minua ei löydettäisi asunnosta, kaikki laitettaisiin murron piikkiin. Käännyin palatakseni takaisin sisälle ja katseeni törmäsi makuuhuoneestani hölmistyneen näköisenä kompuroivaan Tohtoriin, joka harppoi puolijuoksua luokseni palokunnan ryskyttäessä ovelle. "Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?" Tohtorin katse kimpoili ympäriinsä.

"Se oli River!" kivahdin kiukkuisesti. "Se nainen yritti tappaa minut! Polttaa sänkyyni! Tohtori, sinun täytyy puhua hänen kanssaan, että hän jättää minut rauhaan. En ole tehnyt hänelle mitään!"

Kuin pommilla räjäytettyä keittiötäni tutkiva Tohtori pyörähti takaisin puoleeni. Melkein törmäsimme, ja astuin hieman kauemmas. Tohtori katsoi minua rauhallisesti tutkien. Sotkuinen tukka, vaaleansininen pyjama, unestaan herätetty, kiukkuinen, mutta ennen kaikkea peloissaan - sitä minä olin. Hän laski kätensä hartioilleni rauhoitellen, katsoi minua tiiviisti ja puhui jämäkän rauhallisesti: "Tämä ei ollut Riveriltä oikein tehty, mutta älä ole hänelle vihainen. Olen varma, ettei hän tarkoittanut mitään pahaa, ja jos tarkoittikin, olen todella onnellinen, ettei hän onnistunut siinä. Hän nyt vain on sellainen... Tämä on vain hänen tapansa yrittää kertoa asioita." Viimeisistä sanoistaan Tohtori ei tuntunut olevan oikein varma. Mitä keittiön polttamisella nyt saattoi viestiä? "Nyt River meni minustakin liian pitkälle. Lupaan puhua hänen kanssaan."

Rappukäytävästä kuului ryminää ja väkijoukon metelöintiä. Mitä oli tapahtunut? Oliko jossain tulipalo? Mitä nyt tapahtuisi? Pitäisikö olla huolissaan? Miten kunnollisia ihmisiä näin häirittiin keskellä yötä? Aamulehteäkään ei ollut vielä jaettu. Miten tässä nyt näin? Miksei kukaan tee mitään? Kaikenlaista väkeä tässäkin talossa asuu! Palomiehet kuuluivat rauhoittelevan ihmisiä ja ohjeistavan rakkaita naapureitani pysyttelemään rauhallisina ja vetäytymään omiin asuntoihinsa tai ulos, jotta he eivät olisi pelastushenkilökunnan jaloissa. Tohtori seisoi valppaana ja kuunteli rapusta kantautuvia ääniä.

"Pakkaa. Vain välttämättömin. Nyt pitää mennä", Tohtori totesi napakasti, tempaisi minut ranteesta liikkeelle ja sysäsi edellään makuuhuoneeseeni. "Vain se, mitä tarvitset. Ne ovat kohta täällä. Tätä ei haluta selittää." Hermostunut Tohtori istui kärsimättömänä sängylläni ja jalkaansa naputtaen odotti, että sain kauhealla vauhdilla - joskin hänen mielestään ilmeisesti liian hitaasti - tungettua jotain vaatteita reppuuni. Pysähtyessäni hetkeksi saatuani repun valmiiksi ja miettiäkseni, oliko siinä kaikki, Tohtori ponnahti pystyyn sängyltä ja nykäisi minut perässään Tardikseen. Ehdin juuri kuulla, miten ulko-oveni avattiin rytinällä, ennen kuin Tohtori läimäytti Tardiksen oven kiinni nenäni edestä ja haihduimme paikalta juuri sopivasti palomiehen ja pöllämystyneiden naapureiden tunkeutuessa makuuhuoneeseeni.

- - - - - -

Kävelin vierasta, matalaa rakennusta kohti. Se oli jonkinlainen asuntola. Otin avaimen laukustani ja avasin oven. Olin asunut täällä nyt jonkin aikaa keittiöni tuhoutumisen jälkeen. En ollut oikein vieläkään tottunut jakamaan yhteisiä tiloja ja törmäämään milloin kehenkin keittiössä tai oleskelutilassa. Suurimman osan ajastani vietin huoneessani, töissä tai kaupungilla. Tohtori oli tuonut minut tänne ja vaatinut, että asuisin täällä, kunnes kaikki olisi selvitetty. Olin hoitanut keittiöremonttia puhelimitse ja saanut pari viikkoa sitten tietää, että kaikki oli jo valmista ja voisin muuttaa takaisin. Tohtori oli kuitenkin kieltänyt. Olin käynyt hänen kanssaan kiivaan keskustelun, jossa muistutin, miten joku mielipuoli oli ensin yrittänyt polttaa minut asuntooni ja nyt, kun asuntoni oli vihdoin kunnossa, minua estettiin muuttamasta takaisin. Tahdoin takaisin kotiin. Miten Tohtori oletti, että jatkaisin asumista täällä kaikkien ventovieraiden, suoraan sanottuna pelottavien ihmisten keskellä ja vielä maksaisin siitä, vaikka voisin muuttaa takaisin omaan kotiini? Tohtori oli selvästi kiusaantunut eikä pitänyt siitä, että kiukkusin hänelle. "Tämähän on ihan kiva paikka, ja täällä on sinulle seuraakin. Eihän tämä nyt niin paha ole! Totut kyllä. Ei sinun tarvitse enää jaksaa kuin pari päivää... tai kuukautta. Korkeintaan puoli vuotta. Ehkä", Tohtori oli kiemurrellut ja vältellyt tuimaa katsettani.

Mutta Tohtori oli ollut oikeassa. Olin hiljalleen tyytynyt tilanteeseeni ja yrittänyt parhaani mukaan tottua uuteen asuinpaikkaani. Joidenkin kämppisten kanssa olin jopa istunut iltaa töiden jälkeen elokuvia katsellen. Minua kuitenkin pidettiin enemmän omiin oloihini vetäytyvänä ja Tohtorin vierailut herättivät kämppiksissäni hilpeyttä, asuntolan valvojassa puolestaan ärtymystä ja pahennusta. Olin aluksi ihmetellyt, miksi asuntolassa oli valvoja, mutta Tohtori oli sitten vaivaantuneena selittänyt, että kyseessä oli elämänhallintansa menettäneille nuorille tarkoitettu asuntola, jossa oli nuoria monenlaisista taustoista. Olin vain mulkaissut Tohtoria erityisen pahasti, ja hän oli selittänyt, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja: minun pitäisi odottaa siellä. "Sinulla ei ollut vaihtoehtoja? Entäs minun vaihtoehtoni? Enkö vain voi punkata Tardiksessa sen aikaa, että voin taas muuttaa takaisin kotiin?" olin kysynyt. Tohtori oli vain tuijotellut kattoon ja vastannut ympäripyöreästi, että periaatteessa ehkä, mutta että se voisi olla vähän hankalaa. Myönnän, että tuolloin oli mustasukkaisuus roihahtanut sisälläni, kun ajattelin, että Tohtori tahtoi pitää minut poissa Tardiksesta seikkaillakseen Riverin kanssa.

Kannoin juuri pyykkejä pesuun, kun valvoja käveli luokseni ärtyisän näköisenä. Mietin, mitäköhän olin nyt tehnyt. Virallisesti olin asuntolassa liiallisesta nipottamisesta ja perfektionismista vieroittuakseni. Aikatauluni oli säädelty niin, että minulla oli riittävästi vapaa-aikaa, ja minua vahdittiin, jotten niuhottanut siisteydestä ja järjestellyt paikkoja loputtomasti tai vain nyhjännyt vuoteellani lukemassa. Laskin pyykkikorin pesukoneen päälle ja suoristauduin katsomaan valvojaa, joka marssi luokseni. "Se mies on taas täällä", tukeva nainen sanoi ja katsoi minua pisteliäästi. "Yleensä täällä ei sallita ulkopuolisten vierailuja, mutta se mies väittää olevansa tohtori ja sanoo, että on tärkeää, että sinä saat tavata häntä milloin vain. Mutta mikä tohtori sekin on olevinaan, kun ei kerro mitään muuta? Olihan sillä paperit näyttää, mutta minä sanon nyt suoraan, että minulla on epäilykseni tästä "tohtorista" ja että otan kyllä selvää, mitä peliä te oikein pelaatte. Käytävillä puhutaan jo ties mitä. Te ette enää tapaa huoneessasi. Se aiheuttaa liian paljon epäilyksiä. Tämä ei ole mikään bordelli!" Ilmeisesti näytin niin järkyttyneeltä, että nainen jatkoi: "Ymmärräthän sinä, että täällä on hoidossa sellaisiakin ihmisiä, jotka yrittävät vieroittautua kyltymättömästä himostaan, ja että heitä kohtaan ei ole oikein, että huoneessasi jatkuvasti vierailee tuntematon mies. Se, mitä sinä ja tämä sinun... poikaystäväsi teette, ei--"

"Hän ei ole poikaystäväni", totesin raivon kylmettämällä äänellä, "ja nuo väitteet ovat täysin absurdeja ja loukkaavia. Hän on Tohtori, herran tähden! Me keskustelemme. Minun täytyy saada tavata häntä."

"Hän on ilmeisesti hyvä tohtori ja auttaa sinua paljon, kun olet noin kiintynyt häneen. Minun täytyy kuitenkin puhua hänen kanssaan yhteisistä pelisäännöistä ja sopia, mikä on sinulle parhaaksi", valvoja sanoi kuin lapselle tai pikku hullulle puhuen. "Odota täällä." Jäin tuijottamaan hölmistyneenä naisen perään, kun hän poistui itsemääräämisoikeuteni mukanaan. Hän selvästi piti minua hulluna.

Juoksin pyykkihuoneen ikkunaan, josta näki televisiohuoneeseen. Tohtori seisoi odottamassa tv-huoneen hämärässä huoneen nurkkaan sullottuja viherkasveja ihmetellen. Yritin viittoilla ikkunasta kiinnittääkseni hänen huomionsa. Viimein Tohtori huomasi kiivaat viittelöintini ja nyökkäsi tervehdykseksi. Kummastuneena hän viittoi minua tulemaan luokseen, mutta vastasin silmiäni pyöräyttäen ja nyökäten valvojan suuntaan. Yritin viittoa, että nainen oli tulossa Tohtorin luo selvittämään asioita ja etten tiennyt, saisinko enää tavata häntä. Samassa tv-huoneen lattialle lankesi kapea valokiila avautuvan oven raosta, kun valvoja astui sisään. Tohtori vilkaisi vielä minua, kun sukelsin piiloon. Piilostani saatoin nähdä, miten Tohtori astui kättelemään valvojaa ystävällisesti mutta hyvin asiallisesti, ammattimaisesti. Valvoja viittasi Tohtorin istumaan sohvalle ja istuutui itse tämän viereen. Tohtori oikoi housujaan naista kuunnellen ja nojasi mietteliään näköisenä sormet yhdessä kyynärpäät jalkoihinsa kumartuen eteenpäin. Tuumailevan mutristelevasta ilmeestä, jonka hän soi valvojalle, olisi vanha Freudkin ollut ylpeä. Ei, Tohtori nyt tosiaan esitti tohtoria. En uskaltanut enää katsoa vaan käännyin istumaan lattialla selkä pesukoneeseen nojaten ja suljin silmäni. En voinut kuin vain toivoa, että Tohtori ei saisi sotkettua asioita pahemman kerran.

"Tohtori, mukava nähdä teitä taas", valvoja aloitti. Äänestä saattoi kuulla, että hän kuitenkin epäili, oliko tapaaminen sittenkään niin mukava. "Tämä tyttö", hän jatkoi, "jota te niin usein täällä käytte tapaamassa." Tohtori nyökytteli tohtorimaisen vakavasti, suu tiukkana mutruna. Valvoja piti pienen tauon ja odotti Tohtorin sanovan jotain, mutta kun Tohtori oli vain hiljaa ja kohotti kulmiaan, nainen jatkoi. "Tahtoisin vain tietää hieman enemmän teistä ja tästä tytöstä. Te ilmestyitte niin äkkiä ja jätitte tytön tänne. Kuka te oikeastaan olette?"

Tohtori oikaisi itsensä ja heitti toisen käsivartensa huolettomasti käsinojan yli. "Olen Tohtori. Emmekö ole...?"

"Niin, niin, aivan, niinhän te aina sanotte, mutta tohtori... kuka? Ette koskaan sano sen enempää. Oletteko te jonkin sortin psykiatri, vai?" valvoja puuskahti turhautuneena.

Tohtorin katse syttyi. "Psykiatri? Mistä arvasitte?" hän kysyi uteliaasti.

Valvoja näytti hieman nolostuvan, mutta jäyhään tyyliinsä hän kuitenkin töksäytti: "Saanen sanoa, että te olette hieman... erikoinen. Voisitte hyvin olla psykiatri, kun olette itsekin varsin omituinen. Oletteko hoitanut tätä tyttöä pitkään?"

Tohtori näytti kauhistuneelta, lähes säikähtäneeltä. "En! En, ei, ei, emme me sillä tavalla... olemme vain ystäviä." Valvoja katsoi järkyttynyttä Tohtoria oudoksuen. Mieskin selvästi oli tohtorin tarpeessa tai sitten hän oli nero vailla vertaa. Valvojan ilme sai Tohtorin havahtumaan tilanteen tasalle, hän ryhdistäytyi salamana ja pienen rykäisyn saattelemana löysi taas ammattimaisen vakavuutensa: "Niin, me puhumme enemmän ystävyydestä kuin hoitosuhteesta, jotta hänen olisi helpompi luottaa minuun. Tiedättehän, tyttö oppi lapsena pelkäämään lääkäreitä ja ei osaa oikein vieläkään luottaa meikäläisiin."

Valvoja nyökkäili vieressä. "Ymmärrän, täällä tapaa kaikenlaista. Milloin tämä teidän ystävyytenne sitten alkoi?" hän uteli.

"Onhan siitä jo aikaa. En oikein enää muistakaan. Satuin paikalle, kun hän oli lääkäreiden piirittämä. Hänet aiottiin tappaa. Otin hänet mukaani", Tohtori kertoili.

Nainen kuunteli kuin vangittuna Tohtorin turinointia. Hiljaa hän nyökytteli ja myötäili. "Niin, niin, tietenkin, lapsuusajan trauma... Täysin harhainen, tyttöparka. Mikä onni, että hän löysi noin hyvän tohtorin. Te teette niin hyvää hänelle, tohtori. Hän on edistynyt valtavasti."

Tohtori nousi seisomaan ja takkiaan kohentaen katsoi ikkunaan, josta olin aiemmin kurkkinut. "Niin, meidän piti kai sopia jostain tapaamisista? Oletan, että ne jatkuvat, kuten tähänkin asti? Vapaasti aina tarvittaessa?" hän totesi kokeillen kepillä jäätä. Vaikutelma olisi ehkä ollut hieman vakuuttavampi, jos hän ei olisi keinunut edestakaisin kannoillaan ja hymyillyt liian aurinkoisesti.

Sohvalla istunut valvoja nousi hitaasti ja katsoi Tohtoria päästä varpaisiin. Kummallinen mies naurettavissa henkseleissään ja solmukkeessaan. Tohtori hymyili valloittavasti ja ojensi kätensä vielä kätelläkseen valvojaa. Lyhyenläntä nainen katsoi ojennettua kättä nenänvarttansa pitkin tekemättä elettäkään tarttuakseen siihen ja nosti sitten tuikean katseensa Tohtorin silmiin. "Te ette enää tapaa häntä hänen huoneessaan. Tahdon, että tapaatte vastedes yleisissä tiloissa, kuten täällä. Niin on parempi kaikille", valvoja saneli tylysti hämmentyneelle Tohtorille. Nainen kääntyi kannoillaan ja marssi ovelle. "Te odotatte täällä. Lähetän hänet tänne. Hyvää päivänjatkoa... tohtori."

Kuulin oven sulkeutuvan ja singahdin koivilleni. Lastasin pyykinpesukonetta pikavauhtia näyttääkseni siltä, että olin jatkanut toimiani täysin normaalisti. Sulloin luukun kiinni juuri, kun valvoja ilmestyi taakseni ja ilmoitti, että voisin mennä televisiohuoneeseen tapaamaan tohtoria. Kohotin vähän epävarmasti pesujauhepurkkia ja kysyin, voisinko ensin laittaa koneen päälle. "Mene! Olen kyllästynyt tähän pelleilyynne!" rouva Kerberos ärjäisi.

Luikahdin sukkelasti pakoon raivottarelta ja kevyin sydämin astelin tv-huoneeseen. "Tohtori!" hihkaisin iloisesti. Leveästi hymyillen hän pyörähti ympäri kädet levällään, ja kapsahdin hänen kaulaansa. Tohtori rutisti minua tiukasti ja nosti minut ilmaan. Emme olleet nähneet pitkään aikaan, ja olin jo luullut, että Tohtori oli unohtanut minut tänne. "Pääsenkö jo pois täältä? Kerro edes, miksi minun pitää olla täällä."

Kysymykseni saivat hänet perääntymään etäämmälle. Hetken hän mietti, ja luulin jo, ettei hän vieläkään kertoisi. Ehkä hän vaistosi tyytymättömyyteni ja katsoi parhaaksi kertoa välttääkseen yhteenoton kanssani. "Tiedätkö, kuuntele nyt ensin ihan rauhassa, niin minä kerron. River käski, että--"

"River!? Miten se nainen liittyy tähän?" kimpaannuin. Riverinkö takia olin lusinut tässä loukossa jo pari kuukautta? Miten Tohtori saattoi?

Tohtori nosti kädet eteensä rauhoitellakseen minua. "Odota! Odota! Minä sanoin, että kuuntele ensin." Hän naurahti hermostuneesti. "Hassua, miten teissä on niin paljon samaa, sinussa ja Riverissä, vaikka niin vihaat häntä... Heh."

"Hän yritti tappaa minut. Kahdesti", huomautin terävästi, mutta suljin suuni ja vedin kädet puuskaan kuunnellakseni, mitä Tohtorilla oli sanottavanaan.

Hetken Tohtori odotti varmistaakseen, että olin rauhoittunut. "Nyt kuuntelet. River käski minun varmistaa, että odotat häntä täällä. Hänen oli pakko yrittää polttaa keittiösi, jotta päätyisit tänne. Ja sinun pitää olla täällä, koska hänellä on sinulle tärkeää asiaa. Ja minun pitää vahtia, että myös pysyt täällä, kunnes hän tulee."

Tuijotin Tohtoria epäuskoisena. "River tahtoo puhua minun kanssani ja sen takia hänen piti ensin yrittää tappaa minut, jotta päädyn oikeaan paikkaan oikeaan aikaan?" toistin kysyvänä.

"Niin, jotakuinkin niin. Paitsi, että Riverin tapauksessa 'oikea aika' on ehkä vähän... vaikea käsite. Ei oikein alkujaan osannut sanoa, milloin hän on tulossa. Tiedäthän sinä Riverin... Mutta nyt hän lupasi, että voisi yrittää tulla tänään. Hän sanoi, että olisi tulossa tänään, jos se vain onnistuu. Itse asiassa ihan pian. Ida, anna hänelle mahdollisuus. Hän haluaa vain keskustella. Se on jotain tärkeää. Ei suostunut kertomaan edes minulle."

"Spoilers", huokaisin raskaasti. Mitä nyt taas? Olin jo miettinyt pääni puhki Riverin edellisiä sanoja minulle. Saisin pian tietää, kuka oikeasti olin. Kuka minä sitten oikein olin? Mitä roolia minä esitin tässä kaikessa? Olin saanut kyhättyä muutaman hullun teorian, joita en kehdannut esittää edes Tohtorille. Olin lopulta katsonut parhaaksi, etten pohtisi asiaa liikaa ja että pyrkisin vain unohtamaan sen. Minä olin vain minä. En millään tavalla erikoinen, tärkeä tai merkittävä, vain minä. Halusin ollakin vain minä.

Tohtori nyökkäsi hiljaa. "Et ala heti huutaa hänelle vaan kuuntelet ensin ja annat hänelle tilaisuuden", hän sanoi tosissaan. En luvannut mitään.

- - - - - - 

(Jatkuu joskus, kun saa puettua sanoiksi unen loppuosan. Aamulla olo oli jotakuinkin jyrän alle jäänyt.)